Musiikkia, musiikkia!

Olen useammin kuin kerran kirjoittanut täällä musiikista, mutta ne ovat usein olleet enemmän ihmisiä kuin musiikkia ylistäviä tekstejä. Tietysti musiikin takana on aina ihminen, eihän piano soi, jos kukaan ei paina koskettimia, jonkun on annettava ääni niille lauluille, joita me kuuntelemme ja jonkun on sävellettävä se mitä me soitamme.

Siitä huolimatta, että pystyn löytämään pianon kosekttimilta tuttuja laulunpätkiä korvakuulolta olen aina rakastanut eniten musiikin kuulemista. Sitä kuinka joku laulaa tai soittaa niin, että musiikki täyttää koko huoneen ja kaikki ihmiset niin, että se nostaa palan kurkkuun, pakottaa pysymään hiljaa ja kuuntelemaan tai saa lopulta itkemään.

Olen näiden muutamien päivien aikana kokenut monta vahvaa musiikkielämystä. Katsoin toissapäivänä joltain ylen kanavalta Sibelius-elokuvan. Olen nähnyt sen ennenkin, kun katsoimme sen suomalaista musiikkia käsittelevällä musiikin kurssilla koulussa, mutta en katsonut sitä samalla tavalla silloin. Elokuvan Sibelius ei pelännyt kuolemaa vaan sitä, ettei kuolemansa jälkeen jäisi elämään. Me, jotka elämme hänen jälkeensä tiedämme, että se on ollut kerrassaan järjetön pelko, mutta säveltämisen ja hyvien sävellysten tekemisen tarve on ollut niin älytön. Sibeliuksen sävellysten ja tuon elokuvan perusteella sanon, että hän ei pelkästään tunnistanut viulua ja muita orkesterisoittimia, hän kuuli ne. Ilman sitä taitoa ei voi säveltää orkesteriteoksia. Jotenkin elokuvan perusteella sanoisin, että Sibelius oli mies, joka kyllä välitti perheestään, mutta eli silti aivan omassa maailmassaan, korvat aina jossain muualla, etsimässä aina jotain uutta ja suurtaa, jotta jäisi eloon. Se teki minuun jostain syystä suuren vaikutuksen. Sibelius eli suomen taiteen kultakautta, joten ei ihmekään, että hänestä tuli suuri säveltäjä

Olen seurannut myös nelosen kuorosota-ohjelmaa. Oulun kuoro voitti ja lahjoitti palkintosumman Oulun yliopistollisen sairaalan lasten syöpätautien osastolle. Kuoro kävi lahjottaessaan summan myös laulamassa osaston väelle.

Esitettävä kappale oli Tulkoon Joulu. Siinäkin oli jotain äärettömän liikuttavaa. Teräsniskan lähtiessä kulkemaan potilaiden joukossa kukkakimppuineen hän ei mennyt lasten luo ja koskettanut heitä kosiskellakseen yleisöä. Olen aina inhonnut sitä. Hän meni heidän luokseen lohduttaakseen itkijöitä, koska kaikki itkivät. Hän meni laulamaan heille sitä sanomaa, jonka Tulkoon Joulu-kappale sisältää. Katsokaa vaikka.

http://www.nelonen.fi/ohjelmat/kuorosota/videot?vt=video&vid=119235

Harry Potterin taikaa ja kaipausta

Olin perjantain 19.11. veljeni kanssa elokuvissa. Olimme katsomassa Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 1. En ole ennen ollut katsomassa Harry Potter-sarjasta tehtyä elokuvaa, mutta nyt minä halusin mennä, koska se oli ensimmäinen niistä kahdesta elokuvasta, joka sarjan viimeisestä kirjasta on tehty. Elokuva oli hyvä. Tietenkin siitäkin oli jätetty asioita pois tai tehty toisin kuin kirjassa, mutta ei niin paljon, kun yleensä, koska koko seikkailua ei tarvinnut puristaa kahteen tuntiin. Matkalla kotiin minulla oli outo olo. Minun tulisi ikävä Harry Potteria.

Olimme yksityisessä elokuvateatterissa, joten emme saaneet, emmekä tosin kysyneetkään sitä, etua, jolla pyörätuolissa istuvan avustaja pääsee elokuviin ilmaiseksi finkinon teattereissa. Minulla oli ensimmäistä kertaa käyttöä opiskelijakortilleni. Lisäksi Meitä opastettiin ystävällisesti siinä, mihin pyörätuolin voisi jättää, palvelu oli muutenkin ystävällistä. Istuin koroketyynyn päällä, joita teatterisalissa oli. Istuin korkeammalla, mutta epämukavasti.

En  ole koskaan ajatellut olevani niitä fanaattisimpia Harry Potter faneja, enkä olekaan. Muistan kuitenkin ne uutisjutut, joissa kuvattiin mustiin velhonkaapuihin ja suippohattuihin pukeutuneita faneja, jotka viettivät viimeisen yön ennen kirjan ilmestymistä kirjakaupan oven takana ja juoksivat kaupan läpi yksi ainoa kirja kädessään ja ymmärsin heitä. Muistan kuinka uutisten kiinnostavin juttu oli aikoinaan se, jossa kerrottiin Potterelokuvien päänäyttelijöiden vierailusta suomeen ja näytettiin kaikkia niitä ihmisiä turva-aitojen takana. Muistan kuinka innokkaasti odotimme niitä valtavia c-kasetti laatikoita, joita tilasin Celia näkovammaisten kirjastosta. Sitten kuuntelimme niitä yhdessä, kaikki kolme, minä ja sisarukseni. Saadessani ensimmäisen potter-kirjan, Harry Potter ja Viisastenkivi lainaan, kuuntelin sen moneen kertaan. Loppuun päästyäni laitoin soittimeen kasetin numero yksi. Taisin silloin osata aika pitkiä katkelmia kirjasta ulkoa ja silti jaksoin kuunnella kirjan alusta loppuun yhä uudestaan ja uudestaan.

Harry Potter on todellinen ilmiö, jonka kanssa me, minun ikäiseni ja hieman vanhemmat olemme kasvaneet. Osa Potterin taikaa on siinä, että hänen maailmansa on rakennettu tavallisen maailman sisään, ei ole varsinaisesti pyritty rakentamaan kokonaan uutta maailmaa.

Onneksi Potter-elokuvan pääosan esittäjiä ei koskaan vaihdettu, jos niin olisi tehty elokuvat eivät olisi niin hyviä. Näyttelijät eivät ehkä ole super taitavia, mutta He ovat eläneet Potterin elokuvamaailmassa niin kauan toistensa kanssa, että heidän keskinäiset kemiansa pelaavat yhteen. Daniel Radcliffe on Harry Potter, Emma Watson on Hermione Granger ja Rupert Grint on Ron Weasly. Ei, en minä uskon niin, tai oikeastaan en ole aivan varma nyt, kun sadun ja todellisuuden välinen verho on vasta sulkeutunut, mutta tarkoitan vain, että ketkään muut eivät voisi näytellä Harrya, Ronia tai Hermionea, en osaisi kuvitella. Aavistan, että nämä kolme näyttelijää tulevat kärsimään, elleivät jo kärsi rooleistaan taikamaailmassa, koska niin monet tuntevat heidät velhoina ja noitana. Aina on niitä, jotka ovat todella kadottaneet sen oven joka erottaa "velhomaailman jästimaailmasta", eli meistä, jotka emme taio, kuten kirjoissa sanottaisiin.

Tuntuu oudolta tietää, että sen jälkeen, kun Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2 kesällä ilmestyy, ei ole enää mitään siihen taikamaailmaan liittyvää odotettavissa. J.K. Rowlinista kertovassa Wikipedia artikkelissa tosin lukee, että kirjailija on ajatellut kirjoittaa vielä yhden Tylypahkasta (velhokoulusta) kertovan kirjan jonka päähenkilö ei tosin olisi Harry Potter. Tällä tiedolla ei tosin ollut lähdettä, mutta toivon kovasti, että se pitäisi paikkansa. Vielä on silti yksi elokuva, mutta sitten meidän on sanottava haikeat jäähyväiset...

Teippiä

Täytyy sanoa, että aikanaan oli hyvin järkevää antaa blogini otsikoksi "Vammaisen nuoren elämästä." Sen otsikon alle, kun mahtuu kaikki mahdollinen, elokuvaelämykset, luetut kirjat, kylä käynnit, konserttiraportit, mielipiteet, toiveet, ja kaikki muu mahdollinen, minun elämäni.

Fysioterapia, jota nyt saan poikkeaa paljon siitä mitä se oli ollessani pienempi. Fysioterapeuttini onkin varsin innovatiivinen ihminen ja kiinnostunut kaikesta uudesta, josta uskoo olevan hyötyä meille. Venyttelyn sijaan saan nykyään osteopaattista hoitoa ja teippiä, kyllä TEIPPIÄ.

Tämä teippaus on aivan uusi asia. Sillä ilmeisesti hoidetaan hyvin samanlaisia ongelmia, kuin osteopatiallakin. Osteopatialla hoidetaan pehmytkudoksia. En oikeastaan tiedä siitä paljonkaan enkä halua kuulostaa siltä, että tietäisin, mutta se toimii.

Meni tunti, kun jalkani teipattiin ensimmäisen kerran. Silloin uhreina olivat polvet ja nilkat, muutamaa päivää myöhemmin jalan takaosa (mikäköhän se nyt oikealta nimeltään oli?) Tietenkin tuntui aluksi oudolta, että jalat on teipattu, mutta nyt, kun olen tottunut siihen en tunne enää oikeastaan mitään. En itse oikeastaan huomaa mitään teippien vaikutuksista, mutta niiden ilmeisesti pitäisi lisätä liikelaajuutta. Uskoakseni ne myös toimivat, koska fysioterapeuttini sanoi kävelyni näyttävän yhtä hyvältä, kuin silloin, kun olen seissyt säännöllisesti seisomatelineessä.

Hyvä palvelu on esteettömyyttä

Aloittaessani lukion minun oli päätettävä mistä koulukirjani hankkisin. Päädyin Suomalaisen kirjakaupan sijaan Akateemiseen kirjakauppaan ostaessani ensimmäisiä lukiokirjoja. 20% alennukset houkuttelivat jäämään asiakkaaksi, mutta Akateemisella kirjakaupalla on muitakin vielä tärkeämpiä valttikortteja puolellaan.



Keskustan Akateeminen on iso ja sen vuoksi valikoimatkin ovat kattavat, jos sieltä ei kirjaa löydy on sen löytäminen todella hankalaa. Akateemisessa kirjakaupassa leijuu se tietty lempeä asiantuntijuus, se on aito kirjakauppa, jonka myyjillä on kokemusta sekä kirjoista, että asiakaspalvelusta. Kokemuksen lisäksi työntekijöillä tuntuu olevan myös halu palvella asiakkaitaan hyvin, se tekee asioimisesta miellyttävää


Olen myös kokenut Akateemisen kirjakaupan palvelun luotettavammaksi kuin Suomalaisen kirjakaupan. Mahtaakohan tämä johtua siitä, että Suomalainen kirjakauppa on ketjuliike, jonka toimipisteitä löytyy joka paikasta, vastaavasti Akateemisen toimipisteitä ei ole niin useita, mutta ne ovat ehkä tietoisesti pyrkineet pitämään palvelunsa tasokkaana ja olemaan edelläkävijä muihin kauppoihin verrattuna. Kysyessäni tietoja uudesta keksinnöstä – elektronisten kirjojen lukulaitteesta – Suomalaisen kirjakaupan myyjillä ei ollut tietoa juuri lainkaan. He toivat nähtäväkseni yhden mallin, jota ei saanut avata eikä kokeilla. Vastaavasti Akateemisen kirjakaupan myyjä näytti minulle kyseisestä laitteesta useaa erilaista mallia ja esitteli myös miten laitetta käytetään. Se oli hyvää myyntityötä, koska ihmiset yleensä ostavat tavaroita – sekään laite ei ole halpa – nähtyään miten ne toimivat ja löytävät itselleen sopivimman yleensä vertailemalla.


Voisin luottavaisin mielin mennä ostoksille Akateemiseen kirjakauppaan ilman avustajaakin ja tietää, ettei minun tarvitsisi kuin mennä kassalle kirjalistani kanssa ja myyjä etsisi kirjat minulle. Suomalaisen kirjakaupan ollessa kyseessä en olisi tästä niin varma, koska siellä palvelun taso tuntuu riippuvan myyjästä. Akateemisessa puolestaan asiakkaiden tarpeisiin vastaava myyntityö, kuten esimerkiksi asiakkaan tarvitsemien kirjojen kerääminen kassalle ja niiden myyminen ovat itseisarvo jota arvostan. Matkustan mielelläni pidemmälle, kuin lähikirjakauppaani saadakseni niin hyvää Palvelua kuin Akateemisessa kirjakaupassa saan.


