Hyvästi ja näkemiin, yhdessä loppuun asti

Tuossa Kuitusen viimeisessä maaliin tulossa oli jotain käsittämättömän, selittämättömän suurta. Noin he tulivat viimeiset metrit, käsikkäin. Se oli hieno teko Saariselta ja vahvisti entisestään sitä käsitystä, jonka olen saanut Saarisen ja kuitusen suhteesta. Minulle se kuvasti niin suurta lämpöä ja ystävyyttä heidän välillään, että piti hammasta purra, ettei itku tullut. Toki viikko sitten vaihdetut halaukset maaliviivalla kertoivat siitä, että kaikkien A-maajoukkueen naishiihtäjiemme suhteet Kuituseen olivat lämpimät, mutta vain Saarisen osasin kuvitella Kuitusen saattajaksi. Se oli kaunista ja liikuttavaa, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ei oikeastaan yllättävää. Tuo maalisuora muistetaan varmasti pitkään. Se oli ainutlaatuinen päätös Maailman parhaimpiin kuluneen hiihtäjän uralle. Myöhemmin Kuitunen kertoi haastattelussa pyytäneensä Saariselta juuri tuota. Se ei himmennä tuon hetken loistoa kuitenkaan lainkaan, koska Kuitunen kertoi myös Saarisen vastanneen "niin mä vähän ajattelinkin." Noin olisi siis luultavasti kuitenkin käynyt.

Ovathan nuo kaksi naista kokeneet yhdessä paljon muutakin suurta. Se oli Kuitunen, joka yritti Sapporossa matkalla 30 km maailmanmestaruuteensa hidastaa sen verran, että Saarinen pääsisi mukaan mitaleille, mutta hänen oli pakko kiristää tahtia, kun kenttäkuuluttaja tajusi suunnitelman ja aikoi kavaltaa sen. Se oli Kuitunen ensimmäisenä vastassa halaamassa itkevää urheilijaa. joka oli juuri voittanut ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Ja Kuitunen ja Saarinen, he kaksi kamppailivat viimeiseen asti Tourde ski:n voitosta, mutta Kuitunen oli silloin vahvempi ja vei voiton toistamiseen, tälläkertaa aivan kilpasisarensa nenän edestä, halaten tätä kuitenkin lämpimästi. He kaksi ovat myös olleet kilpailemassa MM-kullasta. jonka toivatkin Suomeen, paitsi, ettei se ollut mikään kilpailu, he olivat niin ylivoimaisia.

Minun on ollut hyvin vaikea päättää mitä mieltä ollaVirpi Kuitusen lopettamispäätöksestä. Aiemmin kaudella luin hänen kirjoittamiaan tekstejä ja ihmisten niihin kirjoittamia kommentteja. Ihmiset olivat suorastaan kauhistuneita siitä ajatuksesta, että Kuitunen lopettaa uransa. He kirjoittivat kyyneleisiä ja anelevia kommentteja, jottei hän lopettaisi. Toiset toivottivat vain tyynesti menestystä siviilielämään ja kiittivät kaikista hienoista hetkistä hänen kanssaan. Ajatukset, jotka nuo viestit saivat pyörimään päässäni tuntuivat omituisilta, kun muistelin kaikkia hänen kanssaan elettyjä hetkiä ja jokaista vuodattamaani kyyneltä. Olisin voinut yhtyä jokaiseen lukemaani kommenttiin. Menneisyyden valossa minun olisi pitänyt kirjoittaa juuri tuollaisia kyyneleisiä kommentteja. Mitä lähemmäksi kauden päätöstä tultiin sitä haikeammaksi tunsin itseni, mutta jokin osa minussa kuitenkin muistutti jatkuvasti niistä sanoista, jotka hän oli sanonut lopettamissuunnitelmistaan jo vuosia sitten, vihjeistä joita hän kirjoitti päiväkirjaansa ja ylen hiihtäjä-blogiin pitkin kautta, ja siitä, ettei yhtään ihmistä voi omistaa. Heitä voi ihailla ja rakastaa, heidän vuokseen voi vuodattaa kyyneleitä, mutta samalla, kun he ovat kaikkien meidän tuttavia ja ihailunkohteita, yksikään meistä ei voi heitä omistaa.

