torstai 31. joulukuuta 2009

Kattona tähtitaivas

Alkaessani kirjoittaa pohdin hetken minkä värin valitsisin. Olin eilen katsomassa ystäväni kanssa elokuvaa Kattona tähtitaiaivas. Mielestäni valitsemani väri sopii elokuvan tunnelmaan. Kattona tähtitaivas on ruotsalainen nuorten elokuva, joka perustuu saman nimiseen kirjaan. Se kertoo tytöstä jonka äiti sairastaa syöpää.

Alussa on vain pieni tyttö jolla on liikaa huolia ja liian vähän ymmärtäväisiä kuuntelijoita. Sen tytön sisällä oli valtavasti hiljaista tuskaa. Ensin inhosin hänen mummoaan, koska mummo oli kylmä ja tunteeton. Lopussa tajusin, että se oli hänen tapansa hallita omaa suruaan ja pelkoaan.

Elokuva oli hyvä ja katsomisen arvoinen, mutta ei kuitenkaan sellainen, jonka itse ostaisin sitten, kun se ilmestyy dvd:llä. Elokuvateatterissa istuessani kuulin jonkun takanamme istuvan niiskuttavan. Minussa elokuva ei kuitenkaan herättänyt liikutusta.

Valitsin tämän värin, koska se mielestäni kuvaa hyvin itse elokuvaa, kaunis ja herkkä, mutta silti jotenkin kylmä.

Kattona tähtitaivas oli selkeästi sen teinitytön kasvutarina. Tyttö oli niin täynnä tuskaa, että odotin koko ajan vain sitä, että hän itkisi oikein kunnolla. Itkeminen auttaa usein, sen tiedän omakohtaisesta kokemuksesta.

Kauneimmatt osat koko elokuvasta olivat mielestäni sen tytön, Jennan kirjoittamat viestit äidilleen. ensin pelkän tuskan ja epätoivon täyttämä tyttö kirjoitti: Äiti, jos sinä kuolet, minä tapan itseni. Myöhemmin, kun Jenna oli ymmärtänyt ja hyväksynyt asian hän kirjoitti toisen viestin: Äiti, jos sinä kuolet, minä elän, sinun takiasi.

Olin ensimmäistä kertaa kahdestaan ystäväni kanssa elokuvissa. Oikeastaan olin ensimmäistä kertaa ystäväni kanssa ylipäätään missään muualla kuin esimerkiksi heillä, jonne pääsee taksilla oven eteen. Se kuulostaa varmasti järkyttävältä, koska olen jo 16-vuotias, mutta niin vain on päässyt käymään.

Ihan hyvin se kuitenkin meni, vaikka melkein jäimmekin hissiin jumiin. Hissin ovi ei auennut toisessa kerroksessa, mutta onneksi pääsimme kolmanteen ja siitä porrashissillä alas. Alunperin minulla oli pyörätuolipaikka ja ystäväni paikka oli heti rivin ensimmäisenä. Teatteri ei kuitenkaan tullut aivan täyteen, joten istuin kuiten penkissä ystäväni vieressä. Ovimies oli kuulemma katsonut vähän oudosti, kun ystäväni työnsi tuolini ulos salista.

Elokuvan jälkeen kävimme vielä Hesburgerissa syömässä. Olimme kuitenkin juoneet jo elokuvan aikana limonaadia, joten minun oli pakko päästä wc:hen. Sain taas olla kiitollinen kävelytaidostani. En ollut tajunnut, että invawc:n oveen tarvitaan avain. Kukaan ei tietenkään ollut osannut tarjotakaan sellaista, koska en itse ollut pyytämässä tuolini kanssa korttia jolla pääsee sisään. Niinpä jätin tuolini käytävään tavallisen wc:n ulkopuolelle ja kävin siellä.

Elokuvan ja ruokailun jälkeen tulimme vielä taksilla molemmat meille. (Aiemmin päivällä hain ystäväni hänen kotiosoitteestaan, joten olisin myös voinut tiputtaa hänet sinne.) Pelasimme Davincin haastetta. Se on peli, jossa pelaajille jaetaan joko mustat (siniset) tai valkoiset pelinappulat. Niitä on kolmion tai pitkulaisen muotoisia. Ideana on asettaa nappuloita vuorotellen pelilaudalle ja muodostaa kuvioita, jotka vastaavat tiettyjä pistemääriä. Vuorottaisuudessa ideana on tietysti se, että kuvion muodostumisen voi estää.

