Tähtiin kirjoitettu virhe

Tähtiin kirjoitettu virhe oli järisyttävä elokuvakokemus, jolle traileri ei tee oikeutta. Minulle se oli paljon enemmän kuin kahden kuolemansairaan nuoren rakkaustarina ja juuri siksi ihastuin siihen.  Jollain kummallisella tavalla tunsin kuin se olisi kertonut minun elämästäni. Tai ehkä istuin elokuvateatterin penkissä ja toivoin, että olisin itkenyt kunnolla, vuolaammin kuin vain sen verran, että silmäripseni kostuivat, koska se ei kertonut minun elämästäni. En itkenyt siksi, että he olivat nuoria ja kuolemansairaita. En itkenyt sen käsittämättömän kivun vuoksi, jota he kokivat elämässään. Itkin, koska kaikesta siitä kivusta huolimatta, kaiken sen läpi, he elivät täyttä elämää.

Elokuvassa on kohtaus, jossa päähenkilöt istuvat vieretysten keinussa. Tyttö, Hazel katsoo poikaa, Augustusta ja sanoo: ”Gus, olen granaatti. Jonain päivänä räjähdän ja teen selvää kaikesta tielläni, enkä halua satuttaa sinua. Elokuvassa kohtaus liittyy siihen kuinka Hazel yrittää estää Gusia rakastumasta itseensä tai itseään rakastumasta Gusiin, koska on kuolemansairas. 

Ymmärrän mitä Hazel tarkoittaa verratessaan itseään granaattiin. Minulla ei ole syöpädiagnoosia enkä tietääkseni ole kuolemaisillani. Kuitenkin tunnen itseni granaatiksi. Sisäinen tunteeni ei oikeuta minua huonoon käytökseen. Tämä ei ole puolustuspuhe, mutta minulla on vaikea luonne. En koskaan tiedä mikä minua ärsyttää niin, että räjähdän. Inhoan itseäni, koska olen niin räjähdysherkkä.  Tunnen, että on parempi pitää ihmiset loitolla. En ole tavannut montaakaan ihmistä, jolle uskaltaisin näyttää kuka todella olen ja senkin jälkeen luottaa siihen, että he ymmärtävät ja ovat olemassa minua varten. Miten kukaan voisi kestää minua, kun en itsekään kestä itseäni? En ole pitkävihainen, se onkin siunaukseni. Kuitenkin jokainen särkyvä kupla jättää jälkensä eivätkä ne haavat ole aina parannettavissa.

Olen nuori kuten elokuvan Hazel ja Gus ja unelmoin kuten he.  En vain usko, että Gusin kaltaisia ihmisiä, Gusin kaltaisia miehiä on maailmassa kovinkaan monta. Jokainen ansaitsee elämässään ihmisen, joka ymmärtää häntä ja hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on, ilman, että jatkuvasti pitäisi selitellä tai pelätä rikkovansa jotain peruuttamattomasti. Se on luonnollisesti aina vuorovaikutteinen suhde. En voi odottaa muiden ymmärrystä edes yrittämättä ymmärtää itse .

Kadehdin elokuvan Hazelia. Siitä huolimatta, että hän on räjähdysherkkä granaatti, eikä voi koskaan päästää täysin irti siitä, koska se on peruuttamattomasti osa häntä. Hän suostuu tarttumaan siihen vain niin löyhällä otteella kuin on välttämätöntä. Kuoleman varjosta ei koskaan voi päästä täysin eroon. Silti hän uskaltaa nauraa, itkeä, tanssia, kiintyä, rakastaa ja elää, lopulta.