Tampereella asuva vammainen yhteiskuntavaikuttaja Amu Urhonen sanoi eräässä lehtijutussa esteettömyydestä suunnilleen seuraavaa: Esteettömyys on muutakin kuin rakentamista. Kyseisessä lehtijutussa hän kiitti kaupanmyyjiä, koska olennainen osa


esteettömyyttä on myös hyvä palvelu. Palveluun liittyvä esteettömyys näkyy myös Akateemisessa kirjakaupassa ja se on mielestäni heidän suurin ansionsa.

Helsinki, runoutta äidinkielentunnilta

Helsinki






Mereltä aukeaa Helsinki


kuin valkoinen helmi


lupaus kulkijalle


elämänmausta


vanhasta ja uudesta






Milloinkaan en unohda


Esplanadin puistoa


Sen lehtipuiden varjoa


ja Havis Amanda


– säädytön patsas –


nykyään saa kruunukseen


lakin mustalippaisen






On moni tänne muuttanut


Suomen peltomailta


ja kaukomaiden kulkija


ankkuroinut laivansa






Oi ihanainen Helsinki


meren helmi valkoinen


valloittanut sydämen

Carpe diem - tartu hetkeen

Eilen kirjoitin viimelauantaista, jonka muisto kuplii sisimmässäni vieläkin. Tämän päivän tunnelma on aivan toinen.

Aamulla kysyin taksikuskilta ihmeissäni "miksi tänään liputetaan?" Taksikuski totesi lipun olevan puolitangossa. Katsoin tarkemmin ja tajusin, että niin todella oli. Sisään mennessäni panin merkille, että henkilökunnan päällä oli paljon mustia vaatteita. "ei, tämä ei nyt tiedä hyvää."

Pidin alusta asti koulussamme vallitsevasta tavasta pitää aina ennen tuntien alkua aamunavaus. Tänään sen piti kuitenkin rehtori. Hän kertoi, että suruliputuksen syynä oli erään koulussamme ensimmäisellä vuosikurssilla lukiossa opiskelleen tytön kuolema.

Kaikki luokassa istujat olivat aivan hiljaa. Myöhästyjätkin tulivat pitämättä meteliä. Kouluvuosi on vasta alussa, joten kukaan ei ollut ehtinyt oikein vielä tutustua kyseiseen tyttöön. Tietenkin oli sellaisiakin, jotka ovat olleet hänen kanssaan samassa koulussa aiemmin, heitä asia koskettaa aivan eri tavalla kuin meitä muita. Uutinen oli kuitenkin järkyttävä, hän oli minuakin vuoden nuorempi. Rehtorin tehtävä ei ollut helppo, kun hän koko koululle keskusradiossa asiasta kertoi.

Asia ei koskettanut minua henkilökohtaisesti kovin syvästi, mutta tiedän erään, jolle tieto oli kovin järkyttävä. Ensimmäisen tunnin jälkeen käytävillä leijui surullinen tunnelma. Hetken minäkin olin täynnä sitä painavaa kipua, joka valtaa kaikki. Silti tiesin, että selviäisin tästä päivästä ja kaikista muistakin päivistä. Käytävillä oli tervehdittävä ihmisiä niin kuin on aina tervehditty, eikä se ongelma ollutkaan.

Kirjallisuus-sempassa ei tänään ollut kovin montaa osallistujaa. Ainakin yksi sempan opiskelija on kuulemma ollut tämän kuolleen tytön kanssa samssa koulussa ennenkin. Ainoastaan yksi opetaaja, juuri tämä kirjallisuuslinjan vetäjä, kysyi haluammeko keskustella aamun järkyttävästä uutisesta. Kellään ei oikeastaan ollut kovin suurta tarvetta puhumiseen. Joulun jälkeen tai myöhemmin keväällä tilanne olisi ollut aivan erilainen, koska semppaporukalla on ollut tapana kasvaa aika tiiviisti yhteen.

Toivoisin, että osaisin kirjoittaa tähän jotain lohdullista. Minusta tuntuu, että kirjoitin tämän vakavan ja surullisen asian hyvin asiallisesti. Nuoren kuolema koskettaa jokaista erityisesti, vaikka henkilökohtaisia siteitä ei ollutkaan. Pitäisi muistaa, että jokainen päivä voi olla viimeinen ja joka hetki pitäisi elää täysillä. Carpe diem - tartu hetkeen, sopisi kaikkien ihmisten motoksi ja muistutukseksi siitä, ettei huomisesta ikinä tiedä.

Kohtaamisia

Lauantai 28.8.2010 oli erityinen päivä. Sitä oli odotettu ja se kertoi taas, että pienet asiat ovat merkityksellisiä.

Vantaalla kauppakeskus Myyrmannissa oli tuona viikonloppuna back to chool-tapahtuma. Minä ja Reetta olimme siellä. Koko viikonloppu oli ohjelmatäyteinen. Aamulla kävin uimassa, mutta metrejä ei tullut kovin paljon, koska kuulumiset piti päivittää pitkän tauon jälkeen. Sunnuntaina istuin sitten kuusi tuntia INTO:n kokouksessa, no takaisin lauantaihin, koska sinä iltana minulla oli sellainen tunne, että tämä oli hyvä päivä.

Olin sopinut tapaavani Matiaksen  iltapäivällä, mutta sitä ennen sain kokea huikean musiikkielämyksen. Muistin taas, ettei televisioruudun kautta kuule eikä aisti sitä samaa minkä live-esitys välittää. Niiden neljän nuoren miehen äänet soivat kauniisti yhteen ja he esiintyivät luontevasti, se oli todella musiikkia korville. Heidän ohjelmistostaan löytyivät mm. kappaleet: Yesterday, Angels ja Liisan koira. Olen pahoillani, sillä oli niitä enemmänkin, mutta en muista. Jokainen kappale oli kuitenkin aivan loistava tulkinta ja sai hymynkareen huulilleni, toiset itkivätkin. Olisin voinut kuunnella heitä loputtomiin,  mutta aika on rajallista.

Eturivissä seisoi vannoutunut joukko tyttöjä, jotka väliin pyyhkivät kyyneleitään ja väliin jakoivat kiljahdellen suosionosoituksiaan. Vähän taaempana istui vanhempaa väkeä,myös me. sitten olivat ne muut, jotka seisahtuivat hetkeksi, kuuntelivat kappaleen tai kaksi ja jatkoivat sitten taas ostoksineen matkaa. Se oli todella hienoa ja vain tuollainen kauppakeskusympäristö ja esiintymislava tuntuvat mahdollistavan tuollaisen kohtaamisen yleisön ja esiintyjien välillä. Kaikki saivat aivan varmasti uutta virtaa päiväänsä kuunneltuaan niitä neljää taiteilijaa.

Musiikillinen kokemus oli ihana, mutta henkilökohtaisesti vielä sitäkin enemmän odotin Matiaksen itsensä tapaamista keikan jälkeen. Meidän tapaamisemme oli lämminhenkinen ja kohtaaminen muutenkin luonteva. Veri on todella vettä sakeampaa... Olin itse odottanut  tapaamista innoissani. Minulle jäi tunne, että molemmat olivat odottaneet sitä ja se sai minut iloiseksi. Ilokseni voin nyt todeta, että pojat ovat allekirjoittaneet levytyssopimuksen Mangum Music:in kanssa vain muutama päivä sitten. Siitä huolimatta, että he alkavat nyt tehdä musiikkia isommille lavoille isommilla kuvioilla olen iloinen siitä, että myös a cappella kuvio säilyy. Tiedän, että niin kauan kuin he pystyvät tekemään musiikkia sydämestään, siksi, että se on heille tärkeää ja he pystyvät ilahduttamaan ihmisiä heillä menee hyvin. Niin kauan kuin heidän sydämensä palavat sille mitä he tekevät kaikki on hyvin, mutta sen kadotessa ei ole enää mitään, koska hehku sammuu ja menetetään jotain siitä herkkyydestä mitä lauantaina näimme, se oli erityistä..

Illalla puusaunan pehmeissä löylyissä oli mukava kerrata iltapäivän tapahtumia Reetan kanssa kaiken muun ohessa.

Kirjoitettua syvällisyyttä ja kirjoittamattomien tarinoiden tuskaa

Vihdoinkin, vihdoinkin sain luetuksi Serdar Özkanin kirjan Kadonnut ruusu. Kokonaisuudessa tänäkesänä lukemieni kirjojen lista on lyhyt ja lukemani kirjat poikkeavat siitä mitä olen ennen lukenut.
 - Torey Hayden - Nukkelapsi
- Margaret Craven - Kuulin pöllön kutsuvan
- Serdar Özkan - Kadonnut ruusu ja Omer ja kuoleman enkeli

Yleensä ihmiset kuluttavat kesää lukien kevyttä viihdekirjallisuutta tai dekkareita, minun valintani eivät olleet kumpaakaan. Ne olivat omalla tavallaan raskaita, mutta silti minusta tuntuu nyt, että tarvitsin niitä kaikkia. Torey Haydenin kaikki kirjat ovat raskaita, varsinkin jos niihin todella uppoutuu. Muut listaamani kirjat sitä vastoin olivat erilaisia kuin ne joihin olen tottunut. Sekä Özkanin, että Carvenin kirjat taisivat kaikki olla enintään 200 sivuisia, eivät siis mitenkään kovin paksuja. Kielikin oli yksinkertaista ja helppolukuista. En uhrannutkaan yhdellekkään kirjalle muutamaa viikkoa pidempää aikaa. Helppolukuisuudesta huolimatta tuntui, että jotain jäi vielä ymmärtämättä.

Tämä kesä on ollut muutenkin kuin valitsemieni kirjojen suhteen erilainen. Loman alussa päätin, että tänäkesänä kirjoittaisin, keskittyisin siihen todella eikä se jäisi vain yksinkertaiseen runoiluun. Sain koko kesänä aikaiseksi kuitenkin vain yhden runon ja yhden tuokiokuva ukkosmyrskyn keskeltä, sekin on enemmän päiväkirjamerkinnän kaltainen.

Useammin kuin kerran olin valtavan ahdistuksen kourissa. Jokainen kirjoittaja varmasti tietää sen tunteen, kun päässä pyörii jotain hahmotonta, joka pitäisi saada sanoiksi. Se ei kuitenkaan ollut sellaista vaan jotain paljon vahvempaa. Minusta tuntui, etten oikeasti vain pysty kirjoittamaan täällä, kun ei tapahdu mitään. Minun pitää päästä jonnekin missä on ihmisiä ja elämää. En kuitenkaan osaa tarkkailla ihmisiä niin, että voisin rakentaa mielenkiintoisen palapelin henkilöhahmoista. Ensimmäistä kertaa ymmärsin myös kuinka tunnesidonnaista kirjoittamiseni on. Minun pitää oikeasti välittää, rakastaa ja vihata, pakahtua siihen johonkin, jotta se on vain pakko saada ulos. Koulussa pystyn kyllä kirjoittamaan hyvää tekstiä ilman valtavaa tunnemyrskyä, mutta sielläkin on jokin lähtökohta, tehtävänanto tai asia, joka tekstiin pitää sisällyttää.

En kirjoittanut juuri lainkaan, mutta sain silti uuden näkökulman suomenkieleen. Lukemieni kirjojen lauserakenne oli yksinkertainen ja teksti siksi helppolukuista. Minusta tuntui kuitenkin, että lensin lauseiden ja lukujen yli sisäistämättä sitä mitä lukemani todella merkitsi. Ennen kuuntelin paljon kirjoja, niin paljon, että tunnistin suosikklukijani äänen perusteella. Nyt varsinaiset äänikirjat ovat jääneet liian vähälle huomiolle, mutta oli ihanaa, kun pyysin äitiä lukemaan ääneen. Se todella auttoi sisäistämään tekstiä. Huomasin myös taas kuinka kaunis suomenkieli on. Kokeilkaa tekin, jos ette ole ennen huomanneet - lukekaa joskus ääneen itseksenne tai jollekin toiselle.

