Unelmien toteutumisesta

Tänään on 5.6.2012. On ikuisen kesälomani neljäs päivä. -- Ei, ei ikuisen, mutta ehkä ensimmäisen, tai viimeisen. -- Mitä minä höpisen? Varsinainen kesäloman ensimmäinen päivä se 2.6, sateista ja hyytävän kylmää kuin syyskuusa kerrassaan. Kiitos kuitenkin kaikille niille ihanille, tärkeille ihmisille, jotka sen jakoivat kanssani ja lämmittivät läsnäolollaan. Kaikki kutsutut eivät valitettavasti päässeet mukaan, mutta niinhän usein käy, ja heitäkin, jotka eivät olleet mukana ajattelin lämmöllä.


 Olen yrittänyt kirjoittaa kaikesta, virallisten ylioppilastulosten odottamisesta ja siitä epäuskoisesta tyhjyydestä, joka varmaa tietoa seurasi, ainakin sata kertaa,  siinä surkeasti epäonnistuen. Nyt luulen kuitenkin olevani lähempänä oikeita sanoja, kuin vielä kertaakaan.


Muistan ikuisesti sen tunteen, joka minut valtasi, kun ensimmäisen kerran astuin Helsingin uuden yhteiskoulun ovesta sisään! Keskustelin vahtimestarin kanssa ja ihmettelin miten maailmassa on vielä tällaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät ja hyväksyvät erilaisuutta tekemättä siitä suurta numeroa. Samaa ihastusta tunsin, kun tapasin opettajani ja tulevat opiskelutoverini myöhemmin. Hekin olivat samanlaisia; valmiita näkemään minut itseni, kiinnittämättä liikaa huomiota ulkoiseen erilaisuuteeni. 


Koin menneiden kolmen vuoden aikana paljon taikaa, pieniä ihmeitä, suurempiakin ja syvää yhteenkuuluvuutta niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa päiväni vietin, niin opettajien, kuin oppiskelijoidenkin. Todella rakastin kouluani, kaikkea siellä, yli sata-vuotisia perinteitä ja sitä, että silti eletään tätä päivää: siniharmaita käytäviä, kirjastohuoneen puukehikkoista ovea ja takkaa, jossa yhä edelleen poltetaan tulta muutaman kerran vuodessa, huolimatta siitä, että savupiippu on huonossa kunnossa ja savun haju tulee käytävään. 


Se talo on täynnä taikaa. Kuiskauksia menneiden aikojen takaa. Luulin jo kadottaneeni sen, tottuneeni kaikkeen liikaa, kunnes perjantaina lakitusharjoituksissa tajusin, ettei se taika ole mihinkään kadonnut, ei oikeasti. Silloin tapasin taas pitkästä aikaa ne ihmiset, joiden kanssa olen kuluttanut koulun penkkiä viimeiset kolme vuotta.  Koin taas, hyvin voimakkaasti, että todella kuulun porukkaan, että minun kuului olla siellä silloin, ei missään muualla. Sain käteeni vuoden viimeisen koululehden, viimeisen, jota olin itse tekemässä.  Minun oli lauantaina aika antaa paikkani jollekin toiselle. Toivon vain, että koululehtemme Sarastus, ei kuole, kun me olemme nyt sen jättäneet. Tosin sillä on ollut aikaisemminkin puolikuolleita aikoja. 


 Minulla on ollut kaksi oikein todella suurta unelmaa. Molemmista aloin unelmoida jo pikkutyttönä. Toinen oli se, että minusta tulee ylioppilas ja toinen se, että  menen naimisiin Prinsessa ruususen juhlamarssin soidessa. No, tavallaan molemmat unelmani toteutuivat lauantaina. Minusta tuli ylioppilas, ja kävelin muiden ylioppilaiden tavoin Suomen - ja koulun lipun perässä saliin Prinsessa ruususen juhlamarssin soidessa. Joten jollakin kierolla tavalla voidaan ajatella, että molemmat unelmani ovat nyt toteutuneet. Koskaan ei kuitenkaan pitäisi elää ilman unelmia....

Pidin uuden ylioppilaan puheen.