Näen Kuitusen kulkeman matkan tienä. Tienä jolla on ollut kuoppia ja kivikoita, varjoja ja auringonpaistetta, hankalia mäkiä ja suoria sileitä pätkiä. Niihin kuoppiin on kompuroitu, varjoihin eksytty, mutta on ollut myös auringonpaistetta ja sileitä helppoja pätkiä, joilla on suorastaan lennetty eteenpäin. Nyt on tultu tienristeykseen, joka kiinnostaa enemmän, kuin se tie, jolla on kuljettu jo pitkään. Valta on annettu toiselle kapteenille, jonka kättä on puristettu lämpimästi.

Saarinen kuvasikin Kuitusta oppiäidikseen ja kertoi tämän luvanneen. että aina saa ottaa yhteyttä.

Kuitunen on kompuroinut varjoihin ja kuoppiin, mutta noussut viisaampana ylös. Hänen uransa onkin ollut hyvin värikäs ja sen synkät sävyt ovat tehneet siitä kiehtovamman, mutta vääjäämättä myös vaarallisemman tarinan. Hän on varmasti ollut yksi 2000-luvun keskustelluimmista, rakastetuimmista ja vihatuimmista urheilijoista vaikka ne ovatkin voimakkaita sanoja.

Tulen varmasti katsomaan hiihtoa ensivuonnakin, mutta en koskaan enää samalla tavalla kuin menneinä vuosina. Täytyy myöntää, että säikähdin itsekin sitä voimakasta tunnekuohua, joka minussa viimeviikkoina velloi. Olin kuin valtavan iso uima-allas, joita koteihin myydään pihoille. Tuntui, etten mahdu mihinkään, ja olen niin täynnä vettä/tuskaa, että pienikin tönäisy loiskauttaa sitä altaan reunan yli. Tuntuu toki omituiselta ajatella, ettei Kuitunen hiihdä enää ensikaudella, mutta hänen jättämänsä suuren aukon luultavasti hahmottaa todellisuudessa vasta sitten, kun se ammottaa tyhjyyttään, sillä, vaikka hän ei ollutkaan parhaassa kunnossa enää tällä kaudella häneltä jäi silti suuret saappaat täytettäviksi.

Jos minulla olisi ollut mahdollisuus ja olisin uskaltanut. olisin halunnut halata häntä lujasti, kiittää niin monien muiden tavoin kaikista niistä hetkistä, jotka hän on meille suomalaisille hiihtofaneille antanut ja hyvästellä hänet lämpimästi. En kuitenkaan voinut tehdä sitä. Minun on siis vain mielessäni tehtävä kaikki tämä ja toivottava sydämestäni, että joku järkevä ihminen auttaisi häntä uuden elämän alkuun. Ei Kuitunen tyhmä ole, mutta toivon silti, että joku näyttää hänelle tien niiden sudenkuoppien yli, joihin monet muut ovat turhaan pudonneet.

Siis hyvästi ja näkemiin, sanoin, joissa on jo enemmän kuin jäähyväisten kaiku. Hymyssäsuin ja levollisin mielin. Kuten hänkin hyvästeli meidät.

Kuulumisia matkalla kohti kevättä

Empä ole taas vähään aikaan kirjoittanut teille tänne mitään luettavaa. Pahoittelen sitä kovasti, koska olisihan minulla aiheita ollut. Usein tulee sellainen olo, ettei minulle ole tapahtunut mitään sellaista mikä olisi kirjoittamisen väärti. Samalla tulen kuitenkin toimineeksi blogini otsikoinnin vastaisesti. Vammaisen nuoren elämästä kertovaan blogiin, kun pitäisi kirjoittaa ihan kaikesta, sellaisistakin asioista, jotka tuntuvat itsestä ihan pikkujutuilta.



Hiihtolomalla kävin fysioterapeuttini kanssa "seikkailemassa liukuportaissa". Tarkoituksemme oli siis mennä, johonkin kauppakeskukseen ostoksille niin, että istuisin mahdollisimman vähän pyörätuolissa. Valitsimme tämän ostosreissumme kohteeksi Jumbon, koska sieltä löytyy tarpeeksi penkkejä, joilla levätä. Käytännössä siis hoidimme muutamia asioita kaupassa kävellen ja istuimme hetken penkillä kaupan ulkopuolella, jotta jaksoin taas jatkaa matkaa kävellen. Siinä sivussa tuli sitten "matkustettua" sekä liukuportaissa, että liukumatolla. Toisissa siis nousee porrasmaisia askelmia, joiden päällä seistään, toinen on vain tasaista mattoa. En ollut ennen käyttänyt seisten edes liukumattoa, liukuportaista puhumattakaan. Opin kuitenkin molempien käytön melko nopeasti useiden toistojen ansiosta, mutta tarvitsen edelleen tukea kummassakin.

