Hei!
Tänään tuntui kamalalta tajuta, että minulla on niin vähän peruskoulun oppimäärää jäljellä, että kaksi kättä riittää päivien laskemiseen.
Kaikki kirjatkin on jo otettu pois, kaikki paitsi Ruotsinkirjat, joita ei kyllä otetakkaan ennen kuin on ihan pakko. Eräs opettaja sanoi olevansa sitä mieltä, että ysien pitäisi päästä lomalle, kun kaikki kokeet on pidetty. Tekemistä on enää niin vaikea keksiä. Vähiin käy ennen kuin loppuu.
Tänään ruotsintunnilla keskustelimme siitä mikä on avustajani tehtävä luokassamme. Hän vaittää olevansa koko luokan avustaja, vaikka olen kuvitellut häntä henkilökohtaiseksi avustajakseni. Koko luokkaa ärsyttää se, että avustajani puuttuu kaikkien asioihin, tällä kertaa he ovat tietämättään kanssani täysin samaa mieltä.
Resonaarinkin lukuvuosi on nyt loppu. Olin "kuunteluoppilaana" kevätfestareilla. Tavallaan uusi kokemus sekin. Tällä kertaa en hyvää kesää toivottaessani kiittänyt mistään, olisi niin paljon kiitoksen aiheita etteivät sanat riitä ilman, että saa asiansa kuulostamaan siirappisen ällöltä, niin, että on ehkä parempi olla sanomatta mitään.
Ennen festareiden alkua tapahtuman "emäntä" totesi: " Jos me vaikutetaan kiireisiltä ni pysäyttäkää meidät tän jälkeen ni jutellaan." Lohdullinen lupaus ajasta. Festareiden jälkeen toinen opettajistamme tuli halaamaan minua ja toivotti hyvää kesää. äitiyslomalla ollut opettajistamme ei kuulemma tule vieläkään takaisin töihin, mutta toinen on syksylläkin opettamassa meitä ellei johdolta tule uusia määräyksiä kokoonpanojen ja opettajien suhteen.
Me kuvaamme matematiikassa opetusvideota alakoululaisille. Kuvausaikaa pihistetään muilta oppitunneilta. Tieto jatkokoulutuksesta pitäisi tulla 12.6, mutta minä en kyllä uskalla avata sitä kirjettä.
Tänään majalla oli varsinainen tappotreeni. Sellaistakin tosin kaipaa välillä.
perjantai 15. toukokuuta 2009
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Uusia ja vanhoja ystäviä
Hei!
Olin eilen uimassa. Eräs ryhmämme jäsen on ollut melko huonossa kunnossa, eikä ole päässyt uimaan. Siksi olikin ihanaa nähdä häntä eilen. Yleensä uin alkuverryttelyksi 300 metriä rintaa, mutta eihän siitä eilen mitään tullut - hyvä, jos pääsin 200 metriin - kun oli niin paljon puhuttavaa.
Hän kertoi olleensa äitinsä kanssa yleisössä Resonaari soi- konsertissa. Vieläpä ensimmäisessä rivissä. Lavalta ei näe yleisöön, mutta olisi ollut ihana nähdä hänen kasvonsa ja huomata, että hän on jo paremmassa kunnossa. He olivat kuulemma itkeneet kamalasti konsertissa. En ollut edes yleisössä ja meinasin silti itkeä, kauhistuttaa ajatellakkin millaiseen tunnelataukseen yleisössä pääsee.
Uinnin jälkeen kävimme ruokakaupassa ja sain myös uudet sandaalit dafojen kanssa käytettäviksi,dafot ovat tuet, joiden tehtävä on ohjata jaljkoja pois virheasennoista. Poikkesimme myös kirjakauppaan. Sanonpahan vaan, että aika huonosti menee suomalaisella kirjakaupalla, kun sielläkin myydään nykyään karkkia ja säilytysrasioita.
Minun ei ollut tarkoitus ostaa mitään - vilkaista vain. Sitten törmäsin häneen. Katselin Montgomeryn kirjan kullattua kantta hämmäsyneenä, luulin jo tavanneeni kaikki Montgomeryn tyttäret,, mutta luulo ei ole tietoa. En harkinnut kovinkaan pitkään ostopäätöstäni, esittely vakuutti minut ja Montgomeryn kirjoitustyyli on jo tuttu.