En kai ennen ole lukenut tällä tavalla vaativia kirjoja, tai sitten olen pitänyt automaattisesti huonoina sellaisia kirjoja joiden sanomaa en heti ymmärtänyt. Nyt kuitenkin rakastin, jokaista lukemaani tarinaa. Ne tuntuivat hymyilevän tai nauravan kuplivaa, ystävällistä lämmintä hymyä, lohdullista hymyä. Ensimmäistä kertaa olen kuitenkin nyt pahoillani siitä, etten kyennyt ymmärtämään niitä. En osannut antaa tarpeeksi aikaa punakätiselle rouvalle, enkelille, enkä pojalle, joka epätöivoisesti kutsui enkeliään. En välittänyt Dianasta tai hänen kadonneesta ruusustaan niin paljon, että olisin kääntänyt välillä muutaman sivun taakseppäin tai lukenut jonkin kohdan itsekseni ääneen. Markilla ja hänen intiaaniseurakunnallaankin olisi varmasti ollut enemmän kerrottavaa.

On varmasti hullua tehdä kirjoista ja niiden tarinoista ikään kuin eläviä olentoja. Minusta kuitenkin tuntuu, että jos olisin lukenut nuo kirjat hitaammin, todella keskittyen niihin, olisin omaksunut tänäkesänä monta elämänviisautta.  Nyt en edes ole varma mistä nuo kirjat kertoivat, jotta voisin kertoa niistä muille. On ehkä siis parempi lukea vaikka vain yksi kirja ja kuunnella sitä kuin useampia ymmärtämättä mitään.

Esplanadilla

Koulu alkaa ylihuomenna, eihän siitä enää mihinkään pääse. Kävin ostamassa vuoden ensimmäiset koulukirjat viikko sitten. Päätin aloittaessani lukion, että hankin koulukirjani Akateemisesta kirjakaupasta, koska se on yliopiston kirjakauppa ja sieltä varmasti löytyy kaikki. Käytännössä se tarkoittaa useampaa reissua kaupunkiin vuodessa.

Ennen tätäkin olemme käyneet keskustassa ainakin kerran kesässä. Se on ehdottomasti kuulunut kesäohjelmaan ja retken kaava on ollut suunnilleen sama niin kauan kuin muistan. Kauppatorilta on ostettu mansikoita aina ja ne on syöty Esplanadinpuiston penkillä tai Havis Amandan suihkulähteellä. Kioskista on myös ostettu jäätelöä aina niin kauan kuin muistan. Olemme siis syöneet mansikoita ja jäätelöä ja istuneet puistonpenkillä nauttimassa kesästä. Retkiin on sisältynyt myös jonkinverran kaupoissa kiertelua, ainakin viimevuosina.

Siitä huolimatta, että päivä keskustassa on kuulunut kesäperinteisiin kauan, ainakin se tuntuu siltä, kesä ilman kyseistä retkeä tuntuisi omituiselta. Retkemme kuulostaa ehkä yksinkertaiselta ja ehkä jopa yksitoikkoiselta, varsinkin, kun se on joka vuotinen. Kuitenkin se on yksinkertaisuudessaan juuri sitä mitä kaipaan. On aurinkoa, koska tietenkin valitsemme aina kauniin päivän. Torilta on aina pakko saada mansikoita ja muutenkin torielämää on mukava tarkkailla. Esplanadin puistossa istuessa voi katsella muita ihmisiä. Olen myös aina rakastanut vettä, niin merta kuin Havis Amandan solisevaa suihkulähdettäkin. Muutenkin minua kiehtovat hallitsemattomat luonnonvoimat, kuten puhaltava tuuli tai kynttilöissä palava tuli.

Huomaamatta näiden kaupunkiretkien kulku on jotenkin muuttunut. Kioskin jäätelötötteröt ovat jääneet pois tai vaihtuneet kupilliseen vahvaa kaakaota tai jäätelöannokseen Fatserin kahvilassa. Myös Havis Amanda on jäänyt pois. Kaikesta tästä huolimatta rakastan iltapäiviä Esplanadin puistossa. Ne yksinkertaisesti tuntuvat kesältä, auringonlämpöä ja ihmisiä, puita ja ne hiekkatiet, jotka kaikuvat menneisyyttä. Viikko sitten osuimme puistoon samaan aikaan panhuilun soittajien kanssa. Oli myös muutama poni joilla lapset ratsastivat talutettuina edestakaisin. Koko puisto kaikui musiikkia, tämä yhdistettyinä muihin kesäisiin asioihin on todellakin useampaan kertaan kokemisen arvoista. Esplanadilla tuntuu aina olevan rauhallista, vaikka onkin liikennettä ympärillä, mutta ehkä siihen on vain tottunut. Rakastan myös muutamia vanhoja värikkäitä ja kauniisti rakennettuja vanhoja taloja, siitä luolimatta, että vanhat rakennukset tuovat mukanaan vanhat epämukavat, mutta kauniit mukulakivikadut.  Siinä on aina jotain samaa, vaikka vuodet vierivät. Lisäksi kesäpäivä Esplanadilla on aivan erilainen kuin kesäpäivä täällä, vaikka kaupunki onkin Helsinki.


En onnistunut luomaan sellaista mielikuvaa kuin olisin halunnut, tästä puuttuu kokemuksellinen syvyys, mutta sitä on niin vaikea selittää. Esplanadin kesä kuitenkin kuulostaa lokeilta ja ihmisten askeleilta, veden solinalta ja musiikilta. Se tuoksuu mereltä ja torilla päistuvalta ruoalta ja se maistuu jäätelöltä ja mansikoilta.

Jos minulla olisi mahdollisuus valita kohde aikamatkalle valitsisin 1800-luvun Helsingin. Se olisi vanhaa seurapiiriaikaa ja Esplanadin puistokin olisi varmasti erilainen, hevosvaunuja ja hevosia muutenkin kuin ohjelmanumeroiksi, sekä hienoja pukuja, säätyluokkia ja kieliä kuten ranska. Rakastan kuitenkin myös tämän päivän Esplanadia, ehkä se on onnistunut säilyttämään jotakin menneisyydestään.

Iltaa, nimeni on Anton Tšehov

Olin torstaina entisen fysioterapeuttini kanssa Kivinokan kesäteatterissa. Olimme katsomassa näytelmää, jonka nimi päätyi otsikoksikin. Minun oli kaivettava koulukirja esiin muutamaa viikkoa ennen koulun alkua, jotta en tulisi kirjoittaneeksi tänne suoranaista asiavirhettä. Iltaa, nimeni on Anton Tšehov oli hyvin Tšehovilaistyyppinen näytelmä,  vaikka olikin Joel Elstelän eikä Tšehovin itsensä kirjoittama. Tilannenovellit eli Tšehovilaiset novellit keskittyvät enemmän henkilöiden ja heidän mielialojensa kuvaamiseen kuin siihen mikä novellin juoni on. Kirjailijan näytelmät ovat mielestäni tässä suhteessa aivan samanlaisia. Viime kouluvuoden alussa luin Tšehovin näytelmän nimeltä Lokki. Pidin siitä kovasti, vaikka tapahtumia ei ollut juuri lainkaan. Juoni oli, että kaikki hahmot rakastavat toisiaan, mutta kukaan ei saa vastarakkautta. Lopulta päähenkilö tappaa itsensä. En muista oliko syy varsinaisesti onneton rakkaus, mutta muistan kuinka tapa jolla lääkäri  ilmoittaa tapahtuneesta näytelmän muille henkilöille vain sivulauseessa huvitti minua suuresti. Kaikessa surkeudessaan, se oli suorastaan surkuhupaisaa.

Iltaa, nimeni on Anton Tšehov jäljittelee ja kunniottaa selvästi Tšehovin omien näytelmien tyyliä. Siinä kaksi Moskovalaisneitoa kuulevat huhun, että Tšehov on kuollut ja lähtevät kirjailijan kesäpaikkaan ottamaan asiasta selvää, mutta oikeastaan kaikki tapahtuu sinä aikana, jona muut kutsutut kesävieraat kattavat pöytään aamiaisen ja lounaan kautta päivälliseksi venähtänyttä ateriaa ulos puutarhaan, eikä tapahtumia sinänsä ole juuri lainkaan. Henkilöt ovat tärkeässä asemassa, kuten Tšehovin omissakin näytelmissä. Näytelmä ei oikeastaan ole hauska, vaikka siinä on jonkinverran nykykielisiä ja huvittavia kohtauksia. Näytelmän loppu ei ole onnellinen, vaikken sitä nyt suorastaan onnettomaksikaan sanoisi. Loppu jää oikeastaan ratkaisematta, mutta se on  Tšehovilaisille novelleille ja näytelmille hyvin tyypillistä, koska niitä sanotaan myös avoimiksi novelleiksi. Silti näytelmä oli jotenkin hyvin miellyttävä kuten Lokkikin surkuhupaisesta lopustaan huolimatta oli.

Emme voineet mennä sisään samaa kautta kuin muut katsojat, koska olisin joutunut jäämään tuolin kanssa aivan oviaukkoon. Se olisi puolestaan häirinnyt näyttelijöitä, jotka poistuivat näyttämöltä samaa kautta, kun katsojat oli päästetty sisään. Onneksi saimme avuksi pari miesnäyttelijää, jotka opastivat ja autttoivat meitä kiertämään takakautta katsomoon. Kyyti oli melkoisen poukkolevaa, se ei toki johtunut huolimattoman tuntuisesta pyörätuolin työntäjästä, tiet vain olivat sellaisia. Katsomon penkit olivat melkoisen huteran oloiset, joten päätin jäädä pyörätuoliin istumaan. Näyttämö ei ollut kovin iso, joten mietin olenko liian lähellä näytteliöitä, tai näenkö tarpeeksi hyvin myös lavasteparvekkeella olevat ihmiset. En tuntunut olevan liian lähellä näytteliöitä, tai sitten he vain huomioivat tilanteen ja käyttivät tilaa eri tavalla kuin yleensä. Näin myös parvekkeen hyvin, vaikka sainkin katsoa ylöspäin nähdäkseni.

Teatteri oli miellyttävä kokemus ja näytteliät taitavia, vaikka kyseessä olikin harrasteliateatteri. Ilmeillä ja eleillä oli suuri osa siinä miten tuotiin esiin erilaisia mielentiloja. Yleensä en tunnista ilmeitä kovin hyvin vammaani liittyvän näkövamman vuoksi, mutta ehkä nyt olin tarpeeksi lähellä, aivan kosketusetäisyyden päässä näytteliöistä. On myös ihailtavaa miten joku pystyy ensin selvästi huutamaan ja sitten kirkkaasti ja selvästi laulamaan heti perään ilman, että ääni tuntuu kovasti siitä kärsivän.Oli myös mukavaa nähdä miten valmiita näytteliät olivat auttamaan minua pyörätuolini kanssa. He myös puhuivat sekä minulle, että seuralaiselleni eivätkä hypänneet ylitseni olettaen, etten tajua mitään, koska istun pyörätuolissa. Sellaisia ihmisiä tuntuu tulevan vastaan yhä harvemmin. Lopussa, kun astiat ja ruoka oli vihdoin katettu pöytään ja näytelmä loppui myös joillekin katsojille jaettiin punajuurikeittoa, minä olin yksi heistä onnekkaista. Aika hauska juttu tuo yleisollekin jakaminen, en olisi arvannut. Kyseessä taisi olla myös näytteljöiden illallinen, koska he jäivät sitä yleisön lähtiessä syömään.

Maalaiselämää - ainakin aavistus siitä

Olimme viime viikolla tätimme luona Pohjanmaalla kylässä. Oikeastaan menimme sunnuntaina ja olimme siitä sitten pari yötä, joten tulimme takaisin vasta alkuviikosta.

Lähdimme sunnuntai-iltana tätimme kyydissä, joka oli tullut käymään HHelsingissä. Matka meni kohtalaisen mukavasti, vaikka se oli aika pitkä ja takapenkillä oli ahdasta ja kuumaa. Pysähdyimme kerran kahville - tuo on epäoikeudenmukainen ilmaus, hei eivät kaikki juo kahvia kuten en minäkään. Olen toki maistanut sitä joskus, mutta se oli pahaa. Kahvin ihana tuoksu on petollinen. Nautittuamme virvokkeita siirryimme ulos ihmettelemään huoltoaseman pihassa aitauksessa olleita Alpakoita ja kummallisia pörröisiä, mutta suloisia kanoja, joiden ääntely kuulosti enemmän kujerrukselta, kuin tavalliselta kotkotukselta. Sitten lähdimme kohti määränpäätä. Aivan loppumatkasta aurinko paistoi hyvin matalalla, mutta se sai maisemat näyttämään hyvin kauniilta. Olimme perillä kymmenen aikaan illalla. Nukuimme entisessä vilja-aitassa, puorissa.