Pelasimme ainakin tunnin, joten se ei ole mikään pikapeli. Mitä pidemmälle peli eteni sitä haastavammaksi se minulle tuli. Eilen huomasin taas pitkästäaikaa, että minulla todella on hahmotusvaikeuksia. Tyhjällä pelilaudalla on selkeitä kolmion ja pitkulaisen muotoisia alueita, mutta pelin edetessä, kun tyhjiä alueita oli yhä vähemmän ja kuvioita oli muodostunut jo sisäkkäinkin minun oli yhä vaikeampi löytää mahdollisuuksia pisteiden saalistamiseen. Silti tuo peli on mielestäni mukava. Ensikerralla kannattaa ehkä valita tummat nappulat ja kokeilla auttaako se hahmottamaan.

Tuntuu hämmentävältä ajatella, että näen oikeasti ihan kohtalaisesti useimmiten, mutta sitten tulee eteen tilanne, jossa en vain pysty näkemään. Tietynlaista sokeutta kai sekin on. Lisäksi se on vielä paljon pahempaa kuin kaventunut näkökenttä toisessa silmässä. Kaventuneen näkökenttäni kanssa olen oppinut elämään, mutta tuossakin pelitilanteessa tunsin itseni ihan avuttomaksi siskoni ja ystäväni suuntaa anttavista vinkeistä huolimatta. Heräsin tajuamaan tämän asian ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.

tiistai 29. joulukuuta 2009

Paluu menneisyyteen

Janne Ahonen ja Virpi Kuitunen, mitä erityistä heissä on, sellaista, jota ei ehkä tulisi huomanneeksi? No, he molemmat kuuluvat "valittuihini." He molemmat ovat sellaisia urheilijoita, joihin olen luottanut miltei sokeasti ja samalla pelännyt kaikkein pahinta.



Lisäksi olen tutustunut heihin molempiin sillä ylivoimaisen hallinnan kaudella. He ovat olleet niitä, jotka sinä vuonna ovat putsanneet pöydät kaikissa kisoissa kaikista mahdollisista palkinnoista, voittaneet varmemmin kuin hävinneet. Tuo ylivoimainen hallitseminen on asia, josta Ahonen totesi elämäkerrassaan suunilleen näin: Ei sitä hallinnan tunnetta, kun tietää olevansa paras, voi kokea kuin yksi mies kerrallaan. Tuo on varmasti totta. Itse uskon myös, ettei sellaista voi kokea kuin kerran urallaan.

Eilen katsellessani vuoden 2009-2010 mäkiviikon ensimmäistä kilpailua tunsin itseni taas 1o-vuotiaaksi pikkutytöksi. Pikkutytöksi, joka istui uskollisesti joka viikonloppu olohuoneen sohvalla sydän hakaten, luottaen ja peläten. En useinkaan kyennyt peittämään kasvojani edes silloin, kun näytti pahalta, istuin sohvalla ja kärsin. Ahosen voittaessa riemunkiljahdukset olivat valtavat, Ahosen hävitessä vain itkin enkä kyennyt näkemään vaikka Ahonen itse olisi ollut tyytyväinen 2. sijaansa. Järjettömistä kyyneleistäni huolimatta en tietenkään syyttänyt Janne Ahosta itseään "huonosti menneestä" kisasta, ei se ollut kenenkään syy, olin vain pettynyt.

Olen ihaillut molempia mainitsemiani urheilijoita yllä leijuvista vaaroista huolimatta, rakastanutkin heitä sillä tavalla kuin urheilusankareita rakastetaan. Molempien yllä leijuvat vaarat ovat olleet erilaisia. Aina on mahdollista, että Ahonen kaatuu hyppynsä. Virpi Kuitusen yllä leijuu aina se tietty vaara, menneisyyden varjo. Molempien kanssa olen kuitenkin kasvanut.

Olen päässyt ylireagoivista tunteenpurkauksistani eroon Kuitusenkin kohdalla ymmärrettyäni syyn siihen. Viikonloppuisin ennen naisten hiihdon lähtöä totean jotain Kuituseen ja muihin liittyvää. Tai eilen. kun katselin mäkikisan toista kierrosta Ahosen 146 m hypyn jälkeen jännittäen kuinka moni menee Ahoosen edelle, siskoni sanoi jotain tähän tapaan: Selda älä viitsi. Jännitin Ahosen hypyn jälkeen eilen aivan samoin kuin pikkutyttönä ja ymmärrän kyllä siskoni huomautuksen. Silti pieni osa minusta yhä usein huutaa: Miksette te anna minun olla, miksei kukaan ymmärrä? Eikä kukaan ymmärrä, todella.

torstai 24. joulukuuta 2009

Turvassa

Tänään aamulla rupesin pohtimaan asioita. Tällä hetkellä tunnen oloni turvalliseksi kaikissa niissä paikoissa, joissa liikun, koulussa, kotona ja Resonaarissa.

