Toivoa on.

Milloinkaan ennen en ole jättänyt tätä blogia päivittämättä näin pitkäksi aikaa. Älkää sil eti huoliko, kyllä minä elossa olen. Tämä on vain ollut jokseenkin hullu vuosi. Tuntuu, etten mitään muuta olekaan viime elokuusta lähtien tehnyt kuin kirjoittanut ja lukenut. Silti pitkä käsikirjoitukseni on edelleen kesken.

Olen kyllä halunnut kirjoittaa. Kuukausien hiljaisuus on tuntunut ahdistavalta, mutten ole oikein tiennyt mistä. Nyt löysin kuitenkin jotain niin uskomatonta, että halusin jakaa sen teidän kanssanne. Minulla ei ole paljonkaan kokemusta autismista tai siitä kuinka poikkeuksellinen on tämän tytön tarina, mutta tämä toivoa antava tarina siitä, että pitkäjänteinen kuntoutus voi tuottaa tulosta, vaikka alkutilanne tuntuisi kuinka epätoivoiselta. Katsoessani tätä videota ensimmäistä kertaa en voinut kuin haukkoa henkeä ja itkeä vähän. En minä säälistä itkenyt vaan hämmennyksestä, ehkä onnesta. En tiedä. On vain niin mieletöntä ajatella mitä kaikkea tuo tyttö voi kertoa maailmalle. Hän opettaa muut ihmiset vihdoinkin näkemään ja ymmärtämään maailmaansa, joka on tähän asti ollut tiukasti suljettu.