Maanantaiaamuna heräsimme kaikki hyvin nukutun yön jälkeen. Perkasin kymmenen kiloa edellisenä iltana haettuja mansikoita joiden ostosta tätini oli sopinut jo matkallaan helsinkiin. muut auttelivat aina välillä. Silti aikaa meni arviolta 90 minuuttia.  Voi vain kuvitella millainen ikuisuus tuohon työhön menee, jos sen joutuu tekemään täysin yksin. Mansikoista keitettiin hilloa. Myöhemmin illalla kävimme katsomassa naapurin kissanpentuja. Ne olivat kovin suloisia. Toinen oli leikkisämpi ja toinen varsinainen sylikissa. Ne aloittivat kehräämisen heti, kun ne nostettiin syliin. Kävimme myös saunassa ja uimassa uima-altaassa, jonka vesi oli lähdevettä. Se tuntui kylmältä vaikka mittari väitti veden lämpötiläksi +22.

Aiemmin päivällä nukkumapaikkaamme eksyi kymmenkunta mehiläisiä, luultavasti tiedustelia ja joitakin muita. Mehiläiset saatiin kuitenkin tapettua erityisellä myrkyllä eikä enempää ilmestynyt, joten se taisi riittää varoitukseksi.

Tulimme takaisin junalla, tarkemmin ottaen pendoliinolla. En ollut ennen matkustanut pendoliinolla, joten kerta se on ensimmäinenkin. Pendoliinossa on portaat, joten siihen ei sinänsä ole helppo päästä pyörätuolin kanssa. Meille liput myynyt virkailia oli kuitenkin ystävällinen ja lupasi ilmoittaa, että olemme tulossa, jotta konduktööri osaisi tulla auttamaan meitä. Pääsin junaan konduktöörin avustamana samanlaisella hissillä jolla nostetaan pyörätuoli invataksiin. Matka junalla kesti vain kaksi ja puoli tuntia. Minulle tuli kuitenkin aavistuksen huono olo. Se johtuu luultavasti siitä, että vauhti oli melkoisen kova, lisäksi luin lähes koko matkan, joten katseeni oli alaspäin eikä suoraan eteenpäin. Se oli mukava reissu, vaikka paarmat ja hyttyset olivat kovin kiusallisia. Niitä ei täällä Helsingissä olekaan nimeksikään.

Bussi 58

Olin edellispäivänä jälkitarkastuksessa Lastenklinikalla kipukohtaukseni vuoksi. Se ei ollutkaan niin yksinkertaista, kun olisi voinut luulla, eksyimme nimittäin väärään odotusaulaan ja saimmekin sitten odottaa hieman pidemmän tovin ennen kuin tajusimme ihmetellä, että "nyt ei kyllä taideta olla ihan oikeassa paikassa." Kävimme kuitenkin lääkärillä ja pääsimme kotiin.

Käytämme uisein julkisia, mutta tästä bussimatkasta täytyy ehdottomasti mainita erikseen. Bussiin meneminen ei sinänsä ole ongelma, mutta yleensä pyörätuolin kiinnitysjärjestelmät ovat puutteellisia. Yleensä vyötä ei ole ollenkaan, jos on, puuttuu usein joko itse vyö tai sitten vastakappale, johon vyö kuuluu painaa. Saattaa myös olla niin, että vyö löytyy, mutta vastakappaleet on sijoiteltu niin ääliömäisesti, että sen käyttäminen on kerrasaan mahdotonta.

Käytimme bussia 58, se teki loistavan ja tervetulleen poikkeuksen pyörätuolinkäyttäjän painajaiseen bussiliikenteessä. Bussikuski ajoi lähelle kivetystä niin, että bussiin oli helppo mennä. Seinässä luki selkeät ohjeet siitä miten pyörätuoli on asetettava - kasvot oveen päin ja turvavyö oli niin, että sitä voi oikeasti käyttää. Jopa osa bussin soittokelloista oli asetettu niin matalalle, että niitä yletti mainiosti painamaan pyörätuolistakin. Kyseiset kellot olivat keltaisia erotuksena mustista ja korkeammalle sijoitetuista, niissä oli jopa pyörätuolin kuva.

Minulla on ollut jo muutaman vuoden ajan käytössä taksikortin lisäksi myös matkakortti, jonka sain sosiaaliviraston kautta. Anoin siihen lisää aikaa ja sain sitä vuoteen 2013 asti. Kävin samalla jälkitarkastusreissulla myös lataamassa korttiini lisää aikaa. Jonkin aikaa sai jonottaa, koska HSL:n toimipisteessä oli ruuhkaa, mutta oman vuoron koitettua asiointi kävi helposti. Sain uuden vihreän (ja ruman) matkakortin, koska en tätä ennen ollut käynyt vaihtamassa sitä, lisäksi vuoden verran lisää aikaa.

Tuskaa

Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, kesälläkään. Muutama päivä sitten heräsin kuumassa makuuhuoneessani ja taisin selailla jotain kirjaa. Tähän sopisi vielä niin hyvin joku epämääräinen räpisteliä verhoissa tai katonrajassa, joita aina kauhuissani kuuntelen, mutta en ole varma oliko sellaista, luultavasti ei.

Nousin sängystä tavalliseen tapaan ja kävelin olohuoneeseen, istuin lattialle. Vasempaan kylkeeni sattui tajuttomasti. Kipu oli iskenyt yllättäen ehkä hetkeä ennen kuin nousin sängystä, mutta kipuun ei kuitenkaan liittynyt minkäänlaista kumartumista. Ensimmäisenä mieleeni tuli noidannuoli tai muu vastaava, vaikka ne eivät taida olla ihan tyypillisimpiä minun ikäisteni vaivoja.

Lopulta makasin tuskissani olohuoneen lattialla tyynyihin tuettuna ja kiemurrellen, kun siitä ei ollut mitään apua. Äitikään ei osannut arvata mikä kipuni syy voisi olla, mutta jokatapauksessa minuun sattui niin, että voin pahoin.Olin toki juonut edellisenä päivänä aivan luvattoman vähän, enkä enää ikinä aio tehdä sitä virhettä. Kaikki mitä tuskissani join tuli ulos, eikä syömistä voinut ajatellakkaan. Lopulta soitimme hätäkeskukseen, kun mistään ei löytynyt selvää tietoa siitä mikä on se sairaala, johon minun kuuluu mennä. Päädyimme ottamaan taksin ja ajamaan Lastenklinikalle. Olin niin kipeä, että pohdimme myös ambulanssin tarpeellisuutta. Tapaustani ei kuitenkaan ilmeisesti pidetty kiireellisenä, koska meille tarjottiin hidasta ambulanssia, jotta olisin saanut maata matkan ajan, mutta olisin joutunut odottamaan 90 minuuttia. Halusin kuitenkin päästä mahdollisimman pian sairaalaan, joten otimme taksin, vaikka pelkäsin sitä, koska pahoinvointi yllätti aina, kun jouduin istumaan.

Kipu oli aaltomaista, joten se helpotti aina välillä lakkaamatta kuitenkaan kokonaan, sitten se taas tuli valtavana. Sairaalaan päästyämme ja hoitajan haastatellessa minua kiemurtelin sängyllä, kun mitenkään ei ollut hyvä. Sain neljä särkylääkettä ja kipu lakkasi pian. Kotona meillä ei ollut mitään sellaista särkylääkettä, jota olisin voinut ottaa, joten siihen asti olin joutunut kärsimään.

Minulta otettiin erilaisia kokeita kivun syyn selvittämiseksi ja jonkinlainen selvyys saatiinkin onneksi. Nyt sille kivulle voi jo nauraa, kun enää ei satu. En enää koskaan jätä kuiitenkaan juomatta, enkä ole ikinä ollut niin kipeä,  se oli kamalaa!

...Askeleita...

Kenkien ostaminen on asia josta en kertakaikkiaan pidä. Se on hankalaa, ei siksi, että minulla olisi hirvittävän vaativa maku kenkien suhteen, ainakaan omasta mielestäni. Kenkiä ostaessa täytyy vain ottaa huomioon niin monta tärkeää asiaa.

Minulla on pieni jalka, kengännumeroni on 36-37. Koko riippuu useimmiten kengän mallista. Minulla pitäisi olla kengässä tukipohjallinen. Oikeastaan minulla on ollut dafoiksi kutsutut tuet, joiden tehtävä on ohjata sisäänpäin kääntyneiden jalkaterieni asentoa niin kauan kuin muistan. Jalkojeni kasvaessa myös kengännumeroni on kasvanut. Käytännössä se on mennyt niin, että dafojen kanssa kengännumeroni on ollut vähintään numeroa isompi, jopa 40, kuin ilman dafoja. Sen takia sain myöhemmin tukipohjalliset, jotta sopivien kenkien löytäminen olisi helpompaa.

Nykyisin olemme kuitenkin ostaneet myös sellaisia kenkiä, joihin ei ole mahtunut edes pohjallisia, jos ne muuten ovat olleet sopivat. Jalkoihin sopivia kenkiä on ollut nimittäin aina vaikea löytää. Jalat eivät saisi hölskyä kengissä, niin että kantapäät irtoaisivat kengänpohjasta, varsien pitäisi olla sen verran pitkät, että ne puristaisivat ja tukisivat nilkkaa, enkä minäkään nyt mitä tahansa kenkiä mielelläni osta. Lisäksi ostan mielummin kengät joissa on tarrat kuin sellaiset joissa on nauhat. En nimittäin ole koskaan kunnolla oppinut sitomaan kengännauhoja. Osaan kyllä tehdä solmun ja rusetin, mutta nauhojen kiristäminen tarpeeksi on vaikeaa.

Tänään kävimme kaupassa, tarkoituksenamme oli ostaa rannekelloihimme uudet patterit sekä yhteen kelloon uusi ranneke. Myyjä sanoi sen kestävän hetken, joten eksyimme kenkien ja vaatteiden sekaan. Viimesyksynä ostamieni tarralenkkareideni pohjissa on jo mahtavat reiät, koska portaita kävellessäni tulen tarkoituksetta potkineeksi niin, että kengänpohjiin tulee helposti reikiä. Ne kengät eivät kyllä olleet mitenkään kalliit tai hienot, mutta tarkoitus ei silti ollut nyt ostaa uusia kenkiä, vaikka kesäkenkänikään eivät enää ole aivan ehjät.

Myynnissä oli kuitenkin mukavan näköisiä kenkiä, joita halusin huvikseni kokeilla. Mukana ei ollut myöskään sukkia tai pohjallisia. Kokeilin useampia kenkiä, joista ensimmäiset olivat ihanan punaiset ja tuntuivat pehmeiltä ja mukavilta jaloissa. Toiset kokeilemani olivat myös hyvän näköiset eivätkä hölskyneet jalassa, mutta ne olivat kapeahkot ja hankalat saada itse jalkaan. Mukaan tarttuivat kuitenkin sirot ruskeat kumitossut. Ne tukevat hyvin ja askeleet niissät tuntuvat varmoilta. Varpaatkaan eivät menneet rullalle.

Näissä kengissä on tarrojen sijaan nauhat, joten ne tarjoavat haastetta. Muuten kengät ovat oikein hyvät!

Ystäväni tuuli

Ei ole päilyvää vettä

loisketta aaltojen

vain naurava tuuli

päivä kesäinen

ruoho tarpeeksi pitkää

sormet upottavaa

jalkojen alla märkää

ihanaa pehmeää

yllän puun lehtiin,

varovasti vain

silmäni suljen,

ja unohdan

kuulen lintujen laulavan

ystäväni tuuli

laulava tuuli

Uudenlaista vapautta liikkumiseen

Muistan kuinka innoissani olin, kun viimekesänä sain uuden pyörätuolin. Se oli ensimmäinen sellainen pyörätuoli, jota pystyin itse kelaamaan ja sillä pääsi lujaa. Kyseinen pyörätuoli helpottikin suuresti itsenäistä liikkumistani. Fysioterapeuttini on kuitenkin puhunut viimekesäsästä asti stricceristä, joka kuulemma olisi myös hyvä laite itsenäiseen liikuntaan. Eilen olin käymässä lasten - ja nuorten sairaalassa. Sitä ennen olin puhunut sairaalan fysioterapeutilleni ja kysynyt voisiko kyseisen laitteen saada ainakin koekäyttöön. Hän lupasi selvittää asiaa. Eilen kävin uudestaan sairaalassa ja sain striccerin lupausten mukaisesti kokeiltavakseni, turhaan sinänsä, koska olen jo hyvin suurella todennäköisyydellä päättänyt haluta sen omakseni.