Etukäteen ajattelin, että itken koko juhlan ajan tai saan viimeistään puhetta pitäessäni hallitsemattoman itkukohtauksen.  En itkenytkään.  Pelkäsin pahinta, eikä mitään sitten tapahtunutkaan. Kahdesti kyyneleet kuitenkin polttelivat silmiäni. Ensimmäisen kerran, kun kävelin lippujen takana saliin omalle paikalleni.  Toisen, kun meidät oli jo lakitettu ja oli ensimmäisten onnittelujen, opettajien onnittelujen aika. Tiettyyn pisteeseen selvisin opettajienkin onnitteluista kuivin silmin, mutta sitten kohtasin ne  erityisistä erityisimmät. Tuntui, että olisi pitänyt sanoa vielä jotain, kiittää vielä kerran.  Olen hyvin kiitollinen kaikesta saamastani ja sen kertomiseksi sanat eivät riitä. Minun pitäisi vain luottaa siihen, että he kaikki kätkivät sydämiinsä ne sanat, jotka kiitokseksi kirjoitin ja ymmärsivät ne juuri niin kuin ne tarkoitin. 

Olen aina katsellut lakkipäisiä ylioppilaita ihaillen ylöspäin ja ollut varma siitä, että he ovat vanhoja ja viisaita, varmoja itsestään ja tietävät mihin ovat seuraavaksi menossa. Nyt tiedän kuitenkin totuuden, aavistan sen. Minä en ainakaan tiedä tulevaisuudestani yhtään mitään. En tunne itseäni vanhaksi tai viisaaksi. Mieleeni on tullut kysymyksiä siitä, mahdanko kasvaa ikinä edes aikuiseksi? Totuus siitä mikä hiljattain on jäänyt taakse taitaa valjeta vasta 13.8, kun koulu taas alkaisi. Totuus voi tuoda tullessaan surun ja kauhunkin kyyneleet. Silloin haluaisin muistaa yhden niistä tehdyistä lupauksista, hymyile kyyneleidenkin läpi, sillä elämä kantaa kyllä.

Hermostuneita valmisteluja

Olen ollut monena päivänä aikeissa kirjoittaa täälä jotakin. Se on kuitenkin jäänyt kerta toisensa jälkeen, kun en oikeastaan ole tiennyt mistä kirjoittaisin. Tiedänkö nyt sitten? En, en varmasti, mutta en kestänyt enää. Minun on kirjoitettava, koska useana iltana nukkumaan mennessäni olen ajatellut, että minun pitäisi kirjoittaa, edes jostakin. 


En olisi ikinä uskonut, kuinka valtava helpotus se on, kun näkee suorittaneensa tarvittavan määrän lukiokursseja. Eipähän jää ylioppilaslakki ainakaan siitä kiinni. Tänään kävin ostamassa valkolakin. Se oli aivan erilaista kuin luulin. Vuodesta toiseen toiseen olen katsellut uusia ylioppilaita, niitä kauniita, komeita ja suloisia ja odottanut, että se päivä koittaisi minunkin kohdallani. Vielä viimekeväänä se näyttäytyi jokseenkin unen kaltaisena. Se oli unelma jossain kaukaisuudessa, kullanhohtoinen ja kimaltava, mutta hyvin epätodellinen.


Nyt se päivä on jo hyvin lähellä. Siihen suureen hetkeen, unelmani toteutumiseen on alle kuukausi aikaa, jos kaikki menee hyvin. Viimekeväänä kaikki oli vielä kullanhohtoista ja tuntui kaukaiselta, mutta en epäillyt vähääkään sitä, ettei unelmani toteutuisi. Mitä lähemmäksi kaikki on tullut, sitä epätodellisemmalta se on alkanut tuntua. Pelko ja jännitys ovat olleet jo kauan mieltäni hallitsevia tunteita. Kirjoitukset ovat ohi ja näyttää siltä, että minusta todella tulee ylioppilas. Mikään ei kuitenkaan ole vielä virallista. Juhlien järjesteleminen jo nyt tuntuu pelottavalta, entä jos kaikki romahtaa? Jos kuitenkin odotan liian kauan, en ehdi järjestää juhlia ollenkaan.


