Kirjoittamisella on aina ollut minulle suuri merkitys. Se on ollut vaikeaa ja vaatinut kovasti työtä, mutta ehkä juuri siksi siitä on tullut niin tärkeää. Käsin kirjoittajaa minusta ei vammani vuoksi pitänyt koskaan tullakaan ja koneella kirjoittaminen oli aluksi tuskaisen hidasta ja epämiellyttävää. Aluksi käytin koneella kirjoittamiseen kahta etusormea, mutta nyt kirjoitan kymmensormijärjestelmällä, joten kaikkea sitä voi oppia.
Opettelin käsinkirjoittamista avustajani kanssa niin, että hän tuki kättäni ja kirjoitimme sanat yhdessä kirjain kirjaimelta kunnes opin. Käsin kirjoittaminen oli äärimmäisen hidasta, se on sitä vieläkin, mutta tulin aina onnelliseksi kirjoitettuani kynällä, menipä siihen miten paljon aikaa vain.
Hankin lyijytäytekynän myöhemmin kuin muut, koska pelkäsin, että painan liikaa ja lyijyt katkeilevat. Huomasin kuitenkin, että lyijytäytekynällä on helppo kirjoittaa, ei tarvitse puristaa kynää tai terottaa sitä. Niinpä tulin surulliseksi, kun lyijytäytekynäni katosi koulussa. En halunnut enää kirjoittaa muilla kynillä, koska puristin niitä tahtomattani kamalasti ja se teki kipeää.
Eilen ostin uuden kynän, hienomman, paremman ja kauniimman kuin kadottamani räsyinen, sininen muovikapine. Päiväkirjan kirjoittaminen on taas mukavaa.
Nykyisin kirjoitan koulussa lähes yksinomaa tietokoneella, koska kirjoitettavaa on niin paljon, mutta silti tunsin oloni jotenkin vailinaiseksi ilman kynää. Kynä luo vapautta, sillä voi kirjottaa vaikka keskellä yötä ja silloinkin, kun sähköt eivät toimi ja tietokoneen akku sattuu olemaan tyhjä. Kynällä on helppo kirjoittaa yksinkertaisia asioita muistiin nopeasti, mutta silti yllätyin, kun huomasin miten tärkeä se oikeastaan on minulle