Resonaari on nyt tunnetustikin sellainen rauhan, turvallisuuden ja välittämisen tyyssia. Siitä tuli hyvin nopeasti toinen kotini sen jälkeen, kun aloin harrastaa siellä. En ole kirjoittanut yhtään teksitä soittotuntien kulusta toisin kuin viimevuonna. Se johtuu kai siitä, että kuviot siellä ovat jonkin verran muuttuneet.

Niin kauan kuin olen soittanut bändissä minua ovat opettaneet samat opettajat. Oikeastaan huihjaan sanoessani noin, koska molemmat opettajani ovat olleet naisia, ja he ovat olleet vuorotellen äitiyslomalla. Toinen heistä on kuitenkin ollut tuttuna ja turvallisena aina paikalla. Niimpä minulle oli jonkin asteen järkytys, kun opettajani vaihtuivat niin, että sain tietää siitä vasta lukuvuoden alkaessa ensimmäisissä harjoituksissa.

Tälläkään kertaa molemmat opettajani eivät kuitenkaan vaihtuneet ja se uusikin oli entuudestaan tuttu. Jokainen bändi on kuitenkin jollain tavalla opettajiensa näköinen. Minä pidin entisten opettajien yhteistyöstä. Ehkä minunkin on nyt kuitenkin aika oppia uusia asioita eri tavalla. Jokin on selvästi muuttunut, mutta minä kestän sen ja olen silti aivan yhtä turvassa kuin ennenkin. "Aina ovat jotkut kädet ottamassa kiinni sitten, kun en enää jaksa lentää.

Koulumme joulujuhlan päättyessä, kun käytävissä leijui rauha muistin taas mihin olin koulussani tykästynyt. Olin hetken taas täynnä sitä ihmeellistä intoa ja rauhaa, joka oli täyttänyt minut ensimmäisinä päivinä.

Koulumme henki on aivan erillainen kuin entisellä yläasteellani. Siihen vaikuttaa tietysti sekin, että Hiidenkivessä oli paljon enemmän oppilaita. En usko, että opettajatkaan tunsivat edes kasvoilta kaikkia oppilaita, joten miten minä olisin voinut tuntea? Rehtorikin oli joku kaukainen hahmo jonka kanssa ei voinut keskustella. Huikan rehtori on vanhanaikainen rehtori, koulussa, joka toimii modernissa maailmassa 110 ikävuodestaan huolimatta. Rehtorimme ei tunnu kaukaiselta hahmolta vaan on yksi meistä. Lisäksi opiskelijoista selvästi välitetään. Olo tuntuu siellä turvalliselta.

Koti ei mielestäni ole pelkästään olemassa oleva rakennus vaan enemmänkin henkinen tila. Kaikkialla missä tuntee olonsa turvalliseksi voi tuntea olevansa kotona. Siispä myös siinä talossa, jota sanoo kodikseen voi tuntea olevansa kaikkea muuta kuin kotona. Turvallisuus tekee sekä koulustani että Resonaarista minulle kodin, niissä paikoissa olen osa perhettä

tiistai 22. joulukuuta 2009

Lunta tulvillaan..

Lumipyryn yllättäessä edellispäivänä sain jonkun ihmeellisen lapsetuskohtauksen. Lumipeite oli koskemattomana niin kaunis, että minun oli pakko päästä ulos pyörimään siinä. No, vaatetta päälle ja ulos. Siitä huolimatta, että portaikkoamme on katettu ja sen ympärillekin on rakennettu seinät, joihin kaiteet on kiinnitetty, lunta oli ylimmälläkin portaalla. Alimmalla sitä oli niin paljon, että olisin voinut halutessani liukua alas.