Kengät ja pukukankaat on jo hankittu. Pitäisi varmaan käydä kysymässä pukua ompelevalta naapurilta, joko sitä pääsisi sovittamaan. En kuolemaksenikaan muista mitä me siitä sovimme. Tänään löysin kenkiin sopivan laukun, pienen ja sievän. Lakkikin on jo hankittu. Kielsin ankarasti veljeäni kokeilemasta sitä. Hän taisi ehdottaa sitä kuitenkin lähinnä leikillään. Sisareni ei edes pyytänyt lupaa koettaa sitä. Hän taitaa tuntea kaikki ylioppilaslakin sovittamiseen ennen aikojaan liittyvät uskomukset. Toivon vain, etteivät ne samat uskomukset enää sido minua, kun olen jo tehnyt kaiken voitavani ylioppilaslakin eteen.. Tiedän kuitenkin varmasti, että masennun syvästi, jos jotain tapahtuu, jos kaikki aineet eivät menekään läpi. En usko, että jaksan koota itseni uudestaan, opiskella ja kirjoittaa tarvittavat aineet uudestaan, vaikka minulla onkin vielä käytettävissäni vielä yksi kolmesta mahdollisesta perättäisestä kirjoituskerrasta.


Kutsukorteistani tulee kauniit ja runolliset, herkät ja suloiset, mutta ei liian kermakakkumaiset. Tai ei, eihän ylioppilasjuhliin koskaan kutsuta, eihän? Se olisi melkein yhtä räikeä virhe, kuin sovittaa lakkia ennen kuin on ansainnut sen. (Hyvä tässä on puhua, itse juuri taisin syyllistyä siihen) No en, en kai sentään, kaiken voitavani olen kuitenkin tehnyt. Taidan vain ilmoittaa ihmisille missä juhlani pidetään.. 


Näillänäkymin minulle lankesi kunnia (tai tehtävä, miten vain) pitää uuden ylioppilaan puhe. Hermostuttaa ja pelottaa. Enhän edes tiedä vielä ihan varmasti, että minusta todella tulee ylioppilas. Miten noloa se olisi, jos kukaan ei pidäkään puhetta, koska minä epäonnistuin. Enhän missään nimessä voi mennä pitämään puhetta, jos en saa painaa lakkia päähäni 2.6 Sen siitä kuitenkin saa, kun tyrkyttää itseään joka paikkaan.. On vaikea kuvitella millaisessa hysteriassa (tai masennuksen vallassa) sitä sitten on, kun on saanut kuulla lopulliset tulokset


Tänään oli aika ottaa eräs konkreettinen askel aikuistumisen tiellä (mahdanko ikinä tuntea itseäni aikuiseksi), mutta se onkin toinen tarina.

Hiljaisuuden rikkomista

Olen aina pitänyt sateesta. Sen kastelemaksi tuleminen on tietenkin inhottavaa, mutta se on tässä maailmassa yksi niistä asioista, joita havannoin enimmäkseen kuulo - ja tuntoaisteilla. Sateen äänessä on ollut jotain miellyttävän rauhoittavaa niin kauan, kun vain voin muistaa. Sateeseen ei voi liittää vain yhtä ainoaa ääntä. Se ropisee, helisee, lorisee ja suhisee, kuulostaa turvalliselta minun korviini. 


Muutama viikko sitten perjantaina satoi koko päivän. Ensimmäinen kevätsade toi mukanaan halun kirjoittaa. Se olikin ollut kateissa ikuisuuden. Taitaa se edelleen olla hiukan kateissa. Muuten olisin kirjoittanut jotain julkaistavaa jo silloin, muuten näiden sanojen kirjoittaminen tuntuisi helpommalta. Kevätsade toi mukanaan viileää ilmaa, mutta se ei ollut talvipakkasten kylmyyttä. Minun ainakin oli helpompi olla, helpompi hengittää.


Ylioppilaskirjoitukset ovat olleet takana jo kauan ja yliopiston pääsykokeet edelleen edessä. Ylioppilasjuhlista ei ole yhtään enempää varmuutta kuin ennenkään, mutta olen kuitenkin hiljakseen valmistautunut juhlaan. Kengät ja meikki tuli ostettua tänään, lyyra äitiä varten odottaa jo sitä päivää, kun sen saa laittaa puvun etumukseen ja kankaat juhlapukua varten on hankittu. Tänään kävin otattamassa itsestäni mitat ja järkytyin pienoisesti, olen niin järkyttävän iso..


Niinhän sitä sanotaan, että yksinkertainen on kaunista. Tämä ei kuitenkaan ollut yksinkertaista eikä kaunista liioin. Pahoittelen, en kuitnekaan pysty kirjoittamaan yhtään enempää nyt. Sanat etsivät selvästi edelleen muotojaan eikä ajatus kulje, mutta on tämä silti tyhjää parempi, onhan?