En muista milloin kadotin spontaanin kykyni nauraa ja itkeä sydämeni pohjasta enkä tiedä mikä siihen on johtanut. Tiedän vain, että pidän kynsin hampain jatkuvasti kiinni siitä jostakin sisälläni, eikä se ole granaattini. Granaattini kanssa minun on opittava elämään. Se jokin josta en uskalla päästää irti, on se osa minua, joka tekisi granaatistani vähemmän räjähdysherkän. Se on syy siihen, että Tähtiin kirjoitettu virhe sai silmäripseni kostumaan ja toivoin, että olisin itkenyt kunnolla. Koen, etten osaa enää itkeä mistään muusta syystä kuin vihaisuuttani tai turhautuneisuuttani. Surukin muuttuu niin herkästi vihaksi sisälläni. Puhumattakaan siitä, että kykenisin nauramaan sydämeni kyllyydestä tai heittäytymään tilanteissa joiden pitäisi olla hauskoja. Rakastan tätä elokuvaa. Kukaan ei ennen ole osannut selittää sisäistä pelkoani vertaamalla sitä räjähtävään granaattiin. Se on mahtava vertaus. Samalla tämä elokuva sai minut ajattelemaan. Millä oikeudella käperryn itseeni ja takerrun asioihin joihin en täysin kykene? Minulla ei ole etenevää, tappavaa sairautta. Minulla on liikuntavamma eikä se vaikuta älykkyyteeni.  Sen ei periaatteessa pitäisi estää minua tekemästä yhtään mitään. Minun täytyy vain päättää haluavani tarpeeksi ja etsiä keinot, joilla pääsen tavoitteeseeni. En voi juosta, mutta voin kävellä. En voi lähteä karanneen taaperon perään enkä ehkä edes nostaa häntä syliini lattialta tai maasta, mutta voin silti pitää häntä sylissäni, kun hän itkee ja puhaltaa haavaan, kunnes siihen ei enää satu. Tulevan puolisoni täytyy aina auttaa minua fyysisesti enemmän kuin minä voin koskaan auttaa häntä (Jostain syystä olen aina kuvitellut, että puolisoni on vammaton), mutta voin silti antaa hänelle, käteni, korvani ja koko sydämeni.

Itkin, koska elokuvan kaksi kuolemansairasta nuorta uskalsivat antaa elämän täyttää heidät, enkä minä uskalla päästää irti siitä jostakin sisälläni, joka estää minua elämästä ja nauttimasta siitä. Päästämästä irti siitä jostakin, joka estää minua täysin luottamasta ihmisiin. Eikä minulla pitäisi olla mitään syytä sen pelon kantamiseen.  En vain tiedä mitä sille tekisin, koska se seuraa minua kuin tappavan sairauden varjo. Se tukehduttaa minut lopulta, jos en itse hankkiudu siitä eroon. Ero Hazelin ja Gusin ja minun tarinoideni välillä on se, ettei heidän varjonsa ole heidän luomansa ja he karistavat sen niin kauas itsestään kuin on mahdollista, kun taas minun varjoni on suurimmaksi osaksi itse luomani, enkä kuitenkaan osaa karistaa sitä irti itsestäni.

Taiteiden tarkouts?

Tunnen ihmisiä joiden olen kuullut sanovan, että he elävät musiikista, tai että kirjoittaminen on heille kuin hengittämistä. Minä todella ymmärrän näitä ihmisiä, sillä kuulun samaan kastiin heidän kanssaan. Olen elänyt aikaa, jolloin minun oli noustava sängystä keskellä yötä kirjoittamaan, koska.. Minun vain oli pakko. Eikä sisälläni palavalla pakolla ole mitään tekemistä sen kanssa, että vanhempani olisivat käskeneet minun tehdä jotain. Ei, se sisäinen pakko on jotain paljon enemmän. Asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, maksetaanko siitä palkkaa vai ei. Ei silloin, kun puhutaan samalla tavalla jollekin asialle omistautumisesta, siitä ja sille elämisestä, kuin minä nyt puhun. Sellaista poltetta, sisäistä pakkoa on vaikea selittää ja mahdollisesti vielä vaikeampi ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut.

Nämä vuodet ovat opettaneet, että taiteilijaelämä on kaikkea muuta kuin glamouria. Tarvitaan paljon verta, hikeä ja kyyneleitä ja lujaa tahtoa. Oikeastaan ne yöt, joina herää kirjoittamisenpakkoon, ovat harvinaisia. Hienojen tarinoiden takana on paljon taustatyötä ja usein todellisia synnytystuskia. Kuitenkin meitä, urheilusta tai taiteista itsellemme ammattia haaveilevia aina löytyy ja joku aina singahtaa tähtiin.

Todellinen kysymys kuuluukin: Miksi, mihin ihmiset tarvitsevat musiikkia, teatteria, elokuvia, kirjoja, tanssia, sirkusta.. tai urheilua. Mitä tarvetta katonrajassa roikkuvien trapetsitaiteilijoiden tai maailman nopeimpien juoksijoiden seuraaminen meissä tyydyttää? Sillä vaikka kirjailijaa kuinka ajaisi kirjoittamaan sisäinen pakko, hän ei eläisi siitä, ei tulisi käytännössä toimeen, jos kukaan ei ostaisi hänen kirjojaan. Eikä ammattijuoksijoita olisi, jos kukaan ei ostaisi lippuja urheilukilpailuihin. Sellaisten valtavien organisaatioiden pyörittäminen ei olisi kannattavaa eikä mahdollistakaan.