Tämä uusi ystäväni on nimeltään Marigold Lesley. En ole kuullut hänen tarinaansa vielä kovin pitkälle, mutta aina kun annan itselleni aikaa paneutua siihen siitä on vaikea irtautua, uskon, että meistä tulee hyvät ystävät kuten Anna ja minä olemme.
Olin eilen uimassa. Eräs ryhmämme jäsen on ollut melko huonossa kunnossa, eikä ole päässyt uimaan. Siksi olikin ihanaa nähdä häntä eilen. Yleensä uin alkuverryttelyksi 300 metriä rintaa, mutta eihän siitä eilen mitään tullut - hyvä, jos pääsin 200 metriin - kun oli niin paljon puhuttavaa.
Hän kertoi olleensa äitinsä kanssa yleisössä Resonaari soi- konsertissa. Vieläpä ensimmäisessä rivissä. Lavalta ei näe yleisöön, mutta olisi ollut ihana nähdä hänen kasvonsa ja huomata, että hän on jo paremmassa kunnossa. He olivat kuulemma itkeneet kamalasti konsertissa. En ollut edes yleisössä ja meinasin silti itkeä, kauhistuttaa ajatellakkin millaiseen tunnelataukseen yleisössä pääsee.
Uinnin jälkeen kävimme ruokakaupassa ja sain myös uudet sandaalit dafojen kanssa käytettäviksi,dafot ovat tuet, joiden tehtävä on ohjata jaljkoja pois virheasennoista. Poikkesimme myös kirjakauppaan. Sanonpahan vaan, että aika huonosti menee suomalaisella kirjakaupalla, kun sielläkin myydään nykyään karkkia ja säilytysrasioita.
Minun ei ollut tarkoitus ostaa mitään - vilkaista vain. Sitten törmäsin häneen. Katselin Montgomeryn kirjan kullattua kantta hämmäsyneenä, luulin jo tavanneeni kaikki Montgomeryn tyttäret,, mutta luulo ei ole tietoa. En harkinnut kovinkaan pitkään ostopäätöstäni, esittely vakuutti minut ja Montgomeryn kirjoitustyyli on jo tuttu.
Tämä uusi ystäväni on nimeltään Marigold Lesley. En ole kuullut hänen tarinaansa vielä kovin pitkälle, mutta aina kun annan itselleni aikaa paneutua siihen siitä on vaikea irtautua, uskon, että meistä tulee hyvät ystävät kuten Anna ja minä olemme.
lauantai 2. toukokuuta 2009
Resonaari soi
Hei
Siitä on nyt noin viikko, kun Resonaari soi. Jännitin esiintymistä enemmän kuin muistan aikaisempina vuosina jännittäneeni. Aamulla oli ihan kamalaa, kun heräsin jo aikaisin laittautumaan. Minulla oli niin huono olo, että olisin hyvin voinut jättää aamupalan syömättä, jos minulle ei oltaisi aina sanottu, että aamulla täytyy syödä.
Sama jännityksen ja pahoinvoinnin aikaansaama möykky vatsanpohjassa seurasí minua kouluunkin. Tunneilla sain itseni pakottamalla keskittymään, mutta välitunneilla laskin menneitä ja tulevia oppitunteja ennen lähtöä. Matkalla taksissa istuessani pystyin jopa vitsailemaan kuskin kanssa tulevan illan tapahtumista. Tuttu kipristely palasi kuitenkin, kun istuin teatterisalin penkissä, kuuntelin ihmisten tervehdyksiä ja yritin yhdistää tutut kasvot tuttuihin ääniin. Lavalle ei nähnyt kunnolla ja suurinosa soittajista oli jo tullut.
Tänä vuonna saimme poikkeuksellisesti istua katsomossa läpimenon ajan niin, että näimme konsertin ennen sen alkua. Konsertti tilanteessa on mielenkiintoista seurata äänetöntä viestintää ja sitä miten opettajat ohjaavat muita oppilaita. On järjetöntä huutaa metelissä, jossa ei kuule edes omia ajatuksiaan.