Hankea oli nilkkaan asti, kun vihdoin selvisin rappusista. Yritin löytää helpoimman tien leikkipihaan. Ei tehnyt mieli oikaista kahlaten nurmikon poikki niinkuin olisin tehnyt, jos lunta ei olisi ollut. Kaikkialla oli kuitenkin lunta, joten kulkureitilläni ei sinänsä ollut väliä. Pihassa oli jo eräs naapurustomme pikkutytöistä. Päätin heittäytyä tekemään lumienkeliä. Noustessani en löytänytkään toista keppiäni mistään, ei kiva. Toisen keppini varassa kävelin sitten penkille istumaan ja pyysin kyseistä tyttöä etsimään hukkaamaani keppiä. Onneksi se löytyi, ehdin jo miettiä mitä olisin tehnyt, jos ei olisi löytynyt.

Sain aikaan yhden lumipallonkin, vaikka kovan työn takana se oli. Lumienkelistäni ei sitä vastoin tullut kovin kaunista hukkuneen keppini ja sen aiheuttaman sekaannuksen vuoksi, eikä piha ollut enää läheskään niin kaunis sieltä lähtiessäni kuin sinne mennessäni. Löysin keppini, mutta sain kopsutella aikamoisen määrän lunta hukkaamani kepin päästä ennen kuin pääsin lähtemään kotiin.

Onneksi ei ole mikään ongelma pyytää pihan lapsia etsimään toista kepeistani, koska jokaiselle ne ovat tutut. Pihassamme asuu paljon pikkulapsia, ja olen melko varma siitä, että jokainen heistää on leikkinyt niillä, tai ainakin saanut siihen mahdollisuuden.

Koulussamme oli tänään joulujuhla. Liikuntasaliimme pääsee sellaisen käytävän läpi jolla on oppilaiden kaappeja. Tänään oli ihanaa kulkea sitä, kun kaapinpäälliset olivat täynnä palavia kynttilöitä. Kynttilänjalat olivat luultavasti joidenkin oppilaiden kuvaamataidon töitä, koska juhlan jälkeen ne alkoivat hiljalleen häipyä.

Joulujuhlan ohjelmisto koostui suurimmaksiosaksi musiikkiesityksistä. Näimme myös tiernapoikaesityksen. Juhlan päätti yläasteen oppilaiden esittämä joululaulu sikermä. Laulajia oli ainakin viisi. Minua ärsytti, että esiintyjät katsoivat sanoja paperista, eivätkä olleet selvästikään harjoitelleet kovin paljon yhteenlalamista, koska joissakin kohdissa eriaikaisuus oli selvää, lisäksi joku lauloi epävireisesti. Juhla oli kuitenkin kokonaisuutena ihan mukava.

Emme saaneet todistuksia ja palautekiertokin on vasta ensimmäisenä loman jälkeisenä koulupäivänä, se tuntuu oudolta.

Hyvää Joulua kaikille!

lauantai 19. joulukuuta 2009

Runoraati

Katsoin eilen illalla runoraatia. Se ei oikeastaan kuulu seuraamiini ohjelmiin, mutta aiheena olivat lapset, joten jäin katsomaan. Vieraina olivat mm. Samuli Vauramo ja Milla Paloniemi. Milla Paloniemi muuten on piirtänyt Ihan sama-kamppanjan sarjakuvat. Tunnettu Paloniemi on kuitenkin sarjakuvastaan "Kiroileva siili."

Ohjelmassa esitellyt runot olivat äärettömän ahdistavia. Ne sisälsivät merkityksiä, joita en edes tajunnut, ennen kuin runoraadin vieraat lausuivat ne ääneen. Samuli Vauramolla oli mielestäni viisaita ajatuksia. Kaikki ohjelmassa esitellyt runot olivat sellaisia, joita en ihan heti lukisi itse, ainakaan uudestaan. Ohjelman katsominen sai kuitenkin minut kirjoittamaan runon.

ollaan tässä
hiljaa hämärässä
pidä minua sylissä
jos pilviä olisi vähemmän
tähdet loistaisivat lumihankeen
mutta en minä pelkää.
Ainakin eilen yöllä tämä tuntui loistavalta, mutta niin uudet runot aina. Pohdin antaisinko runolle nimeksi "pelko", mutta tämä taitaa jäädä kirjoittajahistoriani toiseksi nimettömäksi runoksi
Olen säästänyt teitä hiihtoanalyyseiltäni, koska mielestäni ei ole tapahtunut vielä mitään erityisen uutisoimisen arvoista. Onneksi ymmärsin ja hyväksyin jo viimevuonna suhteeni Kuituseen. Virpi Kuitunen on ollut minulle alusta lähtien ikään kuin valittu, unelmien toteuttaja. Kuitusen voittaessa minäkin voitin, hänen hävitessään minäkin hävisin. Virpi Kuitusen lentäessä suksillaan minäkin lensin. Kiitos siskolleni tämän asian valaisemisesta, koska Kuitusen menestys tähän mennessä olisi muuten antanut aihetta vain järjettömiin raivokohtauksiin. Hän on menestynyt niin huonosti perinteiselläkin hiihtotavalla, että on ollut itsekin huolissaan. Tuntuu kuin hänen päässään olisi joku lukko, jos kerran kunnossa ei kuitenkaan ole vikaa.





