Laskuri käy

Hei!

Olin eilen iltapäivävällä Jumbossa ostoksilla. Meillä oli hiukan mutkia matkassa ennen kuin pääsimme sinne asti. Vasta, kun piti maksaa kyydistä kuskille äiti huomasi ettei hänellä ollutkaan lompakkoa mukanaan. Minulla olisi kyllä ollut sen verran, että olisin voinut maksaa kyydistä. Ostosten teko ilman rahaa on kuitenkin melko vaikea tehtävä. Onneksi kuski oli ystävällinen mies, hän ajoi meidät takaisin kotiovelle ja sitten - rahojen kanssa - takaisin kauppaan.

En tiedä onko tämä vammaisten keskuudessa kovin yleistä, mutta ainakin minä havaitsen liikkeellä olevat pyörätuolit helposti, luultavasti helpommin kuin vammattomat, tai ainakin helpommin kuin sellaiset, jotka eivät ole tekemisissä vammaisten kanssa. Eilisenkin aikana rekisteröin ainakin viisi tai kuusi pyörätuolia. En minä niitä etsi, ne vain ovat.

En ole tainnut täällä vielä mainitakkaan, että saan itsekin uuden pyörätuolin. Sellaisen, jota on itse helpompi kelata.Pyörätuoli on pakollinen niin on se kiva, että sitä on itse helpompi käsitellä. Odotan sitä tietysti siksi, että se on uusi ja lisää itsenäisyyttä, mutta myös siksi, että pääsenvähitellen eroon jokseenkin vakiintuneesta tehtävästäni kantaa ostoskoria tai kauppakasseja.

Eilisen illan saldo oli siis viisi tai kuusi pyörätuolia ja yksi terapeutti, kyllä, minun terapeuttini. En olisi kyllä häntä tunnistanut, joten minun puolestani olisi saanut kävellä sisään ja ulos Suomalaisesta kirjakaupasta ihan miten huvittaa. En minä nyt yritä sitä sanoa, että se oli illan järkyttävin kohtaaminen, ihan mukavaa se oikeasti oli, siitä huolimatta olin vähän ihmeissäni, tähäntapaa "ai, sinä." Johtunee siitä, että kun oppii yhdistämään jonkun henkilön tiettyyn paikkaan ja/tai tilanteeseen on vaikea kuvitella hänet johonkin muualle. Toivon, että hän sai sentään mielenrauhan kuullessaan, että noudatan annettuja ohjeita. Tästä tilanteesta teki erilaisen kuitenkin se, ettei hän ollut terapeutti vaan kirjakaupan asikas, tuttu muiden mahdollisten tuttujen joukossa.

Slummien miljonääri- maailman kaunein rakkaustarina

Hei!

Olin eilen katsomassa Slummien miljonääri -elokuvaa. En ihmettele yhtään niitä lukuisia Oscar-palkintoja, jotka elokuva on voittanut. K-15 oli myös aivan oikeutettu merkintä. Minulle elokuva oli hyvin voimakas tunnekokemus, joissain kohdissa en sietänyt katsoa, ja kuitenkin elokuva oli kaunenin rakkaustarina, jonka olen tähän mennessä nähnyt.

Elokuva oli hyvä kuvaus Intiassa vallitsevista oloista, tosin varmasti kaunisteltu. Äärimmäistä köyhyyttä slummeissa ja niin suurta rikkautta, että se sekoittaa pään. Tämä äärimmäisyys oli tuotu esiin erilaisilla roolihahmoilla.

Päähenkilö Jamal oli "pienestä asti" kiltti poika, jolle raha ei merkinnyt kovinkaan paljon. Hänen veljensä taas oli aivan toisenlainen, se osoitettiin sillä, että hän myi veljensä ihaileman lentäjän nimikirjoituksen, koska sai siitä hyvän hinnan. Pojat kokivat kovia juttuja pieninä äitinsä kuoleman jälkeen, mutta Jamalin veli onnistui aina olemaan kaikkein julmimpien asioiden silminnäkiä, siinä mielessä hänen valitsemansa elämäntie oli ymmärrettävä.