On jotenkin hassua ja ironistakin, että juuri minä rupesin pohtimaan tätä asiaa. Sillä, kun tämä kysymys tuli mieleeni, en tiennyt vastausta, vaikka juuri minun ehkä pitäisi tietää. Minä olen kuitenkin hyppinyt olohuoneen sohvalla ylös alas, kun Virpi Kuitunen on voittanut maailmanmestaruuksia. sydämeni on varmasti lyönyt silloin ainakin melkein yhtä kovaa kuin hänen. Minun, joka olen pyyhkinyt silmiäni useammin kuin kerran katsellessani Kuolleiden runoilijoiden seura-elokuvan loppukohtausta.

Taiteita ja urheilua yhdistää yksi asia. Ne molemmat ovat jossain mielessä asioita, jotka eivät ole tästä maailmasta. Katsojat eivät elä tuhansien harjoituskilometrien, pyykkikorin täyttävien likaisten treenivaatteiden tai tiukkojen ruokavalioiden maailmassa. He näkevät vain kuinka heidän rakastamansa urheilijat nousevat palkintokorokkeelle ja rakastavat heitä sen vuoksi entistä enemmän. Lukiessamme jotain kirjaa, josta todella pidämme, tulemme harvoin pohtineeksi sitä, montako vuotta käsikirjoitus on maannut kirjailijan pöytälaatikossa, kuinka monelle kustantajalle se on lähetetty tai kuinka paljon työstämistä se on vaatinut vielä kustannussopimuksen syntymisenkin jälkeen. Näillä asioilla on harvoin merkitystä tavallisille penkkiurheilijoille tai lukutoukille.

Epäilen vahvasti, ettei maailma olisi olemassa sellaisena, kun se nyt on, jos meillä ei olisi taiteita tai urheilua ja niitä ihmisiä, jotka ovat rakastaneet niitä niin paljon, että ovat halunneet omasta lajistaan ammatin itselleen.

Ne ovat tässä maailmassa olemassa meitä varten. Jotta voisimme haltioitua musiikista, pelätä, rakastaa, toivoa ja vihata suosikkisarjojemme hahmojen kanssa tai jännittää suosikkiurheilijoidemme puolesta, jotta meidän ei oikeasti tarvitsisi lähteä lynkkaamaan mummoja kaduille tai varastelemaan polkupyöriä adrenaliiniryöpyn tarpeessa. Ne ovat olemassa, jotta meillä olisi esikuvia joita ihailla ja joiden jalanjäljissä seurata omia unelmiamme. Julkisuudenhenkilöt eivät pidä poliisien tapaan huolta yleisestä turvallisuudesta, mutta jos yksikin nuori pysyy pois kaduilta vaarantamasta omaa tai yleistä turvallisuutta, koska on seurannut omaa unelmaansa jonkun julkisuudenhenkilön jalanjäljissä, on tämän henkilön tekemä työ ollut mittaamattoman arvokasta. Jos kirjailija sanoittaa yhdenkin lukijansa tuntemuksia, auttaa häntä ymmärtämään jotakin tai jollain muulla tavalla saa hänet tuntemaan olonsa paremmaksi, on työ ollut sen arvoista. Siksi minä kirjoitan, ajatellakseni, sanoittaakseni maailman tuskaa edes jollain tavalla ja auttaakseni muita näkemään ja ymmärtämään maailmaa.

Toivoa on.

Milloinkaan ennen en ole jättänyt tätä blogia päivittämättä näin pitkäksi aikaa. Älkää sil eti huoliko, kyllä minä elossa olen. Tämä on vain ollut jokseenkin hullu vuosi. Tuntuu, etten mitään muuta olekaan viime elokuusta lähtien tehnyt kuin kirjoittanut ja lukenut. Silti pitkä käsikirjoitukseni on edelleen kesken.