Ajattelen asioita usein kielikuvilla, joten esitän asian teille myös kielikuvana. Tänään Virpi hiihti parhaalle sijoitukselle tällä kaudella. Ikään kuin hän olisi nyt löytänyt lukkonsa avaimen, mutta ei aivan vielä tietäisi miten päin se sopii lukkoon. Aino-Kaisa Saarinen oli Tänään paras suomalainen. Mikäli Kuitusen sijoitukset paranevat ja hyvin käy hän on Olympialaisissa parhaimmillaan.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Ajatuksia

Ulkona hämärtää jo, vaikka kello ei tekstiä aloittaessani ole vielä puolta neljää. Tiistaina alkaa koeviikko filosofian kokeella. Olen koko aamun lukenut filosofian kokeeseen, tai oikeastaan kuunnellut äidin lukemaa tekstiä ja yrittänyt ymmärtää. Tämän jakson aineisiini kuuluu myös psykologia. Minulla on sama opettaja psykologiassa ja filosofiassa. Opettaja on mukava, mutta suhtautumiseni filosofiaan eroaa merkittävästi suhtautumisestani psygologiaan. Filosofian opettaja kysyi meiltä viimetunnilla miltä meistä tuntuu nyt kurssin lähennellessä loppuaan. Minun kohdalleni pysähtyessään hän totesi suunnilleen näin: Psygologian tunnilla totesit, ettei filosofia ole kauhean kivaa, joten mitä aiot kokeen suhteen tehdä? Siihen vastasin nauraen: No, jos mä sanon, että kunhan kokeesta pääsis läpi, niin sä ajattelet, että mulla on huono oppimismotivaatio (oppimismotivaatio on yksi psygologian ykköskurssilla käsiteltävistä asioista.) Opettaja totesi kuitenkin vastaukseeni, ettei suinkaan jattele oppimismotivaationi olevan huono.

Lukossamme on huomattavan paljon miesopettajia. Vertaan tietenkin kokemuksiini peruskouluajalta, jos ala- tai yläasteella oli opettajana miespuolinen aikuinen se oli harvinaista. Tässä jaksossa minulla on kuitenkin ollut miesopettaja musiikissa, maantiedossa, psykologiassa ja filosofiassa, sekä tietysti kirjallisuusseminaarissa, joka löytyy lukujärjestyksestäni automaattisesti aina. Vain kuvaamataitoa on opettanut nainen. Myös paras ystäväni totesi, että heidän lukiossaan on enemmän miesopettajia kuin peruskouluaikana oli.

Lähikirjastomme on lakkautusuhan alla. Ystäväni lähetti minulle tekstiviestillä tiedon kamppanjasta, jonka tarkoitus oli saada ihmiset lainaamaan kirjastomme hyllyt tyhjiksi. Sillä osoitettiin, että kirjastolla on käyttöä. Kauppaan mennessämme näimme pitkät jonot lapsiperheitä, jotka olivat menossa toteuttamaan tätä kirjaston tyhjennysoperaatiota. Ajattelin heti, että nämä ihmiset ovat kertakaikkiaan päättäneet, ettei tätä kirjastoa lakkauteta. Itse olen tämän kirjastoasian kanssa vähän kahden tulen välissä. Toisaalta olemme käyttäneet lähikirjastoa paljon varsinkin silloin, kun sisarukseni ja minä olimme pieniä. Lähikirjastosta minä sain kirjastokorttini ja siellä me kävimme luokkani kanssa tutustumassa kirjaston toimintaan ensimmäisellä luokalla. Toisaalta olen juuri kuullut kirjaston kotipalvelusta, joka on tarkoitettu vanhuksille tai liikuntaesteisille, joiden on vaikea päästä kirjastoon itse. Kirjaston kotipalvelun idea on, että sinne voi soittaa tai lähettä kirjatilauksensa sähköpostilla, sitten kirjat tuodaan kotiin ja haetaan viiden viikon kuluttua pois. Lähetin juuri eilen ilmoituksen siitä, että haluan liittyä ja tilasin ensimmäiset kirjat. Lähikirjaston säilyttäminen on tärkeää, mutta myös kirjaston kotipalvelu voidaan lakkauttaa ellei sillä ole tarpeeksi asiakkaita. Kallistun pikkuhiljaa kotipalvelun puolelle, koska sitä on helpompi käyttää, kun palvelu tuo tilauksen kotiin asti, eikä tarvitse mennä mihinkään. Lähikirjaston säilyminen takaa, että kirjoja voi käydä lainaamassa ilmaiseksi läheltä. Ei tarvitse maksaa ensin bussilipun hintaa siitä, että pääsee kirjojen ääreen ja sitten vielä mahdolliset kirjojen varausmaksut. Joillekin kirjastot ovat myös lehtien luku - tai kokeisiin lukupaikkoja. En halua, että lähikirjasto ja kotipalvelu sulkevat toisiaan pois.