Opettajamme vinkkasi meidät lavalle sormeaan koukistamalla. Jos hän olisi kutsunut nimeltä emme olisi kuulleet, varsinkin, kun edellinen bändi vielä esiintyi ja soittimet olivat kovalla. Kosketinsoittimen takana istuessai tunsin oloni turvalliseksi ja rauhalliseksi, olin "kotona" taas. Edellisen päivän harjoituksissa eräs opettaja oli puheissaan varomaton. Se loukkasi minua erityisesti siksi, etteivät omat opettajani olisi koskaan sanoneet mitään sellaista. Tämä mielikuva vain vahvistui, kun minua ohjannut opettaja vinkkasi kitaristille ja antoi minulle mahdollisuuden näyttää, että osaan soolon, jossa olin viimeksi epäonnistunut. Silloin minuun virtasi epämääräinen kiitollisuuden ja liikutuksen aalto.
Minua tarvitsee ohjata niin, että ohjaava opettaja voi piiloutua kullisseihin tai istua matalana tarvittaessa näyttämässä nuottia, jos näin ei voi tehdä, vaan täytyy näkyä, pitää kuitenkin huolehtia siitä, että näyttää siltä kuin kuuluisi lavalle. Tässäkin opettajat onnistuivat.
Hyvät ystävät, lavan takana oman vuoron odottelu ei todellakaan ole glamouria parhaimmillaan, vaan oikeasti kuolettavan tylsää. Ihmisiä on paljon ja kuumuus on tukahduttava. Pelkästään lavalla keikkumisen kokemusen puutteessa ei kannata haluta laulajaksi. Keikkaa edeltaa aina ankara harjoittelu.
En jännittänyt lainkaan läpimenossa, mutta varsinaisessa esiintymistilanteessa käteni kuitenkin tärisivät. En soittanut niin hyvin kuin olisin voinut - se jäi harmittamaan minua. Tilanne oli nopeasti ohi ja yleisö räjähti. Viileät varmat ja turvalliset kädet ohjasivat minut pois lavalta, takaisin tukahduttavan kuumiin takatiloihin, odottamaan hetkeä jona kaikki soittajat, opettajat ja raittius- ja urheilureura ZOOMin jäsenet astuvat yhdessä loppuhuipentumaksi lavalle.
Konsertti loppui ja esiintyjät virtasivat lavalle "Simple the bestin" säveleen tehdyn kappaleen, voitosta voittoon soidessa. Rumpujen iskut tuntuivat rinnassa asti eivätkä kyyneleet olleet kaukana. Oppilaille jaettiin neilikoita. Joku opettajista avusti minut tavaroineni pois lavalta ja äiti odotti portaiden alapäässä.
Kysyin harjoitusten jatkumisesta seuraavana päivänä, tavalliseen tapaan. Minulle vastattiin asiallisen todenmukaisesti, että opettajat kyllä olisivat paikalla, mutta ei ole pakko tulla. Totesin toiselle opettajalleni hiukan myöhemmin "mä tuun teitä sitten huomennaki kiusaamaan." "Tottakai sä tuut, huomenna on treenit."
- Niin, niin tietysti, miten voisin olla tulematta. Ulkona leppeässä ilmassa minut valtasi tyhjyys ja rinnassani kummitteli raastava kipu kyyneleistä, jotkka eivät olleet päässeet ulos.
Siitä on nyt noin viikko, kun Resonaari soi. Jännitin esiintymistä enemmän kuin muistan aikaisempina vuosina jännittäneeni. Aamulla oli ihan kamalaa, kun heräsin jo aikaisin laittautumaan. Minulla oli niin huono olo, että olisin hyvin voinut jättää aamupalan syömättä, jos minulle ei oltaisi aina sanottu, että aamulla täytyy syödä.
Sama jännityksen ja pahoinvoinnin aikaansaama möykky vatsanpohjassa seurasí minua kouluunkin. Tunneilla sain itseni pakottamalla keskittymään, mutta välitunneilla laskin menneitä ja tulevia oppitunteja ennen lähtöä. Matkalla taksissa istuessani pystyin jopa vitsailemaan kuskin kanssa tulevan illan tapahtumista. Tuttu kipristely palasi kuitenkin, kun istuin teatterisalin penkissä, kuuntelin ihmisten tervehdyksiä ja yritin yhdistää tutut kasvot tuttuihin ääniin. Lavalle ei nähnyt kunnolla ja suurinosa soittajista oli jo tullut.