Stricker on siis pyörätuolin eteen kiinnitettävä "etupyörä". Se kiinnitetään ruuvattavilla pidikkeillä pyörätuolin etuputkiin, jotka pitävät jalkalautaa paikoillaan, sitten suljetaan sivussa olevat lukkopalat ja sen jälkeen nykäistään kahvasta niin, että pyörätuolin etupyörät nousevat aavistuksen maasta, niin että tuoli liikkuu etupyörän ja kahden pyörätuolin pyörän varassa. Striccerin mittari näyttää sekä kellon, että lukemat km/h. Lisäksi on muita toimintoja joihin en ole vielä tarkemmin tutustunut. Itse polkeminen tapahtuu veivaamalla käsin.

Opin striccerin kiinnityssysteemin hyvin nopeasti. Olenkin näinä kahtena päivänä käynyt innokkaasti kokeilemassa uutta apuvälinettäni. Tänään tein varmasti ainakin 30 min. lenkin. Ensin ajoin kohti entistä ala-astettani, sitten valitsin sellaisen reitin, etten koko aikana ollut aivan varma missä olen tai miten pääsen kotiin. Jotenkin kuitenkin löysin takaisin, vaisto se kai oli, joka minua johdatti.

Ilta oli miellyttävän viileä, mutta minulla oli aivan lämmin. Tuuli löyhytteli miellyttävästi kasvoillani, kun ajoin, vauhtia oli jonkin verran. Kotimatkalla tapasin erään naapuriperheemme, jonka pikkuinen tyttö ihaili kovasti uutta pyörääni. Kukaan ei ole muutenkaan ehtinyt huomauttaa siitä mitään ilkeää, lähinnä ihaillen ja ihmetellen sitä on katseltu.

Strickerillä on mukava mennä, koska sitä on helppo ohjata ja se liikkuu liukkaasti. Lisäksi sen hyviä puolia on se, että itse striccer on niin painava, ettei se tai tuoli kaadu millään. Tuoli saattaa heilahtaa, kun ajaa kadulta suojatien yli ja sitten taas jalkakäytävälle, mutta kaatumisesta ei tosiaan ole suurtakaan vaaraa. On mahtavaa tuntea vauhti ja kuulla kuinka vesi loiskuu tai hiekka rahisee ja kivet sinkoilevat. Se on todella vapauttavaa. Pitää vain muistaa tarkistaa, että molemmat pyörätuolin etupyörät nousevat ilmaan, muuten strickerin etujalat raapivat maata, se kuulostaa kamalalta eikä voi olla kovin hyvästä pyörällekään.

Huomenna menemme fysioterapeuttini kanssa kokeilemaan strickeriä aamupäivällä, jee, jee!! Odotan jo innolla.

Laitan tähän kuvan, otettiin eilen, kun olin menossa kokeilemaan pyörää ensimmäisen kerran kotona, se ei ole mikään edustava kuva minusta, mutta auttaa teitä varmasti ymmärtämään mistä puhun.

Princess of my heart

Olin eilen yökylässä ystäväni luona. Vietimme iltaa samaan tapaan kuin niin monet muutkin suomalaiset luultavasti sitä viettivät, seuraamalla Ruotsin kruunuprinsessa Victorian ja Daniel Westlingin häitä. Siinä sivussa laitoimme toki päivällistä ja leivoimme aavistuksen soveltaen mokkapaloja, mutta nukkumaan pääsimme vasta kahden aikaan aamuyöstä, kiitos hääpäivällisen venähtäneen aikataulun!

Olen tullut siihen tulokseen, että minussa on oltava jotain vikaa. Olen toki itsekkin fanittanut urheilijoita ja laulajiakin, en kuitenkaan ole ymmärtänyt sitä hysteriaa, joka fanitukseen saattaa liittyä vaan nähnyt julkkiksetkin tavallisina ihmisinä. Tilanteessa, jossa tulisin vastakkain prinsessan tai presidentin kanssa osaisin tietenkin käyttäytyä, mutta jostain syystä en osaa ihailla heitä heidän asemansa vuoksi, minussa on pakko olla jotain poikkeuksellisen outoa.

Tämä tuli taas mieleeni, kun katsoin innoissani kuninkaallista gaalakonserttia, joka järjestettiin hääparin kunniaksi perjantai-iltana. Pidän ihmisten tutkimisesta ja seuraamisesta, joten seurasin hääparia silmä tarkkana koko konserttilähetyksen ajan. Kruununprinsessa näytti niin vapaalta ja luonnolliselta, hän todella nautti. Sillä hetkellä en osannut ajatella, että hän on prinsessa, hän näytti vain tavalliselta onnelliselta naiselta, joka minun oli helppo elävästi kuvitella kaikenlaisiin tilanteisiin. Varsinkin viimeisestä kappaleesta prinsessa tuntui nauttivan erityisesti. Hän näytti aivan siltä kuin olisi halunnut nousta taputtamaan muun yleisön tavoin (kuninkaallisia kaikki), mutta ei aivan voinut, muisti kuitenkin asemansa, eikä voinut.

Varsinäinen hääjuhla oli hyvin kaunis ja kruununprinsessan puku - vaikka sitä lyhyiden hihojen ja suuren kaula-aukon vuoksi arvosteltiinkin - oli juuri sellainen jonka kuvittelisin kruununprinsessan tyyliseksi. Tarkoitan, että ehkä hänen pikkusiskonsa olisi enemmän sellainen "pitsiä ja röyhelöitä" tyyppinen. Hääpäivällisten kaunein kohta ja paras puhe oli ehdottomasti sulhasen puhe vaimolleen. Se ilmensi mielestäni sitä valtavaa rakkautta, joka heidän välillään vallitsee. Prinsessa ottaa tavallisen miehen puolisokseen, koska rakastaa tätä niin valtavasti, on rakastanut vuosia ennen hääpäivää, mutta silti heidän välillään oli ensin vain syvää ystävyyttä. Koskettavinta oli mielestäni kuulla miten prinnssi Daniel kertoi kuinka prinsessa oli muutama vuosi sitten lähtenyt kuukauden edustusmatkalle Kiinaan. Tämän ajan he joutuivat olemaan erossa toisistaan, mutta prinsessan palatessa illan edustusvierailultaan hän kirjoitti koko yön niin, että prinssi Daniel löysi aamulla prinsessan jo mentyä laatikon, jossa oli kolmekymmentä kirjettä prinssille osoitettua kirjettä, yksi jokaista erossa olon päivää kohti. Miehenkin on todella rakastettava vaimoaan, jos tämä on valmis luopumaan kaikesta "entisessä elämässään" ja asettumaan tulevan kuningataren tueksi kaikilla voimavaroillaan, vaikka hänen on koko elämänsä ajan kaveltävä muutama askel vaimonsa jäljessä

Muistan kuinka tanskan kruununperillispari meni naimisiin. Heistä tuli heti minun suosikkiparini kuninkaallisten joukosta, nyt mielipiteeni on kyllä muuttunut, äiti ilveilee, että siksi aikaa kunnes joku taas menee naimisiin, mutta kruununprinsessa Victoriassa on jotain erityistä. Kuunnellessani hänen eilistä puhettaan tänään koosteessa uudestaan tulin ajatelleeksi, että kruunuprinsessa Victoriasta tulee hyvä kuningatar, kansan kuningatar. Hänessä tuntuu olevan jotain sellaista aitoa inhimillisyyttä, hän tuntuu olevan lähellä kansaa. Kruununprinsessalla ei todellakaan ole ollut helppoa, hän on kärsinyt niin anoreksiasta, lukivaikeudesta kuin kasvosokeudestakin, mutta silti hän on oppinut elämään vaikeuksiensa kanssa ja voittanut kamppailuja. Eräs suomalainen seurapiiritoimittaja on kehunut Victoriaa kovasti valoisaksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Uskonkin, että kruunuprinsessan luonne ja hänen meneen elämänsä kamppailut tekevät hänestä kuningataren, jota ruotsalaiset tulevat rakastamaan.

En osaa kunnioittaa kruunuprinsessa Victoriaa sen vuoksi, että hän on prinsessa, mutta jotenkin pidän hänestä. Uskon, että hänestä todella tulee loistava kuningatar, vaikka nyt jo toistan itseäni. Kaunein kohta Prinssi Danielin puheessa prinsessa Victorialle oli mielestäni, kun hän totesi "princess of my heart" Prinssi Daniel puhui puheessaan osittain siis myös englantia. Ruotsin monarkia on jatkuvasti uhattuna, uskon, että kuningatarena kruunuprinsessa Victorian valta perustuu sille, että ruotsalaiset rakastavat häntä. Hänestä tulee heidänkin sydämiensä prinsessa. Prinssi Danielin puhe sai prinsessa Victoriankin vuodattamaan kauniita, hiljaisia kyyneleitä.

Sydämen ääni

Alkaessani kirjoittaa tätä blogia ajatukseni ei ollut kirjoittaa täällä valittavaan sävyyn kaikesta siitä mikä maailmassa on huonosti. Tietenkin kirjoitin blogini otsikoksi "vammaisen nuoren elämästä" joten tarkoitus oli tarttua myös räikeisiin epäkohtiin, kuten busseihin joissa ei ole turvavoitä pyörätuolin käyttäjille tai juna-aseman hisseihin, jotka eivät toimi. Perimmäinen tarkoitukseni on kuitenkin ollut kirjoittaa elämästäni, joka on oikeastaan aika samanlaista kuin muidenkin nuorten. Toivoakseni olen onnistunut tekemään sen tähän asti mielenkiintoisella ja hauskalla tavalla.

Olen aina käynyt tavallista koulua, se on onnistunut ihan hyvin, koska minulla on ollut avustaja, vaikka heidän kanssaan on ajoittain ollut ongelmia. Minulta on aina myös vaadittu asioita, eikä vain tyydytty ajatukseen, etten pystyisi, koska olen vammainen. Ajattelenkin, että elän tavallaan kahden maailman rajalla. Ympärilläni, koulussa, ystävissäni, perheessäni ja suvussani on vammattomia ihmisiä, joiden keskelle tunnen kuuluvani ja jotka ovat oppineet hyväksymään minut. Minulla on kuitenkin myös vammaisia ystäviä ja tuttavia. kuten nyt luonnollista on.

Itse kuitenkin koen kuuluvani enemmän tähän "tavalliseen maailmaan." Olen esimerkiksi aina ajatellut, että jos tulevaisuudessa seurustelen, perustan perheen ja saan lapsia mieheni tulisi olemaan vammaton. Tietysti, jos kolahtaa niin sitten kolahtaa, en minä sitä sano, mutta vammaton puoliso on ollut luonnostaan osa "haavekuvaani", luonnollisemmin kuin vammainen.

Viimeviikolla tulin kuitenkin havainneeksi yhden melko varman tosiasian. Uskon, että aika moni vammainen tyttö kuitenkin haaveilee vammattoman puolison löytämisestä, mutta kuinka moni poika haaveilee vammaisesta puolisosta, ei varmasti kovin moni. Tässä on ristiriita. Toisaalta minulle tulee kyllä heti mieleen useampia tuntemiani poikia, jotka varmasti voisivat olla vammaisenkin tytön kanssa, hekään eivät lulakseni suorastaan haaveile siitä.

En saa mieleeni yhtään tuntemaani poikaa, jolla olisi ollut ennakkoluuloja minua tai näin ollen muitakaan vammaisia kohtaan. Tämän vuoksi oletan, ettei vammainenkaan seurustelukumppani tai puoliso olisi heille mikään ongelma, heidän olisi varmasti helppo hyväksyä se. Aina on kuitenkin niitäkin joilla on ennakkoluuloja vammaisia ja vammaisuutta kohtaan. Sellaisille henkilöille olisi varmasti kauhea shokki tajuta olevansa rakastunut vammaiseen. Toisaalta siinä punnitaan ennakkoluuloisen henkilön valmiudet niellä pelkonsa ja ennakkoluulonsa paremmin kuin missään muualla.

Tavallaan sitä varmasti etsiikin tietynlaista täydellisyyttä. Vammainen haluaa seurustella vammattoman, tai ainakin lievemmin vammaisen henkilön kanssa. Toisaalta vammainen seurustelukumppani saattaa rikkoa vammattoman luomaa kuvaa täydellisyydestä, siksi myös ennakkoluuloilla ja niiden voittamisella on iso osansa, vaikka loppupeleissähän puhuukin sydän.

Oliko tässä jokin punainen lanka? Kertokaa, jos löydätte, mutta ajattelin, että tämän huomion voisi silti kirjoittaa.