Suostuin ystäväni kanssa haastateltavaksi erääseen invalidiliiton lahjoittajakirjeeseen, joka jaetaan jokaiseen suomalaiseen kotiin. Haastattelu tehtiin sähköpostitse, mutta viime lauantaina meistä käytiin ottamassa kuvia kirjettä varten. Keli oli kuvauksia ajatellen haastava, sateinen ja pilvinen. Ensin kuvia otettiin meidän kotipihassamme salamavaloa apuna käyttäen ja sitten Heurekan rannassa, kosken äärellä, ilman salamaa. Vaikea sanoa mikä otetuista kuvista päätyy lahjoittajakirjeeseen, mutta kuvaaja oli ammattitaitoinen. Yleensä valokuvia otettaessa onnelmani on, että silmäni menevät usein kiinni. Nyt kuvia otettiin kuitenkin niin paljon, että joukosta varmasti löytyy sellaisia, joissa silmäni ovat auki.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Tuulen kääntyessä

Sydämeni polttava liekki
punertava kajastus
kauneuden heijastus

Sanattomuuden tuska
laskeutuu huoneisiin
Hämärtyy
Pilviseen iltaan

Tuulen kääntyessä
Kipinä syttyy taas

lauantai 31. lokakuuta 2009

Todellisuutta kaukana täältä

Tällä viikolla eräs lukiomme oppilas kertoi kirjallisuusseminaarissa harrastuksestaan, larppauksesta. Se on mielestäni kiinnostava aihe ja olen kysellyt siitä häneltä ennenkin.

Olen lukenut fan fictionia esimerkiksi Twillight-saagasta ja pitänytkin niistä. Fan fiction on siis tarinoita, joita sarjojen, bändien tai kirjojen fanit saattavat kirjoittaa. Tarinoissa on samat henkilöt, kun kirjoissa, sarjoissa tai bändeissä, joista ne on kirjoitettu, mutta tarina on kirjoittajan luoma. Itse en ole kuitenkaan, koskaan edes harkinnut tällaisten tarinoiden kirjoittamista.

Tunnen itseäni ja luonnettani jo sen verran hyvin ja tiedän, etten pysty siihen. Pienenä saatoin ajatella jotain erityisen surullista, kuten vaikkapa ystävän kuolemaa, jotta pystyisin kirjoittamaan aidosti surullista tekstiä. Ajoin siis itseni surulliseen tilaan, jotta kirjoittaisin hyvin. lopulta itkin melkein oikeasti sitä kuollutta ystävääni, vaikka olin vain kuvitellut sen.

En oikein tiedä mitä ajatella siitä nyt. Minusta tuntuu, etten pysty siihen enää. Silloin se oikeasti toimi, mutta toisaalta se oli rankkaa. Sitäpaitsi henkilö, joka pystyy kuvittelemaan elävän ystävänsä kuolleeksi ja suremaan tätä oikeasti on erittäin haavoittuvassa tilassa.

Pienenä minulla oli erittäin laaja mielikuvitusmaailma. Tein usein niin, että sijoitin fanittamani urheilijat tai laulajat siihen maailmaan"päähenkilöiden" tuttavapiiriin. Pian siinä kävi niin, etten enää erottanut totuutta mielikuvituksesta, tai erotin, mutta kuvittelin kaikenlaista. Sitten kielsin itseäni ankarasti "omimasta" julkkiksia. Nykyään kuvittelemani henkilöt saattavat fanittaa samoja henkilöitä kanssani, mutta pidemmälle en anna sen mennä.

