Carpe diem - tartu hetkeen

Eilen kirjoitin viimelauantaista, jonka muisto kuplii sisimmässäni vieläkin. Tämän päivän tunnelma on aivan toinen.

Aamulla kysyin taksikuskilta ihmeissäni "miksi tänään liputetaan?" Taksikuski totesi lipun olevan puolitangossa. Katsoin tarkemmin ja tajusin, että niin todella oli. Sisään mennessäni panin merkille, että henkilökunnan päällä oli paljon mustia vaatteita. "ei, tämä ei nyt tiedä hyvää."

Pidin alusta asti koulussamme vallitsevasta tavasta pitää aina ennen tuntien alkua aamunavaus. Tänään sen piti kuitenkin rehtori. Hän kertoi, että suruliputuksen syynä oli erään koulussamme ensimmäisellä vuosikurssilla lukiossa opiskelleen tytön kuolema.

Kaikki luokassa istujat olivat aivan hiljaa. Myöhästyjätkin tulivat pitämättä meteliä. Kouluvuosi on vasta alussa, joten kukaan ei ollut ehtinyt oikein vielä tutustua kyseiseen tyttöön. Tietenkin oli sellaisiakin, jotka ovat olleet hänen kanssaan samassa koulussa aiemmin, heitä asia koskettaa aivan eri tavalla kuin meitä muita. Uutinen oli kuitenkin järkyttävä, hän oli minuakin vuoden nuorempi. Rehtorin tehtävä ei ollut helppo, kun hän koko koululle keskusradiossa asiasta kertoi.

Asia ei koskettanut minua henkilökohtaisesti kovin syvästi, mutta tiedän erään, jolle tieto oli kovin järkyttävä. Ensimmäisen tunnin jälkeen käytävillä leijui surullinen tunnelma. Hetken minäkin olin täynnä sitä painavaa kipua, joka valtaa kaikki. Silti tiesin, että selviäisin tästä päivästä ja kaikista muistakin päivistä. Käytävillä oli tervehdittävä ihmisiä niin kuin on aina tervehditty, eikä se ongelma ollutkaan.

Kirjallisuus-sempassa ei tänään ollut kovin montaa osallistujaa. Ainakin yksi sempan opiskelija on kuulemma ollut tämän kuolleen tytön kanssa samssa koulussa ennenkin. Ainoastaan yksi opetaaja, juuri tämä kirjallisuuslinjan vetäjä, kysyi haluammeko keskustella aamun järkyttävästä uutisesta. Kellään ei oikeastaan ollut kovin suurta tarvetta puhumiseen. Joulun jälkeen tai myöhemmin keväällä tilanne olisi ollut aivan erilainen, koska semppaporukalla on ollut tapana kasvaa aika tiiviisti yhteen.

Toivoisin, että osaisin kirjoittaa tähän jotain lohdullista. Minusta tuntuu, että kirjoitin tämän vakavan ja surullisen asian hyvin asiallisesti. Nuoren kuolema koskettaa jokaista erityisesti, vaikka henkilökohtaisia siteitä ei ollutkaan. Pitäisi muistaa, että jokainen päivä voi olla viimeinen ja joka hetki pitäisi elää täysillä. Carpe diem - tartu hetkeen, sopisi kaikkien ihmisten motoksi ja muistutukseksi siitä, ettei huomisesta ikinä tiedä.

Kohtaamisia

Lauantai 28.8.2010 oli erityinen päivä. Sitä oli odotettu ja se kertoi taas, että pienet asiat ovat merkityksellisiä.

Vantaalla kauppakeskus Myyrmannissa oli tuona viikonloppuna back to chool-tapahtuma. Minä ja Reetta olimme siellä. Koko viikonloppu oli ohjelmatäyteinen. Aamulla kävin uimassa, mutta metrejä ei tullut kovin paljon, koska kuulumiset piti päivittää pitkän tauon jälkeen. Sunnuntaina istuin sitten kuusi tuntia INTO:n kokouksessa, no takaisin lauantaihin, koska sinä iltana minulla oli sellainen tunne, että tämä oli hyvä päivä.

Olin sopinut tapaavani Matiaksen  iltapäivällä, mutta sitä ennen sain kokea huikean musiikkielämyksen. Muistin taas, ettei televisioruudun kautta kuule eikä aisti sitä samaa minkä live-esitys välittää. Niiden neljän nuoren miehen äänet soivat kauniisti yhteen ja he esiintyivät luontevasti, se oli todella musiikkia korville. Heidän ohjelmistostaan löytyivät mm. kappaleet: Yesterday, Angels ja Liisan koira. Olen pahoillani, sillä oli niitä enemmänkin, mutta en muista. Jokainen kappale oli kuitenkin aivan loistava tulkinta ja sai hymynkareen huulilleni, toiset itkivätkin. Olisin voinut kuunnella heitä loputtomiin,  mutta aika on rajallista.

Eturivissä seisoi vannoutunut joukko tyttöjä, jotka väliin pyyhkivät kyyneleitään ja väliin jakoivat kiljahdellen suosionosoituksiaan. Vähän taaempana istui vanhempaa väkeä,myös me. sitten olivat ne muut, jotka seisahtuivat hetkeksi, kuuntelivat kappaleen tai kaksi ja jatkoivat sitten taas ostoksineen matkaa. Se oli todella hienoa ja vain tuollainen kauppakeskusympäristö ja esiintymislava tuntuvat mahdollistavan tuollaisen kohtaamisen yleisön ja esiintyjien välillä. Kaikki saivat aivan varmasti uutta virtaa päiväänsä kuunneltuaan niitä neljää taiteilijaa.

Musiikillinen kokemus oli ihana, mutta henkilökohtaisesti vielä sitäkin enemmän odotin Matiaksen itsensä tapaamista keikan jälkeen. Meidän tapaamisemme oli lämminhenkinen ja kohtaaminen muutenkin luonteva. Veri on todella vettä sakeampaa... Olin itse odottanut  tapaamista innoissani. Minulle jäi tunne, että molemmat olivat odottaneet sitä ja se sai minut iloiseksi. Ilokseni voin nyt todeta, että pojat ovat allekirjoittaneet levytyssopimuksen Mangum Music:in kanssa vain muutama päivä sitten. Siitä huolimatta, että he alkavat nyt tehdä musiikkia isommille lavoille isommilla kuvioilla olen iloinen siitä, että myös a cappella kuvio säilyy. Tiedän, että niin kauan kuin he pystyvät tekemään musiikkia sydämestään, siksi, että se on heille tärkeää ja he pystyvät ilahduttamaan ihmisiä heillä menee hyvin. Niin kauan kuin heidän sydämensä palavat sille mitä he tekevät kaikki on hyvin, mutta sen kadotessa ei ole enää mitään, koska hehku sammuu ja menetetään jotain siitä herkkyydestä mitä lauantaina näimme, se oli erityistä..

Illalla puusaunan pehmeissä löylyissä oli mukava kerrata iltapäivän tapahtumia Reetan kanssa kaiken muun ohessa.