Koulua - kesälläkin

En ole oikein vieläkään päässyt kesälomafiilikseen. Se johtuu varmasti siitä, että ilmoittauduin kesälukioon loman kahdeksi ensimmäiseksi viikoksi. Olen siis Käynyt koko alkuloman ajan koulua melkein kirjaimellisesti aamusta iltaan, sillä päivät ovat pitkiä. En alunperinkään hyppinyt riemusta ajatellessani kesälukioa, mutta kolmen hylätyn englanninkurssin sarja ei ollut kovin imarteleva näky lopputodistuksessa, tai ovathan ne suorituksia, mutta eivät läpi menneitä. Se uhkaa muodostua esteeksi haaveelle, jota olen vaalinut 12-vuotiaasta asti, eihän sellaista riskiä voi sentään ottaa!

Tämä kesäinen opiskelu on ollut paljon rennompaa kuin koulussa ikinä. Opettaja soittaa usein musiikkia, kun teemme tehtäviä. Se ei kuitenkaan ole ollut häiritsevää. Rankkaa tämä on kuitenkin ollut. Olen kahdella kurssilla samaan aikaan, se tarkoittaa, että meillä on joka päivä kuusi 45 min. oppituntia englantia. Tietysti se sisältää välitunnit. Ensimmäisinä päivinä olin niin väsynyt, että kotiin tultuani itkin vain. Nyt loppusuoralla ei tunnu enää yhtään niin pahalta ja ajoittain tuntuu jopa siltä, että "hei, nyt mä tajusin."

Varsinaisen kouluvuoden päättyminen tuntui yllättäen jopa haikealta. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi tuntenut oloni haikeaksi koulun oven sulkiessani. Oli mukavaa nähdä vajaat kaksi viikkoa sitten ensimmäisen kerran miten ylioppilaat lakitetaan, kun joukossa oli opiskelutovereita, varsinkin semppaporukka on omalla tavallaan ollut niin tiivis, että on varmasti hiukan outoa mennä vuoden ensimmäiseen semppaan, kun tietyt tutut kasvot ovat hävinneet ja parhaassa tapauksessakin vain piipahtelevat joukossamme, uusille on kuitenkin aina tilaa, ja heitä tarvitaankin nyt kipeästi, koska aktiiviabimme ovat jättäneet meidät.

Kuulostan nyt yltiöpäisen runolliselta, mutta tältä minusta todella tuntui, kun ensimmäisen kerran astuin kouluuni sisään ja tuntuu edelleen, kun joskus pysähdyn kuulostelemaan itseäni. Siinä rakennuksessa on jotain satumaista. Sen seinät tuntuvat kuiskivan. Se talo huokuu aikaa ja turvallisuutta. Meidän koulumme on vanha ja sen seinät puhuvat, aivan niin kuin L.M. Montgomeryn kirjoista tuttu Anna aina halusi, että hänen kotinsa seinät puhuvat, hänen talonsa ei ole koti, jos sen seinät eivät puhu.
Koulumme seinät kuiskivat entisten oppilaiden, ylioppilaiden äänin, ja ne kuiskivat lämpöä ja ottavat avosylin vastaan. Sen talon käytävissä kaikuvat menneet ja nykyiset asekleet. Sen tulevat opiskelijat oppivat rakastamaan sitä samoin kuin entiset ovat sitä rakastaneet.

Tämä on nyt koristeellista ja ehkä liioiteltuakin, mutta jotain siinä talossa on eikä sitä voi olla aistimatta, se on vain hyvin vaikea pukea sanoiksi. Kävin tänään uteliaisuudesta tutkimassa kouluumme valittujen uusien oppilaiden listoja. Kirjallisuuslinjalle on valittu peräti 11 uutta opiskelijaa, jotka eivät ilmeisesti ole säikähtäneet semppaa, vaikka usiemmiten uteliaat ovat tulleet kurkistamaan luokkaamme niin, että olemme vasta lämmitelleet, puhuneet siis jostain aivan muusta kuin kirjoista. Joku ei ehkä ole lainkaan käynyt tutustumassa, en minäkään käynyt ja ehkä ihan hyvä niin, mutta nautin sempasta silti. Tulevien kirjallisuuslinjalaisten joukossa on jopa kolme poikaa, se on hyvä, koska pojat ovat olleet joukossamme ehdottomana vähemmistönä.

Onnittelen kaikkia mahdollisia lukijoitani, jotka ovat tulleet valituksi kouluumme, saatte kokea sen sanoinkuvaamattoman taian.

Sataa.

Tänään kauppareissulla jouduimme kummallisen sateen kouriin. Se on ehkä miellyttävintä sadetta jonka olen kokenut. Ulos tullessamme taivaalta putoili vain muutamia viileitä pisaroita, mutta pilvet kielivät enemmästä. No, matkalla junalle kastuimmekin sitten enemmän. Emme kuitenkaan ehtineet tulla aivan läpimäriksi ennen junaan hyppäämistä.

Kummallisen sateesta teki se, että maa huokui kuitenkin selvästi lämpöä. Siihen sekoittui osittain tuttu kastuneen asfaltin tuoksu, miellyttävä. Se kuitenkin hukkui aika tehokkaasti märän maan - sitä sanoisin kyllä sitten jo hajuksi. Emme kastuneet kuitenkaan kovin pahasti, eikä sade ollut varsinaisesti kylmä.

Nyt tuleekin sitten jo taivaantäydeltä vettä ja kuuntelen (uskaltaisiko sanoa kesän) ensimmäistä ukkosta.

Hyvä päivä rakentuu pienistä asioista. Sateen äänestä vasten ikkunoita tai muutamista ystävällisistä sanoista.

Musiikkia suurella sydämellä

siitä on jälleen lähes viikko, kun Resonaari soi 10.5. Viimevuonnakin kirjoitin konsertista vasta viikkon kuluttua itse tapahtumasta. Tänävuonna konserttikokemus oli hiukan erilainen. En jännittänyt paljoakaan siitä huolimatta, että bändimme aloitti koko konsertin. Vasta hetkeä ennen kuin meidän piti mennä lavalle sydämeni alkoi hakata. Vaarallista sinänsä, että hallitsemattomasti tärisevät kädet vaikeuttavat soittamista ratkaisevasti. Käteni eivät kuitenkaan tärisseet ja sydämenikään ei hakannut enää lavalla. En edes mokannut kovin pahasti.

Yleensä takahuone on tuskastuttavan kuuma. Tälläkertaa konsertti tuntui kuitenkin menevän vaivattomasti ja nopeasti siitä huolimatta, että soittajia oli yli 60, koska kyseessä oli Resonaarin 15-vuotis juhlakonsertti. Oppilaita oli siis ennätyksellisenpaljon. Se, että konsertti meni suhteellisen vaivattomasti johtuu ehkä siitä, että ovet lavalle olivat koko ajan autki, joten esitykset kuuli hyvin. Toisekseen osa soittajista istui kokoajan katsomossa, me toisella puoliajalla, koska esiinnyimme ensimmäisellä, ja jotkut toiset päinvastoin.

Minun on aina ollut kovin vaikea selittää tuntemuksia joita tuo tapahtuma herättää. Koen voimakkaasti ihmisten kautta. Näen kuinka esiintyjät laulavat ja soittavat koko sydämestään, samoin tiedän, että opettajat parhaimmillaan antavat kaikkensa musiikin ja oppilaidensa eteeen ennen kuin kaikki konsertin lopuksi seisovat yhdessä lavalla. Tuo tieto ja musiikin rytmi, jonka voi kokea koko vartalossaan herättää selittämättömän vahvoja tunteita. Se, jos jokin on musiikkia suurella sydämellä ja me oppilaat olemme turvassa heidän keskellään. Aivan turvassa, ei meidän tarvitse kuin luottaa, sillä ihmisten, jotka opettavat musiikkia meille, erityisryhmille ja lisäksi vielä ehkä keikkailevat omien bändiensä kanssa täytyy todella rakastaa musiikkia.

Tänään kamppailin taas säveltämisen tuskan kanssa. Olen kokenut sitä joskus aiemminkin. Siinä on jotain samaa kuin siinä tilanteessa, kun melodia pyörii päässä, mutta ei aivan onnistu tavoittamaan sitä pianon koskettimilta. Se on äärimmäisen turhauttavaa. En oikein tidä kumpi minun pitäisi luoda ensin, hyvä teksti vai sopiva melodia, mutta jonain päivänä minä vielä sävellän jotain.

Tänään on ollut ihanan lämmin päivä. Onneksi päädyin kuitenkin käymään ulkona. Sai laittaa aurinkolasit silmille ja lähteä kelaamaan. Kaltevat tiet ovat hankalia, kun toisella kädellä, sillä jonka puolelle viettää, täytyy pitää tuolia linjassa, ettei löytäisi itseään autotieltä jalkakäytävän sijaan. Pyörätuolilla pääsen kuitenkin liikkumaan aivan eritavalla kuin kävellen, se on todella kuin lentäisi. Kelaaminen on myös mainio akressionpurkukeino, kun tulin pihaan en ollut enää lainkaan niin kiukkuinen kuin sieltä lähtiessäni. Keinuminenkin onnistuu vielä, jarruttaminen vain on kovin rasittavaa, kun minulla on kengät joissa on tarkoituksella reikiä päällä, ne ovat sellaiset valkoiset kevyet tarralliset kesäkengät. Niihin menee vain tolkuttomasti hiekkaa, kun jalaat iskee keinua jarrutettaessa soraan.

Halukkaat voivat käydä katsomassa Resonaari soi - konsertin taltiointia netistä. Juhlavuoden kunniaksi konsertista tehdään myös taltiointi. http://www.resonaari,fi

Vappumeininkiä

Eilen koulussamme oli pienimuotoinen vappujuhla. Se ei vaikuttanut koulunkäyntiin tuntien osalta mitenkään. Oppilaskunta oli järjestänyt jotain ohjelmaa välitunneiksi, keskusradiossa soitettiin välitunneilla musiikkia, jotkut olivat pukeutuneet ja lounaalla oli jälkiruoaksi simaa ja munkki. Munkit olivat oppilaskunnan hankinta.

pienenä minulla oli äärimmäisen herkkä kuulo. En kestänyt vinkuvia hissejä tai kovaäänisiä ihmisiä, itkin aina, kun naapurissa porattiin, koska ääni otti korviini. Nykyisin ääniherkkyyteni ei ole enää niin paha. olen opetellut käyttämään korvatulppia bändiharjoituksissa, osin ehkä siksi, että en kestä niin kovia ääniä, mutta osin myös siksi, että rakastan kuuloani niin paljon, etten halua menettää sitä.

Minulla on kuitenkin edelleen sellaisia päiviä, etten kertakaikkiaan kestä mitään ääniä. Eilen sattui olemaan sellainen päivä. Koko päivän soinut musiikki ja kiljuvat ihmiset vain pahensivat tilannetta. Koulupäivän ensimmäisellä tunnilla oli Englantia. Siellä ei mielestäni ollut mitään erityisen kamalaa, mutta on äärimmäisen hankala kuulla ja yrittää ymmärtää, kun kukaan ei tajua sulkea suutaan.

Ensimmäisellä välitunnilla alkoi sitten varsinainen vappuhulina. Musiikki soi kaikkialla käytävissä ja oppilaille oli järjestetty kaikenlaista mukavaa ohjelmaa, mm. kiljumiskisa. Ovet vaimentava tuollaisia ääniä hiukan, joten vietin välitunnit jo valmiiksi istuen seuraavan tunnin luokassa, jotta en kuulisi kaikkea niin voimakkaasti.

Seuraava tunti se vasta kamala olikin. Oppilaat tulivat sisään ja eräs tyttö alkoi tömäytellä saamaansa ilmapalloa vasten puista pulpettia. Ilmapallon tömähdys vasten puuta on hiljainen ja lempeä ääni, hiukan kumiseva ehkä niinkuin olette varmasti kaikki kuulleet. Yleensä se ei häiritse minua, mutta, kun sellaista ääntä tehdään lakkaamatta hetken aikaa ja ihmiset ympärilläkin juttelevat se on kyllä liikaa. Yksi oppitunti kestää 90 minuuttia eikä opettaja saanut oppilaitaan koko aikana hiljentymään sekuntia pitemmäksi aikaa. Minulla oli niin kamala olo, että olin varma siitä, etten voi tulla tunnille enää, jos luokka ei hiljene.

Ruokailun jälkeen (senkin aikana soi musiikki), totesin avustajalleni: En, koskaan uskonut sanovani tätä, mutta en tiedä jaksanko mennä viimeiselle tunnille. Tämä oli minulta hyvin outo kommentti, koska kyseessä oli luovan kirjoittamisen tunti, jota vetää lempiopettajani ja, jolta en tavallisesti voisi ajatellakaan jääväni pois. Onneksi kuitenkin menin tunnille, koska ryhmä on pieni ja luokassa hyvin rauhallista, vaikka opettajan jutut huvittivat minua ehkä tavallistakin enemmän, enkä osaa pitää pokkaa.