Olen kyllä halunnut kirjoittaa. Kuukausien hiljaisuus on tuntunut ahdistavalta, mutten ole oikein tiennyt mistä. Nyt löysin kuitenkin jotain niin uskomatonta, että halusin jakaa sen teidän kanssanne. Minulla ei ole paljonkaan kokemusta autismista tai siitä kuinka poikkeuksellinen on tämän tytön tarina, mutta tämä toivoa antava tarina siitä, että pitkäjänteinen kuntoutus voi tuottaa tulosta, vaikka alkutilanne tuntuisi kuinka epätoivoiselta. Katsoessani tätä videota ensimmäistä kertaa en voinut kuin haukkoa henkeä ja itkeä vähän. En minä säälistä itkenyt vaan hämmennyksestä, ehkä onnesta. En tiedä. On vain niin mieletöntä ajatella mitä kaikkea tuo tyttö voi kertoa maailmalle. Hän opettaa muut ihmiset vihdoinkin näkemään ja ymmärtämään maailmaansa, joka on tähän asti ollut tiukasti suljettu.

Tiivis ja runollinen

Hullu kuukausi, etten sanoisi ja vielä kymmenen päivää pitäisi jaksaa. Siitä tämä bloginikin hiljaiselo johtuu. Pitkistä hiljaisista jaksoistani huolimatta minulla taitaa vielä muutama lukija olla, kiitos teille, jotka jaksatte odottaa.

Tapasin tänään kustannustoimittajan. Totuuden nimissä on sanottava, että hänen tapaamisensa stressasi minua useastakin syystä, mutta kaikki syyt osoittautuivat aiheettomiksi. Osana opiskelua olemme kirjoittaneet nyt Marraskuussa NaNoWriMoa, eli 50 000 sanaa kattavaa yhtenäistä tekstiä. Englanninkielessä tavoiteltu sanamäärä on tuo 50 000 tuhatta, mutta opettajan mielestä 40 000 on kylliksi meille, jotka kirjoitamme suomenkielellä. Olen istunut nyt kaksi viikkoa suurimmaksi osaksi kotona ja kirjoittanut 1334 sanan päivävauhdilla. Siinä yksi syy miksi stressasin kustannustoimittajamme tapaamista. Päivän sanojen kirjoittamisen lisäksi minun oli tänään käytävä koulussa katsomassa elokuva ennakkotehtävänä ylihuomenna alkavaa elokuvakäsikirjoittamisen kurssia ajatellen. Tilanteessa, jossa jostain asiasta tulee minulle rutiini, kuten nyt esimerkiksi NaNoWriMo on tässä kuussa ollut, ahdistun, jos päivärutiinini sekoaa niin, etten löydä aikaa niille rutiineille, jotka ennen olen suorittanut. Kirjoitin päivän sanat kuitenkin aamulla muutamassa tunnissa, elokuvan ehdin nähdä mainiosti ja illaksi sovittu tapaaminenkin meni loistavasti, vaikka muutama haaste matkassa olikin.

Toinen syy sille miksi sopimamme tapaaminen ahdisti minua, oli se, etten yhtään pidä siitä, että tekstiäni luetaan. Pelkään aina, että tulen teilatuksi, vaikka olisin itse ollut tyytyväinen aikaansaannokseeni. En kuitenkaan saanut pelkäämääni täysteilausta, rakentavaa palautetta ja kehujakin kyllä, mutta en missään tapauksessa täysteilausta. Oikeastaan kaikki mitä kuulin kustannustoimittajan sanoneen oli sellaista, jonka oikeastaan tiesin heikkouksikseni jo ennakkoon. Käytän liikaa adjektiiveja ja kirjoitan yhteen virkkeeseen sen mihin muut käyttäisivät viisi. Voisin kuulemma laajentaa virkkeitäni, antaa ajatuksilleni enemmän tilaa, mutta sen jo tiesinkin. Toisaalta tuollainen runollinen, tiivis, suorastaan ahdas kirjoitustyyli on aina ollut minulle ominaista, minun tyylini. Senkin kustannustoimittaja näki.

Siitä asti, kun päädyin Laajasonopiston kirjailijalinjalle olen ollut varma siitä, että kuka tahansa opiskelutovereistani kykenisi kirjoittamaan käsikirjoituksen, josta myöhemmin tehtäsiin kirja. Itsestäni en ole ollut niinkään varma. Nyt Marraskuun ajan NaNoWriMoa kirjoitettuani olen saanut tuntumaa siitä millaista todella olisi kirjoittaa kokonainen käsikirjoitus. Aluksi meiltä vaadittu 40 000 sanaa tuntui valtavalta määrältä, suorastaan mahdottomalta. Päästyäni rutiininomaiseen kirjoittamiseen kiinni olen kuitenkin huomannut, ettei se olekaan mahdoton saavutettava tuo odotettu sanamäärä, ei edes vaikea saavuttaa. Oikeastaan tänään ymmärsin, että suuremmalla todennäköisyydellä tarinani paisuu laajemmaksi kuin tuo 40 000 sanaa.