Minulla on taas vaihteeksi ollut hieman omalaatuisia taksikuskeja viimeaikoina. En muista tarkkoja paiviä, mutta kerron heistä silti. Toinen oli eräs iltapäiväkuski. Ohjasin hänet ajamaan kotipihaani erään oikotien kautta kotipihaani. Hän ajoi kyllä neuvomaani tietä pitkin, mutta pysähtyi sellaisen talon eteen, jolla on sama numero kuin kotitalollani, eikä meinannut uskoa, ettei se ole kotitaloni. Minua hakiessaan hän oli ajanut erääseen vesilätäkköön niin kovaa, että ohikulkija oli kastunut läpimäräksi. Kyseinen henkilö tuli valittamaan tapahtuneesta ja ihan syystä. Kuski kuitenkin väitti, ettei se ole hänen syynsä, ettei hän voinut vesilätäkölle mitään. Minua raivostutti hänen typeryytensä, kummallinen tyyppi.

Istun aina taksissa tietyssä paikassa. Jos kyseessä on tavallinen pikkutaksi pyydän päästä eteen istumaan, jos taas tila-auto, haluan istua niin, että näen ulos. Tuossa eräänä aamuna minua tuli taas hakemaan pikkutaksi. Pyysin taas tapani mukaan päästä istumaan etupenkille. Päästessämme perille kyydin hinnaksi oli tullut hiukan yli 20 euroa. Minun tarkkailevien silmieni alla kuski kuitenkin näpytteli hinnaksi 36,60 euroa. Se oli erittäin törkeä temppu, mutta en osannut sanoa siihen mitään. Jotkut kuskit eivät ilmeisesti vain ymmärrä, että liikuntarajoitteinenkin voi olla ihan täysjärkinen. Tarkkailen auton mittareita aina etupenkillä istuessani ja tästälähin aion olla vielä tarkempi. Kerroin tapahtuneesta eräälle toiselle taksikuskille myöhemmin ja hän totesi, että kuitista saisi kyllä kuskin tiedot. En ole varma missä tältä kuskilta saamani kuitti on, enkä ole aina edes pyytänyt kuittia. tulevaisuudessa aion kyllä pyytää tälläisten tapausten varalle.

Kevät tulee kovaa vauhtia, vaikka lunta onkin vielä. Muutama päivä sitten satoi vettä ensimmäisen kerran moneen kuukauteen. Kävimme uimassa lauantaina ja valitsimme kulkuneuvoksi junan. Se oli virhe, koska teillä oli vettä lammikoiksi asti ja kengät kastuivat likömäriksi. Mielestäni kevään kaunein ääni on sulavan veden lorina, kun vesi putoilee ja pomppii rännien alle sulaneissa kuopissa. Sitä ääntä kuulee taas.

Minut on muuten valittu uudelle toimikaudelle Invalidiliiton nuorisotoimikuntaan INTO:on, joten saatan taas kirjoittaa juttuja siitäkin. Osa toimikuntamme jäsenistä on muuttunut, mutta osa on pysynyt samanakin. Muistan miten minut valittiin INTO:on kesken toimikauden ja tajusin, että olin tavannut intolaisia jo vaikuttajapäivillä. Se tuntui minusta hyvin turvalliselta ja lohdulliselta. Sen vuoksi minusta on hyvä, että myös vanhja intolaisia valittiin uudestaan. Tietysti uudet jäsenet piristävät porukkaa ja tuovat uusia näkökulmia.

Virpi Kuitunen hiihti tänään viimeisen osakilpailunsa maailman cupissa ja maailmalla. Hänen joukkuetoverinsa olivat halaamassa häntä maaliviivalla. Päätin kuitenkin, etten kirjoita tähän yhtään kappaletta hänestä. Ehkä siksi, että se ei sopisi tämän merkinnän yhteyteen, tai ehkä siksi, että hän ansaitsee oman merkintänsä, tai ehkä siksi, että haluan olla varma siitä, että saan kirjoitetuksi sen mitä todella tarkoitan kirjoittaa, mutta varmasti te kuulette hänestä, koska hänen tarinansa on saatava päätökseen.