Tänä vuonna saimme poikkeuksellisesti istua katsomossa läpimenon ajan niin, että näimme konsertin ennen sen alkua. Konsertti tilanteessa on mielenkiintoista seurata äänetöntä viestintää ja sitä miten opettajat ohjaavat muita oppilaita. On järjetöntä huutaa metelissä, jossa ei kuule edes omia ajatuksiaan.
Opettajamme vinkkasi meidät lavalle sormeaan koukistamalla. Jos hän olisi kutsunut nimeltä emme olisi kuulleet, varsinkin, kun edellinen bändi vielä esiintyi ja soittimet olivat kovalla. Kosketinsoittimen takana istuessai tunsin oloni turvalliseksi ja rauhalliseksi, olin "kotona" taas. Edellisen päivän harjoituksissa eräs opettaja oli puheissaan varomaton. Se loukkasi minua erityisesti siksi, etteivät omat opettajani olisi koskaan sanoneet mitään sellaista. Tämä mielikuva vain vahvistui, kun minua ohjannut opettaja vinkkasi kitaristille ja antoi minulle mahdollisuuden näyttää, että osaan soolon, jossa olin viimeksi epäonnistunut. Silloin minuun virtasi epämääräinen kiitollisuuden ja liikutuksen aalto.
Minua tarvitsee ohjata niin, että ohjaava opettaja voi piiloutua kullisseihin tai istua matalana tarvittaessa näyttämässä nuottia, jos näin ei voi tehdä, vaan täytyy näkyä, pitää kuitenkin huolehtia siitä, että näyttää siltä kuin kuuluisi lavalle. Tässäkin opettajat onnistuivat.
Hyvät ystävät, lavan takana oman vuoron odottelu ei todellakaan ole glamouria parhaimmillaan, vaan oikeasti kuolettavan tylsää. Ihmisiä on paljon ja kuumuus on tukahduttava. Pelkästään lavalla keikkumisen kokemusen puutteessa ei kannata haluta laulajaksi. Keikkaa edeltaa aina ankara harjoittelu.
En jännittänyt lainkaan läpimenossa, mutta varsinaisessa esiintymistilanteessa käteni kuitenkin tärisivät. En soittanut niin hyvin kuin olisin voinut - se jäi harmittamaan minua. Tilanne oli nopeasti ohi ja yleisö räjähti. Viileät varmat ja turvalliset kädet ohjasivat minut pois lavalta, takaisin tukahduttavan kuumiin takatiloihin, odottamaan hetkeä jona kaikki soittajat, opettajat ja raittius- ja urheilureura ZOOMin jäsenet astuvat yhdessä loppuhuipentumaksi lavalle.
Konsertti loppui ja esiintyjät virtasivat lavalle "Simple the bestin" säveleen tehdyn kappaleen, voitosta voittoon soidessa. Rumpujen iskut tuntuivat rinnassa asti eivätkä kyyneleet olleet kaukana. Oppilaille jaettiin neilikoita. Joku opettajista avusti minut tavaroineni pois lavalta ja äiti odotti portaiden alapäässä.
Kysyin harjoitusten jatkumisesta seuraavana päivänä, tavalliseen tapaan. Minulle vastattiin asiallisen todenmukaisesti, että opettajat kyllä olisivat paikalla, mutta ei ole pakko tulla. Totesin toiselle opettajalleni hiukan myöhemmin "mä tuun teitä sitten huomennaki kiusaamaan." "Tottakai sä tuut, huomenna on treenit."
- Niin, niin tietysti, miten voisin olla tulematta. Ulkona leppeässä ilmassa minut valtasi tyhjyys ja rinnassani kummitteli raastava kipu kyyneleistä, jotkka eivät olleet päässeet ulos.
lauantai 25. huhtikuuta 2009
Luomuiloa
nappipurkin sisältöäHei taas
Mummini kätköistä löytyi purkeittain nappeja. Napit ovat yksinkertaista käyttötavaraa, mutta kuka olisi arvannut kuinka paljon mielihyvää pelkkä nappipurkin ravistaminen tuottaa. Nappeja on niin monen varisiäkin, että siksikin sisällön tutkiminen on kiehtovaa.