Larppauksesta kertonut henkilö kertoi myös omista reaktioistaan. Olin jo aiemmin päätellyt etten koskaan voisi larpata, tai pikemminkin en uskalla. En uskalla eläytyä niin voimakkaasti, että uppoudun täysin roolihahmolleni luotuun todellisuuteen. Olen luonteeltani herkkä, jos minä uppoudun kyllin syvälle vieraaseen todellisuuteen, pelkään etten pääse enää ylös. Se on syy siihenkin, etten halua kirjoittaa fan fictionia. En halua keksiä jatkoa tarinalle, joka on jo kerrottu. Se mitä en tiedä minun ei tarvitsekaan tietää. Tällä hetkellä en halua mennä niin syvälle kirjoittaessani, koska minulla ei olisi aikaa prosessoida sitä.



lauantai 17. lokakuuta 2009

Asennetta ja dramatiikkaa


Tänään päättyivät toiset vaikuttajpäiväni. Ne olivat ensimmäiset vaikuttajapäivät, joita olin suunnittelemassa ja ohjelma oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Teemana oli asennevaikuttaminen ja sitä käsiteltiin monella tavalla.






Elävä kirjasto oli aidosti mielenkiintoinen. Voisin tosissani pohtia eläväksi kirjaksi menemistä johonkin tilaisuuteen. Ihmettelin miten vaikuttajaurastaan kertomaan tulleen Amu Urhosen aika riittää kaikkeen siihen mitä hän tekee. Tänään toisenakin päivänä oli mukavaa, mutta eilen nähtiin se luento jolta kaikki varmasti odottivat eniten.




Rap-artisti Signmark kävi kertomassa meille oman tarinansa - miten hänestä tuli maailman ensimmäinen kuuro räppäri? Kaikki muutkin luennot olivat hienoja, mutta Signmarkin tarinassa oli jotain erityistä. Tajusin miten paljon asenne todellisuudessa merkitsee.


Opin Signmarkin luennon aikana paljon. Tiesin kyllä, että viittomakieli on oma kielensä, mutta en silti osannut erottaa suomen kieltä, joka on siis puhuttua kieltä ja suomalaisia viittomia, joita suomalaiset kuurot käyttävät.


Signmark kertoi myös miten alkoi itse viittoa musiikkia. Hänen vanhempansa ovat ilmeisesti kuuroja mutta isovanhempansa eivät. Isovanhemmat eivät kuitenkaan osanneet viittomakieltä. Ensimmäiset signmarkin viittomakielelle kääntämät laulut olivat joululauluja, joiden suomenkieliset sanat hän luki isovanhempiensa huulilta. Tätä tehdessään hän oli kuulemma noin 7-vuotias. Myöhemmin kuvaan tulivat suosikkibändien kappaleiden käännökset, kunnes hänen ystävänsä kyselivät miksei hän tee omia kappaleita. Moni ei kuulemma silti uskonut hänen menestykseensä.


Täytyy myöntää, että olin aluksi melko skeptinen Signmarkin euroviisumenestyksen suhteen silloin, kun hän oli mukana kilpailussa. Hänen saatuaankin ison pistesaaliin olin tietysti innoissani - erilaisuutta maailmalle! En ole rap-musiikin ystävä, mutta Signmark oli silti kova juttu. Hänen perjantaista luentoaan kuunnellessani opin kunnioittamaan häntä ja hänen ajatuksiaan, jotka olivat viisaita.


- Aloita pienestä, kun tavoittelet suurta.

- Aloita tänään, älä huomenna, koska pian käy niin ettet aloittanutkaan.

- Tee jotain sellaista mitä ei vielä ole.


Fiksuja ajatukksia mielestäni. Signmark puhui myös epäonnistumisten tärkeydestä. Jokainen epäonnistuminen kasvattaa pohjaa ja joskus ei enää uppoa niin syvälle. Toinen yhtä tärkeä pointti oli kuitenkin se, että pitää muistaa kiittää ihmisiä siitä miten he ovat tukeneet. Palapeli vertaus oli myös mielenkiintoinen: on helpompi koota tuhanne palan palapeli, jos on ensin nähnyt kansikuvan ja tietää millainen kuva pitäisi saada aikaan. Nyt en kyllä kuolemaksenikaan muista mihin se liittyi.