Jamal etsi koko elokuvan ajan tyttöä, Latikaa, jonka oli kerran pienenä paetessaan julmuuksia kadottanut. Hän löysikin Latikan useasti, mutta heidän tiensä erosivat aina, usein heistä itsestään riippumattomista syistä.

Tarina kuvattiin hyvin, siinä vierailtiin tavallaan Jamalin ajatuksissa ja kerrottiin myös syy sille miksi hän oli osallistunut "Haluatko miljonääriksi?-kisaan." Hänen elämänkokemuksensa auttoivat häntä pärjäämään kisassa.

Elokuvan loputtua en osannut päättää pitäisikö itkeä vai nauraa, en sitten tehnyt kumpaakaan. Olen kirjoittanut täällä myös Kuolleiden runoilijoiden seura-elokuvasta. Sekin oli vahva tunnekokemus, mutta ei sama asia kuin Slummien miljönääri, se kertoo rakkaudesta kirjallisuuteen, kunnioituksesta opettajaa kohtaan ja oman ajattelun kehittymisestä, aivan toisista asioista kuin Slummien miljonääri.

Niin, montako tähteä sitten antaisin Slummien miljonäärille? Neljä, jos viiden tähden elokuvia ei ole, mutta, koska niitä on, koska tämä oli sellainen niin ehdottomasti viisi.

En oikeastaan voisi sanoa, että Slummien miljonääri on maailman kaunein rakkaustarina, koska elämäni aikana ehdin toivottavasti nähdä vielä monta muutakin, vielä parempaa. Se on kuitenkin totta juuri nyt.

Lukuisista tien eroamisista huolimata Jamal jaksaa aina odottaa ja rakastaa Latikaa, se tekee Slummien miljonääristä maailman kauneimman rakkaustarinan. Rakkaus Latikaan pelastaa Jamalin, mutta rakkaus Jamaliin, ei auta hänen veljeään.

Kala vedessä

Hei!



Olin keskiviikkona Helsingin uimastadionilla - uimassa tietysti. Menimme sisarusteni ja äitini kanssa, mutta löimme kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koska minulla oli fysioterapiaa samaan aikaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni uin kilometrin. Olimme ajoissa, joten ehdin uida 300 metriä ennen varsinaisen terapian alkua ja ne loput 700 metriä tulivat helposti altaan reunalta käskytettäessä... Nyt annan liian julman kuvan teraputistani, mutta juu helpommin kävi kilometrin uiminen kuin olisi käynyt käveleminen.

Nyt kesäksi aloitettiin taas sähköhoito, josta joskus aiemmin kerroin. Tämä on oikeastaan mainio ajankohta sähköhoidolle. Terapioista on loma niin, että se on helppo tapa huolehtia itse itsestä, kun vielä seisoo noin tunnin päivässä. Tavoitteena on, että jonain päivänä jaksaisin kävellä läheiselle bussipysäkille, jotta voisin tulevaisuudessa itsenäisesti hypätä bussiin ja käydä vaikka kirjastossa. En ole ennen tosin kokeillut ennen tuota matkaa, mutta ensimmäisen sähkökerran jälkeen se onnistui kohtalaisen helposti, tosin eipä tuo käveltävä matka kovin pitkä ole.

Meillä oli pieniä ongelmia sähkökoneen kanssa, kun käytimme sitä ensimmäisen kerran tämän hoitojakson alkaessa. Asetukset olivat päin mäntyä, en tietenkään ollut tarkistanut asetuksia ennen laitteen käyttöön ottoa. Olin olettanut, ettei niissä ollut mitään tarkastettavaa. Onneksi sain kärsivällistä puhelinneuovontaa fysioterapeutiltani.