Monikohan on tullut ajatelleeksi nappien historiaa. Joku on ne kuitenkin suunnitellut, tehnyt tai teettänyt, myynyt, ostanut ja käyttänyt.
Mummini on kerännyt nappeja varmasti vuosiakymmeniä. Hän on elänyt pulavuosien aikana ja oppinut säästämään kaikkea mahdollista. Nykypäivänä ekologisuus on peräänkuulutettua, mutta mikäs sen ekologisempaa on kuin nappien säästäminen ja vanhojen vaatteiden uudelleen käyttö.
Nappeja voi kuitenkin käyttää muuhunkin kuin vaatteisiin. Ne ovat oivallisia leikkkikaluja. Niitä voi lajitella värin, koon tai reikien lukumäärän perusteella, myös muoto on hyvä lajittelukriteeri, jos sattuu olemaan muitakin kuin pyöreitä nappeja. Löysin purkista myös nappinauhoja joita äiti ja hänen sisaruksensa ovat lapsena tehneet. Veljeni keksi, että napeilla voi myös pelata "kirppua", peliä, jossa napit täytyy ampua toisten nappien avulla johonkin astiaan.
Tänään lajittelin nappeja värien perusteella purkkeihin. Lopetettuani ajattelin, että lasken ne yksitellen. pääsin 80:neen ja luovutin, koska reilusti yli puolet oli laskematta. Siitä päättelen, että nappeja on satoja.
Postimerkkeily luokitellaan harrastukseksi, mutta kukaan ei ole varmasti tullut ajatelleeksi, että voisi esitellä itsensä: "Hei, olen Selda, harrastan nappien keräämistä." Varsinaista luomuiloa tuo nappien keräily ja lajittelu.
Tämän viikon maanantaina on vihdoinkin Resonaari soi- konsertti. Olen jännittänyt tätä konserttia jostainsyystä enemmän kuin muita muistan jännittäneeni. Voi olla, että ennen konserttia jännitän joko niin paljon, että pyörryn ennen lavalle menoa tai sitten olen tyynen rauhallinen. Jännitys ei ole järkiperäistä, jos olisi en jännittäisi, tiedän, että osaan kappaleen ja minua varmasti avustetaan tarvittaessa, enkä ole hetkeäkään yksin. Ensiviikolla saatte kuulla konserttikuulumisia.
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Siks oon mä suruinen...
Hei!
Tällä kertaa en ole laittamassa tänne kuvaa itkevästä ihmisestä, olisin kyllä halunnut, mutta en löytänyt sitä mitä etsin, ehkä ihan hyvä niin.
Seuraan tanssii tähtien kanssa- ohjelmaa. Oman suosikki parinikin olen tähänmennessä löytänyt. Roosa Meriläinen ja Sami Helenius lyövät ehdottomasti kaikki muut laudalta.
Roosa ja Sami ovat olleet vakioissa todella loistavia, kuten eilenkin. Tanssin jälkeen Roosa purskahti itkuun. Ensimäisenä tälläisen reagtion syyksi ehkä arvelisi jotain pettymystä, virheaskelta esimerkiksi. En kuitenkaan uskonut, että syy on se, varsinkin, kun tuomareilta saatu palaute oli loistavaa.
Aina, kun näen jonkun tuollaisen tunteenpurkauksen yritän ymmärtää sen. Nyt minusta kuitenkin tuntui, ettei se jäänyt vain yritykseksi. Resonaarin esiintymisten jälkeen tunnen oloni usein itkuiseksi ja jotenkin sekavaksi. Ei tämä itkuisuus johdu siitä, että olisin jotenkin pettynyt itseeni tai suoritukseeni, se johtuu vain siitä, että on antanut kaikkensa ja jännitys ja kaikki tunteet purkautuvat kyyneliksi. Haastattelussa Roosa totesikin jännittäneensä
Luultavasti Aino-Kaisa Saarisen kyyneleet maalissa maailmanmestaruusvoiton jälkeen olivat sitä samaa, se on hyvin voimakas tunne, jonka monet ovat varmasti kokeneet.
Lauantaina olin viettämässä luovan kirjoittamisen päivää, jonka nuorisoyhteistyö seitti järjesti invalidiliiton tiloissa. Se oli oikein mukava kokemus, vaikka en oikeastaan uutta oppinutkaan.