Sain ainakin hiljaisuuden rikottua. Myöhemmin kirjoitan taas lisää...

Sumussa

Olen kantanut kirjallista lukkoa viikkotolkulla, aloittanut tämänkin tekstin tuhat kertaa ja pyyhkinyt jokaisen lauseen tyytymättömyyttäni pois. Olen kiemurrellut tuskasta kyvyttömyyttäni kirjoittaa ja tässä valossa nekin päätökset, joita olen tänään tehnyt tuntuvat hämmentäviltä. 

Ylioppilaskirjoitukset ovat ohi, pelko ja jännitys eivät. kirjoitusten suhteen ei voi enää tehdä muuta kuin odottaa. Tuntuu kuitenkin kamalalta, että joskus täytyy kuulla tulokset, ne voivat tuhota kaiken silmänräpäyksessä.

Mitä lähemmäs ylioppilaskirjoitukset ja ylioppilasjuhla ovat tulleet sitä epätodellisimmilta ne ovat alkaneet tuntua. Silloin pikkutyttönä, kun päätin, että minusta tulee ylioppilas, mielessäni ei ollut pienintäkään epäilystä sen suhteen, etteikö niin todella tapahtuisi. Nyt olen kuitenkin alkanut ymmärtää kuinka vaaleanpunaisten lasien läpi olen tätä kaikkea tarkastellut. 

Eihän ylioppilaaksi kirjoittamisessa ole kerrassaan mitään romanttista! Se on ainoastaan kamalaa. Ensin stressaavat ne valtavat kirjapinot, jotka pitäisi lukea "suuria kokeita" varten. En ikinä kokeen jälkeen osannut sanoa menikö hyvin vai huonosti, poikkeuksena äidinkielenessee. Siitäkin totesin: " Nyt taitaa olla niin, että onnistuin joko erittäin hyvin tai erittäin huonosti." Lähtöpisteiden perusteella jälkimmäinen vaihtoehto pitää paikkansa, mutta pisteiden putoamista saa aina pelätä... Ihan totta, ei ole mitään niin kamalaa kuin tulosten odottaminen, ne voivat romauttaa aivan kaiken ja silti on pakko kysyä joskus. Kirjoitusten jälkeen odottavat vielä suuremmat kokeet, joissa onnistuminen on paljon epätodennäköisempää kuin ylioppilaskokeissa ja silloin pitää jo todella tietää mitä haluaa, apua. 

Luulen, että joka kerta, kun olen nähnyt ylioppilaan, olen ollut juhlimassa ystävieni ja sukulaisteni kanssa, olen  ajatellut näiden ihmisten olevan jo vanhoja ja viisaita. He tietävät mitä elämältään haluavat. Nyt on kuitenkin kohdattava tosiasiat. Olenko minä yhtään viisaampi kuin kolme vuotta sitten? Olenko todella valmis tähän, vai tuleeko elämässä vain aina olemaan asioita, jotka on kohdattava, vaikka ei olisikaan aivan valmis? Miksi ne muut ennen minua ylioppilaiksi kirjoittaneet nuoret olisivat olleet yhtään valmiimpia, kuin minä nyt?

Tänään päätin, että lukion jälkeen haluan lähteä lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä yliopistoon. Päätin, että haen Helsingin  lisäksi myös Turkuun ja Jyväskylään. Tästä päästäänkin siihen mikä oli ilmeisesti tämän blogitekstin ensimmäinen, alkuperäinen aihe, ehkä. Kirjoittaminen on taas ollut hirvittävän vaikeaa monta viikkoa. Kauhistelin itsekseni sitä, että minun pitäisi kirjoittaa järkevä, jäsentynyt ja omaperäinen äidinkielenessee. Miten ihmeessä kykenen siihen, kun en ole kirjoittanut blogiakaan viikkoihin? Aiheen valinta kesti ikuisuuden, mutta ehkä se epävarmuus oli vain hyvästä. En ainakaan ollut yhtään liian itsevarma ja pystyin keskittymään olennaiseen. Nyt olen sitten hakemassa yliopistolle aineenani yleinen kirjallisuustiede, mitä muuta se on, kuin lukemista ja kirjoittamista? Ehkä minun onkin tarkoitus oppia kirjoittamaan aina, siis silloinkin, kun se on vaikeaa eikä lähde pakottavasta tarpeesta, tai ehkä vain jatkuvasti niin, ettei pakottavia, lukkiuttavia tarpeita synny. 