Musiikki rasitti minua eilen valtavasti, vaikka yleensä rakastan sitä. Mainitsin eräälle seurassani syöneelle tytölle siitä ja hän totesi vain, että sehän on vappumeininkiä. No, sellaista asiaa kuin yliherkkä kuulo on varmasti vaikea ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut, mutta se hiukan kuin äänet moninkertaistuisivat ja kaikuisivat luonnottomasti, eikä silloin vain oikeasti kestä mitään. Saatan olla kärttyinen silloin, vaikka tavallisesti tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen.

Sellaista vappumeininkiä miellä.

Tunnin uinti

Harrastuksiini kuuluu musiikin ja kirjallisuuden lisäksi uinti. Olen harrastanut sitä ainakin 12- vuotiaasta asti. Tuolloin 12-vuotiaana menin mukaan Uudenmaan cp-yhdistyksen uintiryhmään. Uimaan opin kuitenkin varmaan jo 4-vuotiaana.

Muistan hämärästi sen kuinka aloitin uimaryhmässä. Siitä huolimatta, että osasin uida uimaryhmämme vetäjä ei uskaltanut päästää minua yksin altaaseen. Vuosien mittaan olen edistynyt, vaikka usein tuntuukin, että jauhamme aina samoja asioita. Olen oppinut luottamaan veteen ja jollain tavalla hallitsemaan sitä.

Me uimme joka vuosi yhdellä kerralla tunnin verran pysähtymättä. Yksi uintikerta kestää tunnin. Olen joutunut olemaan kaksi kertaa peräkkäin pois. Toisella niistä oli tuo tunnin uinti. Tänään oli viimeinen uintikerta ennen kesälomaa, joten uin sen tunnin sitten nyt.

Ehdin uida 900 metriä. En muista kuinka pitkään viimeksi uin, koska siitäkin on aika kauan. 900 metriä on ihan hyvä matka, mutta minulla on joku ihmeellinen pakkomielle tasalukuihin. Esimerkiksi uimahallissa valitsen aina kaapin numero 100, jos vain mahdollista. Siksi harmittaa hiukan, etten päässyt 1000 metriin.

Vammaisurheilussa urheilijat luokitellaan erilaisiin luokkiin vammatyyppien ja toimintakyvyn mukaan. Sitä mukaan annetaan kisoissa myös aika tai pistehyvityksiä. Uimaryhmämme vetäjä lupasi selvittää mihin luokkaan minä kuuluisin. Uin pelkillä käsivedoilla. Tuo luokitus olisi ihan mukava tietää siltä varalta, että joskus vaikka uisin kilpaa, tai ihan muuten vain.

Sanoissa on voimaa

Aiemmin kirjoitin täällä koululehdestämme Sarastuksesta. Pohdin silloin mistä aiheesta kirjoittaisin ensimmäisen juttuni Sarastukseen. Kirjoitin tänne silloin pitkähkön jutun koulumme kirjallisuuslinjan tunnuksesta, viikottaisesta kirjallisuusseminaarista. Olen nyt kirjoittanut kyseisen jutun, mutta sen aiheeksi ei tullut kirjallisuusseminaari.

En kuitenkaan päässyt kovin kauas siitä, sillä lopulta päädyin kirjoittamaan luku- ja kirjoitustaidosta. Se on suomessa kaikkien oikeus, mutta sitä pidetään itsestäänselvyytenä, vaikka se ei sitä olekkaan, koska ympäri maailmaa on paljon maita, joissa ihmiset eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Laitan sen tekstin tänne joskus niin, että voitte halutessanne lukea sen.

Luin noin vuosi sitten kirjan nimeltä Tuulen varjo. Olin ehdottomasti hiukan liian nuori lukemaan kyseistä kirjaa. Ajoittain kirja oli ihan hyvä, mutta joitain asioita en tajunnut. Kokonaisuutena lukukokemus ei ollut mitenkään erityisen pysäyttävä, mutta yksi sellainen virke siinä kuitenkin oli, joka todella pysäytti. "Harva asia merkitsee lukijalle yhtä paljon kuin se ensimmäinen kirja, joka todella murtautuu sydämeen asti". Kopioin tuon kirjasta niin, että varmasti meni oikein.

En tiedä olenko vielä, koskaan lukenut sellaista kirjaa. Mongomeryn Annat olen kuunnellut monta kertaa ja ne ovat tuttuja ja turvallisia. En kuitenkaan tiedä ovatko ne olleet todella pysäyttävä lukukokemus, voi olla, olin niin pieni silloin, kun tutustuin Annaan, etten muista. Tuon lauseen luettuani aloin kuitenkin etsiä sellaista kirjaa, koska uskon, että jokainen voi todella löytää sellaisen. Muutama viikko sitten eräs koulumme opiskelija esitteli kirjallisuusseminaarissa Haruki Murakamin kirjan Sputnik-rakastettuni. Tarkemmin sanottuna hän yritti puhua siitä, mutta lukukokemus oli ollut niin voimakas, että hän meni ihan sanattomaksi. Minulle tuli heti sellainen olo, että tuossa on kirja, joka on ollu todella merkittävä... Itse luen kyseistä teosta nyt, mutta en ole päässyt vielä kovin pitkälle, joten en ole päässyt kovin syvällee tekstiin.

En voinut olla kirjoittamatta siitä ensimmäisestä merkittävästä kirjasta siinäkään tekstissä, jonka lähetin Sarastukseen.

Olen kertonut teille, että ihanimpia kevään tuloon liittyviä ääniä on mielestäni räystäiltä putoilevan veden solina. Ihmisten puheäänetkin ovat minulle tärkeitä, siis se millainen puheääni ihmisellä on, mutta sitäkin tärkeämpiä asioita ovat erilaiset tuoksut ja ihmisten tapa koskettaa. Rakastan vanhoja kirjastoja, koska niissä on vanhojen kirjojen tuoksu.

Tänään minuun iski kauhea halu kirjoittaa jotain merkityksellistä. Ei sen tarvitsisi olla mitään koreiltua ja monimutkaista. Yksinkertainenkin lause, kuten nyt vaikka esimerkkinä antamamani lause siitä ensimmäisestä kirjasta, voi olla pysäyttävä. Sanoissa on paljon voimaa, kun ne osaa pukea oikein. Tiedän, että pystyn siihen, jonain päivänä.

Jotain tuttua - uudessakin porukassa

Ensimmäinen uuden INTO:n kokous on nyt pidetty. Tuntui mukavalta tulla uudestaan valituksi osaksi tuota työryhmää. Ennen ensimmäistä kokousta meille lähetettiin muutamia liitetiedostoja. Ne käsittelivät INTO:n toimintatapoja ja tavoitteita. Ne luettuani olin innoissani, me pyrimme kohti suuria asioita pienin askelin. Itse tulin mukaan kesken kauden ja sain pikaperehdytyksen, mutta ihmettelen silti vähän miksi minulle ei esitetty kyseisiä toimintatapoja ja tavoitteita. Ne olisivat kertoneet selkeästi ja innostavasti mihin oikein olin eksynyt mukaan.

Tämä INTO:n ensimmäinen kokous oli ujutettu osaksi nuorisoyhteistyö Seitin järjestämän seminaarin ohjelmaa. Kyseinen seminaari kokosi yhteen kaikkien niiden vammaisjärjestöjen työryhmät, jotka ovat mukana muodostamassa seittiä ja suunnittelemassa seitin toimintaa. Jokaiselle työryhmälle oli varattu oma kokoustilansa, mutta meidät laitettiin siihen tilaan jossa kaikki yleinenkin ohjelma järjestettiin. Niin, kaikki tietävät millaisia kokouksemme ovat, ne venyvät hyvässä porukassa melkoisen pitkiksi. Kyllä me saamme asioita käsitellyksi, mutta samalla tulee naurettua yhdessä kaikenlaisia asioita. Päätimme kuitenkin tässä ensimmäisessä kokouksessa jatkaa vapaan kokousilmapiirin linjalla.

Muu ohjelma keskittyi seitin tapahtumien kehittämiseen. Meidät laitettiin pohtimaan miksi seitin toiminta on meille niin merkityksellistä ja miten sitä pitäisi vielä kehittää 15-vuoden jälkeen. Itse olen päässyt mukaan seitin toimintaan vasta INTO:on valintani jälkeen, enkä senkään jälkeen ole käynyt kovin monessa tapahtumassa, mutta tämän seminaarin ohjelma oli innostava ja houkutteli kunnolla mukaan seitin toimintaan.

Kyseiseen seminaariin piti ilmoittautua hyvissäajoin ennen tapahtumaa. Tajusin vasta ilmoittauduttuani, että seminaari osuisi viimeiselle viikonlopulle ennen koeviikon alkua. Jos olisin tajunnut sen, en olisi varmaan ilmoittautunut seminaariin vaan mennyt ainoastaan kokoukseen. Oli kuitenkin ihana nähdä kaikki vanhat INTO:laiset kuukausien jälkeen, ja tavata uudet tulokkaat ennen kokousta. Seminaari kokonaisuudessaan oli kuitenkin innostava ja kokeetkin ovat jo ohi.

Kaikissa Seitin ja Invalidiliiton tapahtumissa tähän asti on tullut valvottua melko pitkään. Se johtuu osin myös ohjelman rakenteesta. Illallista syödään vasta seitsemän aikaan ja senkin jälkeen on jotain ohjelmaa. Lisäksi oikeastaan vasta sen jälkeen on aikaa jutella vanhojen ja uusien tuttavien kanssa, koska koko päivä iltaan asti on niin täynnä ohjelmaa. Tästä ihanasta valvotusta viikonlopusta johtuen olen ollut monena iltana kuolettavan väsynyt, mutta toisaalta olen saanut nukutuksi ilman suurempia ongelmia.

INTO on jonkin aikaa julkaissut myös omaa lehtistään jaettavaksi Invalidiliiton nuorille jäsenille. Uudestakin työryhmästä löytyi sen verran innostusta, ettei Eliit-liitettä haudattu. Minut valittiin yhdessä erään uuden jäsenen kanssa pohtimaan Eliitin sisältöä. Ideana siis on, että jokainen INTO:n jäsen kirjoittaa yhden jutun Eliittiin. Meidän tehtäväksemme ilmeisesti jää pohtia millaisia juttuja Eliitissä voitaisiin julkaista ja mitä kukin kirjoittaisi.

Olen saattanut kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta kirjoitan nyt vielä kerran. Minulla on sekä vammaisia, että vammattomia kavereita, mutta olen kokenut, että INTO: kerää yhteen ihmisiä, joilla on samanlaisia arvoja, kuin minulla. He elävät vammastaan huolimatta täyttä elämää eivätkä uppoudu säälimään itseään ja kohtaloaan. Ainakin viimekautisen INTO:on jäsenten kanssa oli kokemukseni mukaan näin. Uskon, kuitenkin, että uudetkin jäsenet ajattelevat näin, koska tietynlaista vahvuutta ja asennetta se vaatii lähteä mukaan vaikuttamaan. INTO keskittyy lähinnä nuoriin, mutta nuoresta se on aloitettavakin, nuoret rakentavat sitä seuraavaa vaikuttavaa sukupolvea. Pitäisi varmaan sanoa, että me nuoret rakennamme.

Olen ollut viimevuotisen mukaantuoloni jälkeen huomattavasti nuorempi kuin muut, niin INTO:n sisällä kuin seitin tapahtumissakin. Käsittääkseni yksi uusista jäsenistämme ei ole minua kovin paljon vanhempi, vasta lukiosta valmistunut. Se todistaa, että nuoremmistakin löytyy vaikuttamishaluisia.

Kykenemätön kiistämään

Olen varmasti jo lukemattomia kertoja kertonut, että olen Helsingin uuden yhteiskoulun kirjallisuuslinjalla. Se kesä ennnen opiskelupaikan varmistumista, tai oikeastaan loman kaksi ensimmäistä viikkoa, olivat kidutusta. Olin laittanut lukion hakulomakkeeseen kaksi muutakin vaihtoehtoa. Toisena listallani oli saman koulun yleislinja. Kolmanneksi olin valinnut Koilishelsingin lukion, joka oikeastaan olisi ollut lähilukioni. Ennen opiskelupaikan varmistumista olin myös sisäistänyt muutamat kiistämättömät faktat liittyen uuteen opiskelupaikkaani. En oikeasti edes halunnut mihinkään muuhun kouluun, en edes yleislinjalle nykyiseen kouluuni. Lisäksi kirjallisuuslinjalle valitaan vuosittain korkeintaan 15-16 opiskelijaa. Helpotus oli siis valtava, kun sain kuulla, että pääsin sinne minne eniten halusin.