On se ihmeellistä mitä positiivinen palaute voi saada aikaan. Vanhempani ovat aina kannustaneet minua kirjoittamisen suhteen ja uskoneet siihen, että kykenen kirjoittamaan vaikka sitten täysimittaisen romaanin, jos niin päätän. Se on kuitenkin eri asia, vanhempien tehtävä on uskoa lapsiinsa. Positiivisen palautteen tullessa ammatti-ihmiseltä siihen on pakko uskoa, ihan eri tavalla kuin vanhempien tai tuttavien vakuutteluun. Tuo ihminen sai minut innostumaan tekstistäni uudestaan, näkemään sen uudella tavalla. Vielä en ole aivan varma siitä miten muutamat hahmoni kiedon yhteen niin, että saan aikaan jotain järkevää, mutta kaikkien hahmojeni tarinat alkavat nyt hahmottua. Se on paljon se. Sain taas huomata kuinka innostavaa voi olla se, että astuu ulos kotiovesta ja uskaltautuu ihmisten ilmoille.

Olimme sopineet tapaamisemme Svenska teatternin Kafe Thaliaan, mutta en ollut täysin varma paikasta. Annoin taksikeskukseen vain paikan nimen ja sain osoitteen. Taksikuski kysyi, että haluanko oikeasti nummelaan asti. No, en halunnut, en todellakaan! Taksista löytynyt nettiyhteys pelasti kuitenkin tilanteen ja löysin kuin löysinkin oikeaan paikkaan. Olin kuitenkin astua sisään väärästä ovesta. Siinä ei ollut edes ovenkahvaa. Ovelle johtaneet portaat olivat niin kapeat, että kääntyminen portailla, jotta olisin päässyt takaisin kadulle osoittautui hankalaksi. Siinä portailla tuskaillessani mies kadulta tuli luokseni ja kysyi tarvitsenko apua. Myönsin ja sain kuulla, että tällä miehellä on CP-vammainen lapsi ja, että hän ei tiedä onko minulla sama, mutta. Myönsin, että minullakin on CP-vamma. Mies avasi minulle oikean oven, Päästyäni sisään olin iloinen ja lievästi hämmentynyt tuosta lyhyestä kohtaamisesta tuntemattoman kanssa ja siitä mitä olin juuri saanut kuulla. Hyvä päivä tämä kuitenkin oli, kaikesta stressistä huolimatta

Rohkeus

Vammaisuuden taakse oli niin helppo paeta, sanoa, että minulta saa kysellä, että voin kyllä puhua siitä. Nyt en yhtäkkiä haluakaan tehdä niin. En koe mitään tarvetta tunkea ympäristöni ihmisten silmiä ja korvia täyteen itsekkäitä esitelmiä erityislaatuisuudestani.  Meillä jokaisella on tietenkin tarinamme, mutta istuttuani kuukauden yhdessä huoneessa poikkeuksellisen lähellä nykyisiä opiskelutovereitani ja kuunneltuani heidän tarinoitaan olen hiljalleen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minun tarinassani ole paljonkaan erityistä. Ei ainakaan sellaista, joka ehdottomasti ylittäisi muiden tarinoiden erityisyyden. Minulta saa edelleen kysyä, mutta niinhän minäkin kysyn muilta.

”Elämä alkaa vasta lukion jälkeen.” Kerran kuulin erään ystävän sanovan noin. Minusta tuntuu, että hän oli oikeassa. Lukioaika oli elämäni siihen asti parasta. Kävin maailman ihaninta lukiota, minulla oli kavereita, hyvä avustaja ja loistavat opettajat.

Nyt minulla on todeksi eletty unelma, valkolakki, jonka ihan itse ansaitsin ja paljon, paljon enemmän. Käyn maailman parasta koulua, minulla ei ole avustajaa, mutta minulla on ystäviä, jotka tuntuvat välittävän ja ovat valmiit tarjoamaan apuaan.