Olen kuvannut tässä miten kamalaa on odottaa ylioppilaskokeiden tuloksia ja miten edessä ovat nyt ensimmäiset elämää todella suuntaavat valinnat, mutta ei minua vielä pelota. Ehkä säästän itseäni ja ylioppilaskokeiden lopullisista tuloksista riippuen joko masennun tai leijun puolimetriä lattiatason yläpuolella. Tuntuu vain, että juuri nyt mikään ei tunnu miltään. Ajattelen kauhulla sitä hetkeä, kun saan kuulla, että en pääsekään ylioppilaaksi ja mietin jo nyt jaksanko todella paneutua niihin tarvittaviin aineisiin uudestaan. Jos en jaksa, mitä sitten teen? Te ehkä ihmettelette missä itsevarmuuteni on, mutta kaikki tuntuu vain niin sekavalta juuri nyt.

Penkkarit

Olin perhonen abishown ajan

Lukioon kouluna liittyy paljon riittejä tai rituaaleja. Jokaisella siirtymävaiheella on omat juhlallisuutensa. Wanhojentansseista jäi päälimmäiseksi pettymys, kun ajattelin, että kaunis puku olisi tarpeeksi liittämään minut osaksi porukkaa ja totesin sitten, ettei se aivan ollutkaan. Siksi päätin, että penkkareihin osallistun kunnolla, ihan oikeasti. Niimpä otin penkkarikarkit hoitaakseni ja ilmoitin heti, että tahdon rekan ohjaamoon. Lavalle menemistä en olisi uskaltanut edes ajatella, en olisi millään jaksanut seistä siellä lavalla koko aikaa.


Keskiviikon terveystiedontunnilla minut valtasi haikeus. Hetken tajusin kauhistuttavan selvästi, että koulu tosiaan päättyisi tähän, huommenna penkkarit ja sitten, niin, mitä sitten? Omat lukio-opintoni eivät ole menneet aivan käsikirjoituksen mukaan. Minun piti valita vielä muutamia kursseja viidenteen jaksoon, jotta saisin kurssit täyteen, mutta lukujärjestkseni koostuu sellaisista aineista kuin eväitä elämään, kuvataide ja autokoulun teoriaosuus. Vaikeus luopua on aina ollut heikkouksiani. En tiedä miten selviän siitä, että minun todella täytyy lähteä. Unelma valkolakista syttyi, kun olin 12-vuotias, mutta mitä lähemmäksi se on tullut, sitä kaukaisemmalta se on alkanut tuntua. Kaikki muuttuu epävarmaksi, kun on painanut lakin päähänsä.

Niin, ne penkkarit... Koko päivä oli pelkkää sekoilua, musiikki soi kovempaa kuin korvat kestivät ja se käytäville heitettyjen karkkien määrä oli uskomaton, olisi pitänyt saada kuva, mutta kerrankos sitä vain elämässään viettää penkkareita. Näin koulun pihalle pysäköidyt rekat heti, kun tulin. Mietin miten ihmeessä pääsen sisään.. Lopulta eräs koulumme miesopettajista puolittain nosti minut kyytiin. Ihan hyvin se sitten onnistui, kun jalat tapasivat ensimmäisen askelman.

meidän rekkamme on tuo valkolakanainen, taidan itse istua juuri tuon ohjaamossa..

Se ihmisten ja rekkojen määrä oli jotain aivan uskomatonta. Merisatamaan kokoontuneita rekkoja oli niin paljon, ettei letkan alkupäätä voinut nähdä. Meidän koulumme, Helsingin Uusi yhteiskoulu, oli liikenteessä kahdella rekalla. Rekat ajoivat tietenkin peräkkäin koko maatkan koululta keskustaan, mutta ennen merisatamaan päätymistä toinen, edellämme kulkenut rekka katosi, kun meidän oli odotettava, jotta raitiovaunu pääsisi ajamaan reittiään. Toinen rekoistamme oli ehtinyt pois valoista ennen raitiovaunua, mutta merisatamaan tultaessa olimme taas peräkkäin. 