Myöhemmin sain kuulla, että kaikki halukkaat ovat oikeastaan tervetulleita käymään sempassa. Siitä huolimatta olen ehkä jopa iloisempi siitä, että minut valittiin kirjallisuuslinjalle. Kirjallisuuslinjan opiskelijat on ikäänkuin jo valmiiksi merkattu, niin on helpompi päästä "suoraan sisäpiiriin".



Koulullamme on myös lehti, Sarastus, jota toimittavat kaikki halukaat, mutta pääasiassa se pyörii kirjallisuulinjan opiskelijoiden voimin. Me sekä taitamme, että toimitamme sen. No taittajia on vain yksi, mutta idea tuli varmasti selväksi. Opettaja, joka on vastuussa sempasta totesi kerran, "mä en puutu Sarastukseen mitenkään, mä oon vaan fani." Siitä huolimatta uskon, että Sarastus pyörii, koska myös rehtori on kiinnostunut sen toiminnasta. Rehtori tarkistaa aina ennen uuden numeron ilmestymistä taittajan kanssa, että numeroon tulevat jutut ovat asiallisia ja ulkomuoto asianmukainen. Lupasin ryhtyä Sarastuksen toimittajaksi, mutta en tiedä mistä kirjoittaisin.



Tarkemmin ajateltuna voisin itse asiassa kirjoittaa sempan toiminnasta. Se on vapaamuotoista keskustelua "kirjoista ja elämästä", koska kirjat kertovat myös elämästä, kuten opettaja usein sanoo. Opettaja, joka semppaa vetää sattuu opettamaan äidinkieltä ja filosofiaa. Sen myös kuulee hänen puheistaan. Ilmaistessani asian näin saan sen kuulostamaan kuolettavan tylsältä. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa sitä, että hänen vetämänsä keskustelut ovat hyvin mielenkiintoisia, koska hän nostaa esiin asiaoita ja teemoja, joita itse ei useinkaan tule ajatelleeksi. Esimerkiksi eilen joku meistä oli lukenut Torey Haydenin kirjan. Hayden on toiminut erityisluokanopettajana ja psygologina puhumattomuudesta kärsivien lasten parissa ja kirjoittanut heidän selviytymistarinoitaan. Keskustelimme siis ensin kirjasta teoksena, mutta harhailimme lopulta historian julmuuksissa ja psygologian kehityksessä tieteenä.

Luulisi, ettei tuollainen vapaasti aiheesta toisenn pomppiva keskustelu opeta mitään. Se kuitenkin opetaa hyvin paljon. Lisäksi siinä piirissä istuva oppii asioita, joita muilla tunneilla ei opita. Muiden oppiaineiden tunnit eivät ainakaan tarjoa yhtä hyviä olosuhteita niiden asioiden oppimiselle.

Kirjallisen tuntemuksen laajenemiselta ja uusien lukuvinkkien saamiselta ei oikeastaan voi välttyä ellei istu korvat suljettuina. Semppa opettaa kuitenkin paljon muutakin tärkeämpää. Keskustelu -ja kuuntelutaidot sekä ajattelu kehittyvät vääjäämättä, kun kuuntelee pohdintoja, joissa aina on jotain syvällistä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat täyttä hepreaa. Jotkut eivät kertakaikkiaan kestä hänen esittämiään kysymyksiä, koska ne haastavat ajattelemaan. Minä kuitenkin nautin niistä, koska ne tuovat keskusteluun syvyyttä ja auttavat ilmaisemaan asioita, joita muuten ei olisi ehkä osannut ilmaista oikein.

Muistan, kun katsoin ensimmäisen kerran elokuvan kuolleiden runoilijoiden seura. Eteenkin sen loppu oli mielestäni hyvin koskettava. Elokuva kertoo sisäoppilaitoksessa opiskelevista pojista ja eteenkin heidän äidinkielentunneistaan sekä kuolleiden runoilijoiden seurasta, jonka valikoitu poikajoukko herättää henkiin. Elokuvassa on jotain hyvin draagista. Elokuvan äidinkielenopettaja on äidinkielen opettajan ihannekuva. Opettaja, joka todella rakastaa opettamaansa ainetta ja tahtoo saada oppilaansakin rakastamaan sitä. Lisäksi Mr. Keatin tahtoo saada oppilaansa myös ajattelemaan itse, vaikka sitten kaikkia vanhan koulun sääntöjä uhmaten. Lopulta hän maksaa kovan hinnan siitä mitä on saanut pojille opetettua, mutta heidän sieluihinsa on jäänyt lähtemätön jälki ja he kiittävät siitä kauneimmalla mahdollisella tavalla.

Elokuvan nähtyäni aloin etsiä omistakin opettajistani, jotain sellaista. Semppaa vetävä opettaja tyrmäsi ajatuksen sellaisen opettajan olemassa olosta sanomalla, että mr. Keating on romantisoitu hahmo, eikä sellaisia ole olemassa. Siinä hän on kyllä aivan oikeassa, että mr. Keating on aivan liian täydellinen ollakseen todellinen, mutta siitä huolimatta, tahtomattaankin äidinkielen opettaja, josta olen koko ajan puhunut on vääjättämättä niin lähellä tosielämän mr. keatingia kunin vain voi. Hän pitää kirjoista, osoittaa meille, että jokaisessa kirjassa on pala elämästä ja panee meidät myös ajattelemaan niitä palasia. Noita ominaisuuksia en osannut vain silloin hänelle luetella, jos olisin osannut hän ie olisi voinut kiistää.

Hyvästi ja näkemiin, yhdessä loppuun asti

Tuossa Kuitusen viimeisessä maaliin tulossa oli jotain käsittämättömän, selittämättömän suurta. Noin he tulivat viimeiset metrit, käsikkäin. Se oli hieno teko Saariselta ja vahvisti entisestään sitä käsitystä, jonka olen saanut Saarisen ja kuitusen suhteesta. Minulle se kuvasti niin suurta lämpöä ja ystävyyttä heidän välillään, että piti hammasta purra, ettei itku tullut. Toki viikko sitten vaihdetut halaukset maaliviivalla kertoivat siitä, että kaikkien A-maajoukkueen naishiihtäjiemme suhteet Kuituseen olivat lämpimät, mutta vain Saarisen osasin kuvitella Kuitusen saattajaksi. Se oli kaunista ja liikuttavaa, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ei oikeastaan yllättävää. Tuo maalisuora muistetaan varmasti pitkään. Se oli ainutlaatuinen päätös Maailman parhaimpiin kuluneen hiihtäjän uralle. Myöhemmin Kuitunen kertoi haastattelussa pyytäneensä Saariselta juuri tuota. Se ei himmennä tuon hetken loistoa kuitenkaan lainkaan, koska Kuitunen kertoi myös Saarisen vastanneen "niin mä vähän ajattelinkin." Noin olisi siis luultavasti kuitenkin käynyt.

Ovathan nuo kaksi naista kokeneet yhdessä paljon muutakin suurta. Se oli Kuitunen, joka yritti Sapporossa matkalla 30 km maailmanmestaruuteensa hidastaa sen verran, että Saarinen pääsisi mukaan mitaleille, mutta hänen oli pakko kiristää tahtia, kun kenttäkuuluttaja tajusi suunnitelman ja aikoi kavaltaa sen. Se oli Kuitunen ensimmäisenä vastassa halaamassa itkevää urheilijaa. joka oli juuri voittanut ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Ja Kuitunen ja Saarinen, he kaksi kamppailivat viimeiseen asti Tourde ski:n voitosta, mutta Kuitunen oli silloin vahvempi ja vei voiton toistamiseen, tälläkertaa aivan kilpasisarensa nenän edestä, halaten tätä kuitenkin lämpimästi. He kaksi ovat myös olleet kilpailemassa MM-kullasta. jonka toivatkin Suomeen, paitsi, ettei se ollut mikään kilpailu, he olivat niin ylivoimaisia.

Minun on ollut hyvin vaikea päättää mitä mieltä ollaVirpi Kuitusen lopettamispäätöksestä. Aiemmin kaudella luin hänen kirjoittamiaan tekstejä ja ihmisten niihin kirjoittamia kommentteja. Ihmiset olivat suorastaan kauhistuneita siitä ajatuksesta, että Kuitunen lopettaa uransa. He kirjoittivat kyyneleisiä ja anelevia kommentteja, jottei hän lopettaisi. Toiset toivottivat vain tyynesti menestystä siviilielämään ja kiittivät kaikista hienoista hetkistä hänen kanssaan. Ajatukset, jotka nuo viestit saivat pyörimään päässäni tuntuivat omituisilta, kun muistelin kaikkia hänen kanssaan elettyjä hetkiä ja jokaista vuodattamaani kyyneltä. Olisin voinut yhtyä jokaiseen lukemaani kommenttiin. Menneisyyden valossa minun olisi pitänyt kirjoittaa juuri tuollaisia kyyneleisiä kommentteja. Mitä lähemmäksi kauden päätöstä tultiin sitä haikeammaksi tunsin itseni, mutta jokin osa minussa kuitenkin muistutti jatkuvasti niistä sanoista, jotka hän oli sanonut lopettamissuunnitelmistaan jo vuosia sitten, vihjeistä joita hän kirjoitti päiväkirjaansa ja ylen hiihtäjä-blogiin pitkin kautta, ja siitä, ettei yhtään ihmistä voi omistaa. Heitä voi ihailla ja rakastaa, heidän vuokseen voi vuodattaa kyyneleitä, mutta samalla, kun he ovat kaikkien meidän tuttavia ja ihailunkohteita, yksikään meistä ei voi heitä omistaa.

Näen Kuitusen kulkeman matkan tienä. Tienä jolla on ollut kuoppia ja kivikoita, varjoja ja auringonpaistetta, hankalia mäkiä ja suoria sileitä pätkiä. Niihin kuoppiin on kompuroitu, varjoihin eksytty, mutta on ollut myös auringonpaistetta ja sileitä helppoja pätkiä, joilla on suorastaan lennetty eteenpäin. Nyt on tultu tienristeykseen, joka kiinnostaa enemmän, kuin se tie, jolla on kuljettu jo pitkään. Valta on annettu toiselle kapteenille, jonka kättä on puristettu lämpimästi.

Saarinen kuvasikin Kuitusta oppiäidikseen ja kertoi tämän luvanneen. että aina saa ottaa yhteyttä.

Kuitunen on kompuroinut varjoihin ja kuoppiin, mutta noussut viisaampana ylös. Hänen uransa onkin ollut hyvin värikäs ja sen synkät sävyt ovat tehneet siitä kiehtovamman, mutta vääjäämättä myös vaarallisemman tarinan. Hän on varmasti ollut yksi 2000-luvun keskustelluimmista, rakastetuimmista ja vihatuimmista urheilijoista vaikka ne ovatkin voimakkaita sanoja.

Tulen varmasti katsomaan hiihtoa ensivuonnakin, mutta en koskaan enää samalla tavalla kuin menneinä vuosina. Täytyy myöntää, että säikähdin itsekin sitä voimakasta tunnekuohua, joka minussa viimeviikkoina velloi. Olin kuin valtavan iso uima-allas, joita koteihin myydään pihoille. Tuntui, etten mahdu mihinkään, ja olen niin täynnä vettä/tuskaa, että pienikin tönäisy loiskauttaa sitä altaan reunan yli. Tuntuu toki omituiselta ajatella, ettei Kuitunen hiihdä enää ensikaudella, mutta hänen jättämänsä suuren aukon luultavasti hahmottaa todellisuudessa vasta sitten, kun se ammottaa tyhjyyttään, sillä, vaikka hän ei ollutkaan parhaassa kunnossa enää tällä kaudella häneltä jäi silti suuret saappaat täytettäviksi.

Jos minulla olisi ollut mahdollisuus ja olisin uskaltanut. olisin halunnut halata häntä lujasti, kiittää niin monien muiden tavoin kaikista niistä hetkistä, jotka hän on meille suomalaisille hiihtofaneille antanut ja hyvästellä hänet lämpimästi. En kuitenkaan voinut tehdä sitä. Minun on siis vain mielessäni tehtävä kaikki tämä ja toivottava sydämestäni, että joku järkevä ihminen auttaisi häntä uuden elämän alkuun. Ei Kuitunen tyhmä ole, mutta toivon silti, että joku näyttää hänelle tien niiden sudenkuoppien yli, joihin monet muut ovat turhaan pudonneet.

Siis hyvästi ja näkemiin, sanoin, joissa on jo enemmän kuin jäähyväisten kaiku. Hymyssäsuin ja levollisin mielin. Kuten hänkin hyvästeli meidät.