Keskiviikkona koulussamme pidetään leffapäivä. Elokuvan jälkeen on työpajoja. Niitä valittaessa laitoin ensimmäiseksi vaihtoehdoksi maskeerauksen, mutta päädyin käsikirjoitukseen toiseen vaihtoehtooni. Ehkä minusta on oikeasti tulossa kirjoittaja. Käsikirjoittaminenkin on varmasti mukavaa.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
Menolippu Mombasaan ja kuolleiden runoilijoiden seura
Hei!
Millaiset elokuvat teitä liikuttavat eniten? Oletteko sellaista tyyppiä, joka liikuttuu elokuvia katsoessaan tai kirjaa lukiessaan?
Minä olen. En muista mikä kirja olisi saanut minut liikuttumaan lähiaikoina, mutta elokuvia on muutama.
Viimeksi kirjaa lujiessani taisin liikuttua, kun luin S.E. Hintonin Me kolme ja jengi. Senkin luin seitsemännellä luokalla ensimmäisen kerran ja myöhemmin lukiessani se ei ollutkaan enää niin liikuttava. Myös kuunnellessani L.M. Montgomeryn Kotikunnaan Rillaa liikutuin, mutta siitäkin on aikaa.
Eilen katsoin televisiosta elokuvaa Menolippu Momdasaan. En nähnyt sitä alusta, mutta katsoin loppuun. Tavallaan pidin siitä tavallaan se kuvotti minua.
Se kertoo kahdesta pojasta joilla molemmilla on syöpä. He karkat sairaalasta "saadakseen hetken elää" ennen kuolemaa. Minua ällöttivät jotkut kohtaukset joissa vuodettiin verta.
Tuntui niin epäreilulta, kun Pojat oli kuvattu melkolailla luonteiltaan vastakohtaisiksi, toinen oli pehmo, kiltii perhe poika, toinen varsinainen kovis, ilmeisesti kaiken menettänyt, no kuoleman sairas. Ensiksi en pitänyt "Jusasta", kovanaamasta, mutta aloin pitää hänestäkin.
"Jusan" kuolemaa kuvaava kohtaus oli hyvin kaunis, mutta tunsin itseni liikuttuneeksi ja minusta tuntui tavallaan epäreilulta, kun tajusin, että toinen pojista selvisi. Elokuva loppui kohtaukseen, jossa syövästään selvinnyt poika soitti Mombasaa omistaen sen "Jusalle, joka eli elämän."
Toinen minua lähiaikoina liikuttanut on kuolleiden runoilijoiden seura-elokuvan loppukohtaus, jossa kuolleiden runoilijoiden seuran muodostaneet pojat osoittavat kunnioitusta äidinkielenopettajalleen, jonka erotuspaperi heidät oli pakotettu allekirjoittamaan.
Muistutukseksi lähinnä itselleni, että molmmat ovast vain elokuvia. Sen lisäksi, että molemmat liikuttivat minua en myöskään nähnyt kumpaakaan alusta asti. Haluaisin nähdä, joskus.
REagoin kaikkeen tunteella, joten ei ole ihme, että nämä liikuttivat minua.
Millaiset elokuvat teitä liikuttavat eniten? Oletteko sellaista tyyppiä, joka liikuttuu elokuvia katsoessaan tai kirjaa lukiessaan?
Minä olen. En muista mikä kirja olisi saanut minut liikuttumaan lähiaikoina, mutta elokuvia on muutama.
Viimeksi kirjaa lujiessani taisin liikuttua, kun luin S.E. Hintonin Me kolme ja jengi. Senkin luin seitsemännellä luokalla ensimmäisen kerran ja myöhemmin lukiessani se ei ollutkaan enää niin liikuttava. Myös kuunnellessani L.M. Montgomeryn Kotikunnaan Rillaa liikutuin, mutta siitäkin on aikaa.
Eilen katsoin televisiosta elokuvaa Menolippu Momdasaan. En nähnyt sitä alusta, mutta katsoin loppuun. Tavallaan pidin siitä tavallaan se kuvotti minua.
Se kertoo kahdesta pojasta joilla molemmilla on syöpä. He karkat sairaalasta "saadakseen hetken elää" ennen kuolemaa. Minua ällöttivät jotkut kohtaukset joissa vuodettiin verta.