 Tunnen olevani enkeleiden ympäröimä, vaikka he ovatkin vain tavallisia ihania ihmisiä. Minusta tuntuu siltä, että olisi turvallista pudota, romahtaa täysin tekstinsä kanssa ja olla siinä, luottaa siihen, että joku tarjoaisi vain nenäliinaa tai pehmeän kosketuksen merkiksi ymmärryksestä ja hyväksyisi minut sellaisena kuin olen. Olen alkanut pohtia kipeitä asioita, sellaisia joiden juurten olen tajunnut olevan vuosien takana menneisyydessä, ei tässä hetkessä.

Ne pelot, joista nyt kärsin, ovat peräisin vuosien takaa yläasteelta. Silloin useampien tapahtumien summana tunsin tulleeni hylätyksi. Olin osa ryhmää, johon minut oli sysätty, mutta jossa minulla ei oikeastaan ollut yhtään ystävää ja avustajiakin vuoden aikana aivan turhan monta.

Vasta hiljattain, muutamien viimeksi kuluneiden kuukausien aikana, olen ymmärtänyt, ettei vammaisuuteni ole kovinkaan kiinnostavaa. Ne ihmiset, joiden ympäröimä nyt olen, eivät määritä minua sen kautta. Minussa on paljon muuta, paljon suurempia asioita. Jokaisella on tarinansa ja kiinnostavia ovat ne hetket, kun uskallamme pudottaa suojakilpemme ja paljastaa haavoittuvuutemme. Se että, uskaltaa luottaa toiseen ihmiseen niin paljon, että on valmis näyttämään herkimmät puolensa, on suurinta rohkeutta.

Liian hyvää ollakseen totta

Viimeisimmässä Heinäkuulta peräisin olevssa blogimerkinnässäni kielsin täysin sen mahdollisuuden, että minusta tulisi kirjailija. Eihän tämäkään tilanne, jossa nyt olen, suoraan sitä tarkoita, että minusta tulisi kirjailija, mutta elämä näköjään kuljettaa eikä siihen ihan älyttömästi  voi vaikuttaa. 

Yliopiston ovet eivät minulle vielä auenneet, joten hain Laajasalon opiston toimittajalinjalle, jotta tänäkin vuonna tekisin jotain järkevää. Päädyin lehtitoimittajalinjan sijaan kirjailijalinajalle ja hämmennyn joka päivä siellä opiskellessani, hyvällä tavalla. 

Selasin vanhoja blogimerkintöjäni enemmänkin ja löysin yhden, jossa hehkutan lukioaikaista ilmapiiriä ja siten miten saan olla oma itseni muiden joukossa. Se oli totta silloin, mutta ei sen aikaista voi verrata millään tavalla siihen mitä nyt koen joka päivä. 

Hain Laajasalon opistoon täydennyshaussa. Tämän vuoksi en ollut ehtinyt hoitaa esimerkiksi kaikkia avustajaan liittyviä asioita ennen kuin opiskelupaikka varmistui ja lukuvuosi alkoi. Minun oli siis aloitettava opiskelu ilman avustajaa.  Viikossa huomasin, että tarvitsen oikeastaan hyvin vähän apua, koska siirtymisiä luokasta toiseen ei oikeastaan ole. Kyseenalaistin ensimmäistä kertaa elämässäni sen, tarvitsenko todella avustajan koulussa. Siis jonkun ryhmän ulkopuolisen, joka istuu päivät nurkassa mahdollisimman hiljaa. Ainoat asiat mitä hän tekisi ovat tietokoneen nostaminen kaapista pöydälle eteeni, teemukin tuominen iltapäivisin minulle silloin, kun teetä tai kahvia keitetään tai avustamiseni ruokalassa astioiden kanssa. 

Vähäiseltä, vaikkakin todelliselta tuntuvan avuntarpeeni vuoksi puhuin ensin opettajan kanssa ja kysyin voinko ehdottaa opiskelutovereilleni Kalle Könkkölä-tyylistä avustajarinkiä. Ajatukseni oli silloin se, että viisi halukasta tekisivät kanssani työsopimuksen. Jokaisella olisi oma avustuspäivänsä ja kulloinkin vuorossa oleva saisi muutaman tunnin palkan siitä, että päivän aikana avustaisi minua kaikessa tarpeellisessa. Tällaista järjestelmää ehdotin, koska ajattelin, että näin minun ei tarvitsisi ottaa avustajakseni ketään ryhmän ulkopuolista, mutta en liioin sitoisi ketään tiettyä ihmistä itseeni liikkaa, kun hän saisi avustamisestani vielä palkkaakin ja avustajani vaihtuisi päivittäin. 

