Tiivis ja runollinen

Hullu kuukausi, etten sanoisi ja vielä kymmenen päivää pitäisi jaksaa. Siitä tämä bloginikin hiljaiselo johtuu. Pitkistä hiljaisista jaksoistani huolimatta minulla taitaa vielä muutama lukija olla, kiitos teille, jotka jaksatte odottaa.

Tapasin tänään kustannustoimittajan. Totuuden nimissä on sanottava, että hänen tapaamisensa stressasi minua useastakin syystä, mutta kaikki syyt osoittautuivat aiheettomiksi. Osana opiskelua olemme kirjoittaneet nyt Marraskuussa NaNoWriMoa, eli 50 000 sanaa kattavaa yhtenäistä tekstiä. Englanninkielessä tavoiteltu sanamäärä on tuo 50 000 tuhatta, mutta opettajan mielestä 40 000 on kylliksi meille, jotka kirjoitamme suomenkielellä. Olen istunut nyt kaksi viikkoa suurimmaksi osaksi kotona ja kirjoittanut 1334 sanan päivävauhdilla. Siinä yksi syy miksi stressasin kustannustoimittajamme tapaamista. Päivän sanojen kirjoittamisen lisäksi minun oli tänään käytävä koulussa katsomassa elokuva ennakkotehtävänä ylihuomenna alkavaa elokuvakäsikirjoittamisen kurssia ajatellen. Tilanteessa, jossa jostain asiasta tulee minulle rutiini, kuten nyt esimerkiksi NaNoWriMo on tässä kuussa ollut, ahdistun, jos päivärutiinini sekoaa niin, etten löydä aikaa niille rutiineille, jotka ennen olen suorittanut. Kirjoitin päivän sanat kuitenkin aamulla muutamassa tunnissa, elokuvan ehdin nähdä mainiosti ja illaksi sovittu tapaaminenkin meni loistavasti, vaikka muutama haaste matkassa olikin.

Toinen syy sille miksi sopimamme tapaaminen ahdisti minua, oli se, etten yhtään pidä siitä, että tekstiäni luetaan. Pelkään aina, että tulen teilatuksi, vaikka olisin itse ollut tyytyväinen aikaansaannokseeni. En kuitenkaan saanut pelkäämääni täysteilausta, rakentavaa palautetta ja kehujakin kyllä, mutta en missään tapauksessa täysteilausta. Oikeastaan kaikki mitä kuulin kustannustoimittajan sanoneen oli sellaista, jonka oikeastaan tiesin heikkouksikseni jo ennakkoon. Käytän liikaa adjektiiveja ja kirjoitan yhteen virkkeeseen sen mihin muut käyttäisivät viisi. Voisin kuulemma laajentaa virkkeitäni, antaa ajatuksilleni enemmän tilaa, mutta sen jo tiesinkin. Toisaalta tuollainen runollinen, tiivis, suorastaan ahdas kirjoitustyyli on aina ollut minulle ominaista, minun tyylini. Senkin kustannustoimittaja näki.

Siitä asti, kun päädyin Laajasonopiston kirjailijalinjalle olen ollut varma siitä, että kuka tahansa opiskelutovereistani kykenisi kirjoittamaan käsikirjoituksen, josta myöhemmin tehtäsiin kirja. Itsestäni en ole ollut niinkään varma. Nyt Marraskuun ajan NaNoWriMoa kirjoitettuani olen saanut tuntumaa siitä millaista todella olisi kirjoittaa kokonainen käsikirjoitus. Aluksi meiltä vaadittu 40 000 sanaa tuntui valtavalta määrältä, suorastaan mahdottomalta. Päästyäni rutiininomaiseen kirjoittamiseen kiinni olen kuitenkin huomannut, ettei se olekaan mahdoton saavutettava tuo odotettu sanamäärä, ei edes vaikea saavuttaa. Oikeastaan tänään ymmärsin, että suuremmalla todennäköisyydellä tarinani paisuu laajemmaksi kuin tuo 40 000 sanaa.

On se ihmeellistä mitä positiivinen palaute voi saada aikaan. Vanhempani ovat aina kannustaneet minua kirjoittamisen suhteen ja uskoneet siihen, että kykenen kirjoittamaan vaikka sitten täysimittaisen romaanin, jos niin päätän. Se on kuitenkin eri asia, vanhempien tehtävä on uskoa lapsiinsa. Positiivisen palautteen tullessa ammatti-ihmiseltä siihen on pakko uskoa, ihan eri tavalla kuin vanhempien tai tuttavien vakuutteluun. Tuo ihminen sai minut innostumaan tekstistäni uudestaan, näkemään sen uudella tavalla. Vielä en ole aivan varma siitä miten muutamat hahmoni kiedon yhteen niin, että saan aikaan jotain järkevää, mutta kaikkien hahmojeni tarinat alkavat nyt hahmottua. Se on paljon se. Sain taas huomata kuinka innostavaa voi olla se, että astuu ulos kotiovesta ja uskaltautuu ihmisten ilmoille.

Olimme sopineet tapaamisemme Svenska teatternin Kafe Thaliaan, mutta en ollut täysin varma paikasta. Annoin taksikeskukseen vain paikan nimen ja sain osoitteen. Taksikuski kysyi, että haluanko oikeasti nummelaan asti. No, en halunnut, en todellakaan! Taksista löytynyt nettiyhteys pelasti kuitenkin tilanteen ja löysin kuin löysinkin oikeaan paikkaan. Olin kuitenkin astua sisään väärästä ovesta. Siinä ei ollut edes ovenkahvaa. Ovelle johtaneet portaat olivat niin kapeat, että kääntyminen portailla, jotta olisin päässyt takaisin kadulle osoittautui hankalaksi. Siinä portailla tuskaillessani mies kadulta tuli luokseni ja kysyi tarvitsenko apua. Myönsin ja sain kuulla, että tällä miehellä on CP-vammainen lapsi ja, että hän ei tiedä onko minulla sama, mutta. Myönsin, että minullakin on CP-vamma. Mies avasi minulle oikean oven, Päästyäni sisään olin iloinen ja lievästi hämmentynyt tuosta lyhyestä kohtaamisesta tuntemattoman kanssa ja siitä mitä olin juuri saanut kuulla. Hyvä päivä tämä kuitenkin oli, kaikesta stressistä huolimatta