Tuntui niin epäreilulta, kun Pojat oli kuvattu melkolailla luonteiltaan vastakohtaisiksi, toinen oli pehmo, kiltii perhe poika, toinen varsinainen kovis, ilmeisesti kaiken menettänyt, no kuoleman sairas. Ensiksi en pitänyt "Jusasta", kovanaamasta, mutta aloin pitää hänestäkin.
"Jusan" kuolemaa kuvaava kohtaus oli hyvin kaunis, mutta tunsin itseni liikuttuneeksi ja minusta tuntui tavallaan epäreilulta, kun tajusin, että toinen pojista selvisi. Elokuva loppui kohtaukseen, jossa syövästään selvinnyt poika soitti Mombasaa omistaen sen "Jusalle, joka eli elämän."
Toinen minua lähiaikoina liikuttanut on kuolleiden runoilijoiden seura-elokuvan loppukohtaus, jossa kuolleiden runoilijoiden seuran muodostaneet pojat osoittavat kunnioitusta äidinkielenopettajalleen, jonka erotuspaperi heidät oli pakotettu allekirjoittamaan.
Muistutukseksi lähinnä itselleni, että molmmat ovast vain elokuvia. Sen lisäksi, että molemmat liikuttivat minua en myöskään nähnyt kumpaakaan alusta asti. Haluaisin nähdä, joskus.
REagoin kaikkeen tunteella, joten ei ole ihme, että nämä liikuttivat minua.
perjantai 3. huhtikuuta 2009
Hämärä
Hei!
Taas on ikuisuus edellisestä tekstistä, mutta tässä uutta.
Kävin katsomassa Stephenie Meyerin kirjoihin perustuvan Houkutus-elokuvan silloin, kun se pyöri elokuvateattereissa. Näin myöhemmin elokuvan englanninkielinen nimi, Twilight-hämärä, inspiroi minua kirjoittamaan hämärä nimisen runon.
Pyrin luomaan kauniin kuvan pimeästä ja hämärästä. En osaa pelätä pimeää, yöllä herätessäni pimeä huonekin tuntuu turvalliseltä ja antaa oikeastaan tarpeellista aikaa hiljaiselle yksinololle. Mielikuvituksella voi luoda pelottavastakin pimeydestä kaunista ja valoisaa. Aamuhämärä on lupaus valosta ja uudesta päivästä ja iltahämärä on kuitenkin vielä mahdollisuus. Iltahämärässä voi vielä tarkkailla ja nähdä. Runossa tähdetkin ovat kaukaisuudestaan huolimatta turvallisia ja nauravaisia.
Taas on ikuisuus edellisestä tekstistä, mutta tässä uutta.
Kävin katsomassa Stephenie Meyerin kirjoihin perustuvan Houkutus-elokuvan silloin, kun se pyöri elokuvateattereissa. Näin myöhemmin elokuvan englanninkielinen nimi, Twilight-hämärä, inspiroi minua kirjoittamaan hämärä nimisen runon.
Pyrin luomaan kauniin kuvan pimeästä ja hämärästä. En osaa pelätä pimeää, yöllä herätessäni pimeä huonekin tuntuu turvalliseltä ja antaa oikeastaan tarpeellista aikaa hiljaiselle yksinololle. Mielikuvituksella voi luoda pelottavastakin pimeydestä kaunista ja valoisaa. Aamuhämärä on lupaus valosta ja uudesta päivästä ja iltahämärä on kuitenkin vielä mahdollisuus. Iltahämärässä voi vielä tarkkailla ja nähdä. Runossa tähdetkin ovat kaukaisuudestaan huolimatta turvallisia ja nauravaisia.
hän kertoi
pelkäävänsä pimeää
minulle
on vain hämärää
tähdet nauravat
kuiskii puro
usvan tiellä
en tiedä mitä pelätä
hän kertoi
pelkäävänsä pimeää
minulle
on vain
hämärää,hämärää
pelkäävänsä pimeää
minulle
on vain hämärää
tähdet nauravat
kuiskii puro
usvan tiellä
en tiedä mitä pelätä
hän kertoi
pelkäävänsä pimeää
minulle
on vain
hämärää,hämärää
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