Cafë Ursulan ikkunoihin oli pingotettu lakanoita, joissa luki "Onnea Abit 2012" niistä tuli hyvä mieli. Penkkaripäivä on iloinen tapahtuma muillekin kuin abeille. Pikkulapset olivat aivan onnessaan, kun taivaalta lähes kirjaimellisesti satoi karkkia. Silti jotenkin odotin, että ajelu kaupungilla tuntuisi toisenlaiselta, jotenkin hienommalta, todemmalta. Kuten jo mainitsin koulu on nyt lähes kokonaan käyty, edessä ovat kirjoitukset ja lakkiaiset, sitten joskus. Mitä lähemmäksi tämä kaikki on tullut, sitä epätodemmalta se on alkanut tuntua.


Meitä onnisti sään suhteen. Pakkaset eivät paukkuneet samoissa lukemissa kuin viimevuotisten abien juhliessa ja aurinkokin paistoi. Perillä meille tarjottiin kuumaa mehua, viimeisetkin vilunväreet varmasti hävisivät. Oli huvittavaa katsella edellä ajavan rekan lavalla seisovien tuttujen riehuntaa ja kertoa sitten koululla hymyillen, että haauskaa oli, eikä yhtään edes paalellut. :) Ei kyllä kuulema muitakaan pahemmin. 


Rekasta poistuminen oli aivan operaatio sekin. Miten sen nyt selittäisin, jotta saisitte oikeanlaisen kuvan? Istuuduin ikäänkuin rekan lattialle, sille reunalle, jolta askelmat lähtevät. Sitten astuin askelmalle, mutta toinen rekkakuskeista tuli kyllä auttamaan. Kaikki kävi lopulta helposti ja turvallisesti. Pääsin rekkaan ja sieltä pois ilman suuria ongelmia ja kyytikin oli tasaista. 

Hyvä ruoka, parempi mieli

Huikka HYK:laisille...

Tähän loppuun vielä muutamia valokuvia penkkaritunnelman havainnollistamiseksi. Omaia kuviani on vain tuo ylimmäinen, mutta onneksi mukaavat ihmiset antavat käyttää omiaan 

Kualema, vanh hanttapuli

Kualema, vanh hanttapuli

Hei vaan kualema, sää ole nynny äijä!
Helppo sun o vaan nurkan takana ja
lykät paikal juur ko viimetteks kaivata,
viärä kaikkest kultasemp miäs,
paras nainen, siliäottasemp laps,
pehmusemp mamma,
kuljetta kenenkkä näkemät,
taakses kattomat, rikospaikal palamat
jonkkus perunkellarihajusse kotiluala, mist maan pääl saak
ei ol ikä yhrenkä ään kuulunu.

Häppe hiuka.

Jos sää ole reilu miäs, sää tule näkyvil,
tuat kaik viämäs hyväs järjestykses takasi,
pyyrät natteks meilt henkilökohtasest ja
maksat loppuelämäs korvauksi, joka penni.

Heli Laaksonen 2002: Raparperisyrän

Viime äidinkielentunnilla käsittelimme runoa. Jokainen sai paperin, jolle oli koottu erilaisia runoja. Niiden joukossa oli tämä, Heli Laaksosen Kualema, vanh hanttapuli. Olen aina rakastanut murteita. Niissä on mielestäni jotain huvittavan hellyyttävää. Minun on vaikea muistaa milloin kuulin tai luin ensimmäisen Laaksosen runon, mutta olen rakastanut niitä ensikuulemalta asti.

Meidät jaettiin luokassa pieniin ryhmiin ja annettiin tehtäväksi valita runo, jota analysoida ohjeiden mukaan. Iskin silmäni Laaksoseen ja sain ryhmäni valitsemaan juuri sen runon. Luin vasta sitten runon ensimmäisen säkeen enkä ollut saada naurua loppumaan. Rakastan murrerunoja, mutta ne naurattavat minua usein. Ei se siitä johdu, etten ottaisi runon sanomaa tosissani, mutta en voi hillitä itseäni. Pojat katsoivat hiukan pitkään, mutta sain lopulta naurun hallintaan.

Runoa lukiessani huomasin taas kuinka paljon kiinnitän huomiota kieleen ja sen eri piirteisiin. Sillä miltä runo ulkoisesti näyttää, miten sen sanat ja rytmi soivat on minulle iso merkitys, luultavasti isompi kuin useimmille muille. En luultavasti voisi mennä kuuntelemaan Laaksosen runonlausuntaa ilman, että vaikuttaisin epäkohteliaalta tai hieman sekolta.