Uudet toverini kuitenkin kyseenalaistivat itse ehdotukseni. Eivät siten, että olisivat vaatineet minua ottamaan ulkopuolisen avustajan vaan kysymällä: Miksi kaikki eivät voi auttaa? He siis itse valitsivat systeemin, joka meillä nyt on käytössä. Minulla ei ole avustajaa - tai on - 18 kappaletta, aivan miten asian haluaa nähdä. 

En milloinkaan ajatellut, että meillä voisi olla tällainen ryhmä. Se ei pelkästään avusta yhtä ryhmänsä jäsentä ilman ongelmia. Se on ryhmä, joka innoittaa ja innostaa muita jäseniään, tarjoaa mahdollisuuden keskusteluille ja palautteen jakamiselle. Joka päivä hämmennyn siitä miten kivuttomasti pääsin osaksi tällaista ryhmää, jonka jokaisen jäsenen sydämessä palaa halu kirjoittaa. Se on siellä olennaisinta. Joka päivä hämmennyn ja olen kiitollinen siitä, miten helposti avustamiseni käy. Saan tietokoneen nenäni eteen joka aamu, enkä vielä milloinkaan ole jäänyt kärvistelemään nälissäni. Olemme olleet koossa kolme viikkoa ja meillä on jo selkeästi toimintatavat.

Olen saanut ympärilleni ihania ihmisiä, mutta sisimmiltäni taidan olla pessimisti. Tämä on ehdottomasti liian hyvää ollakseen totta. Hämmennyn joka päivä onnesta, joka minua on kohdannut, koska sisimmässäni taidan pelätä jatkuvasti sitä, ettei seuraava aamu valkene yhtä mutkattomana. Pelkään, että jään istumaan yksin pulpettiini, koska muuallakin on tilaa ja minä, minä olen rasittava. Pelkään, että saan pyytää apua kaikilta ennenkuin joku sitä irvistellen tarjoaa. 

Minun on vaikea ajatella ja uskoa, että olen kenties oikeasti tuonut jotain erityistä ryhmääni. On vaikea uskoa, että minusta ehkä jopa pidetään itseni vuoksi, pienistä erityistarpeistani huolimatta. En välttämättä olekaan kaikkien inhokki eikä minua ehkä alkuhuuman jälkeen hylätäkään. Jokainen ryhmä kokee alkuhuumaa. Silloin kaikki ovat, ja kaikki on ihanaa. Ainakin toistaiseksi kuitenkin tuntuu siltä, että meidän ryhmämme on oikeasti tiivis. Viihdymme yhdessä, koska jaamme jotain erityistä. 

Viimeviikolla olimme nuhaisia. Siis ei vain yksi tai kaksi meistä vaan kaikki yhtä aikaa. Se oli jollain kierolla tavalla hauskaa, huvittavaa. Sen siitä kuitenkin saa, kun joutuu istumaan aivan kiinni toisessa koko päivän. En ole kuitenkaan kuullut kenenkään vielä valittavan. Olemme myös löytäneet paikkamme luokassa. Jonkun ollessa poissa jollekin toiselle ei tulisi mieleenkään ottaa poissaolijan istumapaikkaa. Joku totesi viimeviikolla, kun olimme sen kammottavimman nuhan kourissa, että olemme perheytyneet. Se on kauneinta ja parasta mitä olen yhdestäkään ryhmästä ikinä kuullut sanottavan. Allekirjoitan sen täysin. Saamme olla sellaisia kuin olemme ja silti meidät hyväsytään. Yhdessä sitten hymyilimme sille ajatukselle, että ompas meillä ihana uusi perhe, kun sairastammekin yhdessä. Sellaista meillä on. 

Olen onnellisempi kuin yhdenkään ryhmän jäsenenä milloinkaan ennen. Saan olla minä ja saan olla kokonaisvaltainen ryhmän jäsen. Minulla ei ole avustaja-nimistä varjoa. Saan kirjoittaa, olla tekemississä kielen kanssa. Se on minulle myös tärkeää. Saan jakaa mielipiteeni ja ajatukseni ystävieni kanssa. Minun on hyvä olla. Ehkä minusta sittenkin tulee kirjailija. Nyt en enää voi täysin tyrmätä sitä ajatusta.