Suomenkieli ja varsinkin runon ensimmäinen säe yllättivät minut täysin. Maistelkaa tätä nyt oikein kunnolla, kuunnelkaa sitä. "Hei vaan kualema, sää ole nynny äijä!" Se oli yllättävää. Kuka puhuttelee kuolemaa kuin elävää olentoa, varsinkaan tuohon sävyyn?!

Keilaus kuuluu kaikille

Pyörätuoli vapauttaa kädet ja keilausteline onnistumisenriemun

-       Ensimmäisen lauseen puute on kirjoittajan pahin painajainen. - Jos tietäisin miten sen yli hypätään ei minulla olisi mitään ongelmia. Ehkä pitäisi vain "käydä suoraan tulta päin", kuten sanonta kuuluu.

Joulukuussa tuttavani syntymäpäivillä viihdekeskus Flamingossa minulle tarjottiin ensimmäistä kertaa kuvassa näkyvää keilaustelinettä. Olen keilannut ennenkin, mutta nyt, kun mietin asiaa, minulla ei ole lainkaan muistikuvia siitä miten se mahtoi onnistua. Tiesin, että keilarataa reunustavat kaiteet, jotka on mahdollista nostaa ylös. Näin pidetään keilapallo radalla ja, jos oikein hyvin käy, saadaan kaatojakin.

Muistan ala-asteajoilta yhdet syntymäpäivät, joilla olimme keilaamassa. Sillä kertaa en istunut pyörätuolissa, joten käteni olivat keppeihin sidotut. Muut vieraiksi kutsutut pojat ”keilasivat puolestani.” Taisin saada aika hyvät tulokset siinä keilakisassa. Olivathan puolellani kavereiden taito, voima ja halu auttaa. Taisin olla aika hyvä jätkä silloin 10 vuotta sitten.

Seitsemännellä luokalla osallistuin koululiikuntaan mahdollisuuksien mukaan, kiitos loistavan opettajan. Kerran olimme keilaamassa. Se onnistui jotenkuten ylös nostettujen keilarataa reunustavien kaiteiden turvin, mutta oli silti aikamoista onnenpeliä. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että avustaja olisi tukenut käsiäni keilatessani. Istuin pyörätuolissa, joten käteni olivat vapaat, mutta tarvitsin silti jonkun, joka toi minulle uuden keilapallon. Luultavasti se oli avustaja, tai ehkä sittenkin opettaja…

Minulla on ollut useita liikunnanopettajia peruskoulun aikana, mutta yksikään ei ole yltänyt seitsemännen luokan opettajani tasolle, ei ennen häntä eikä hänen jälkeensä. Hän todella näki minut. Hän näki minut eikä vammaani. Tai tietenkin hän näki vammanikin, mutta vain sen verran kuin oli pakko. Kaikki mahdollinen liikunta mukautettiin niin, että pystyin osallistumaan siihen. Rakastin liikuntaa, se oli lempiaineeni, koska pääsin todella osalliseksi liikunnanriemusta. Muut opettajat ovat olleet valmiita hyväksymään minut osaksi ryhmää ja jonkinlaista halua ymmärtää vammaista oppilasta on myös ollut, mutta mukauttaminen tai liikunnasta vapauttaminen on vain ollut paljon helpompaa. Tämän vuoksi muistelen ensimmäistä yläaseen liikunnanopettajaani lämmöllä vielä vuosien jälkeen. Olin hänelle haaste, mutta hän opetti minut rakastamaan liikuntaa.

Nähdessäni keilaustelineen minusta tuntui heti, että siitä täytyy kirjoittaa. Se mullistaa keilaamisen antamat mahdollisuudet. Se tekee keilauksesta harrastuksen, joka yhdistää ihmisiä. Se kuuluu sekä vammaisille, että vammattomille eikä ole iästä kiinni. Keilaustelineen ansiosta on mahdollista saada keilapallo todella vierimään rataa pitkin. Enää ei tarvitse vain pudottaa palloa radalle ja toivoa, että se kaataisi edes yhden keilan. Nyt voin kisata ystäviäni vastaan keilaradalla ja voittaa kisan, ihan itse.