Tulkki oli myös hyvä. Hän ei tulkannut pelkästään asiaa vaan myös puhetta. Saimme luultavasti kuulla puhuttuna sanatarkasti sen mitä Singmark viittoi. viittoman Tulkkaaminen on kuitenkin ilmeisen vaikeaa. Meille kerrottiin, että viittomakielessä ja suomenkielessä on aivan eri sanajärjestys, siksi tulkki välillä änkytti miettiessään miten viittomat parhaiten suomenkielelle kääntäisi. Hyvänä esimerkkinä tästä on juuri tuo tuhannen palan palapeli. Tulkki puhui tuhannen pelin palasta, koska asia luultavasti oli viitottu juuri niin.


Signmark puhui myös verkostojen tärkeydestä vaikuttamisessa. Siitä tulikin sitten yksi koko tapahtuman kantavista ajatuksista.


Täytyy kertoa vielä hänen kertomansa hyvä esimerkki erilaisuuden kohtaamisesta. Signmark ystävineen oli istunut baarissa ja keskustellut - viittomakielellä luonnollisesti. Siihen oli sitten tullut joku örveltämään ja kysynyt, että mitä te kuuromykät huidotte? Joku seurueesta oli käynyt ulkona ja saanut portsarin suostuteltua siihen, että sai tuotua hetkeksi sisään katukiven. Katukiven tuoja oli asettanut sen örveltäjän eteen ja todennut: puhu tuon kanssa sitten, se on kuuromykkä. Oletan tietysti, että heillä on tuolloin ollut mukana joku kuuleva.


Aikamoinen asenneviikonloppu. Meillä oli monta puhujaa, mutta loppujenlopuksi heidän kaikkien viestinsä oli suunnilleen sama. Olkaa esillä ja vaikuttakaa omina itsenänne. Dramatiikkaakin mahtui mukaan. Eräs osallistuja kippasi pyörätuolillaan unohdettuaan, ettei siinä ole stoppareita takana. Hän joutui lähtemään kesken lauantain sairaalaan oksennettuaan. Kyseessä on varmasti aivotärähdys.


Liitän tähän juttuun kuvan, jossa Singmark vaimoineen on astelemassa pitkin Presidentinlinnan punaista mattoa. Hänen kätensä viittovat juuri merkkiä, joka tarkoittaa hänen taiteilijanimeään.


Vaikuttajapäivillä puhuttiin myös Invalidiliiton asennekamppanjasta Ihan sama? Aika harva osallistujista tunsi sen, mutta käykää te katsomassa kamppanjan sivuja http://www.ihansama.fi/



tiistai 13. lokakuuta 2009

Tunder love


olen halunnut kirjoittaa saksalaisesta telenovelasta, Lemmen viemää, jo viime kesästä asti. Olen aloittanutkin tekstin kirjoittamisen usein, mutta poistanut sen aina, koska olen mielestäni saanut aikaan vain jotain tyhjänpäiväistä.


Ehkä ongelmani on ollutkin se, että olen lähestynyt aihetta aivan väärästä näkökulmasta. Ehkä ei olisikaan pitänyt ottaa tekstiin järkevää näkökulmaa, joka pohtii päähenkilöksi otetun vammaisen nuoren naisen merkitystä ja sitä miksi hän oppiikin taas kävelemään. Oliko Miriamin vammaisuus vain keino, jolla pyrittiin tavoittamaan myös vammaiset katsojat, vai eikö maailma sittenkään ollut vielä valmis katsomaan vammaisuutta silmiin? Viimeinen näkökulma on ainakin todellisuutta. Maailma ei ole vielä valmis, jos olisi, eriarvoisuutta ei olisi.


Täytyy myöntää, että Miriamin vammaisuus oli juuri se seikka, joka sai minut kiinnostumaan sarjasta. Perinteisen telenovelan tapaan Lemmen viemääkin on täynnä elämää suurempaa rakkautta ja kieroa juonittelua. Miriamin ja Robertin rakkaustarinaa katsellessani tulin samalla kstsellekseeni suoraan omaan unelmaani. Vammaisen naisen ja vammattoman miehen rakkaustarina, sitä kun vammaisuus ei merkitse mitään.


Minun ei siis olisi kannattanut aloittaakaan kirjoittamista järkevästä näkökulmasta vaan enemmän tunnenökökulmasta. Sillä tunteita se sarja minussa herättää.


Siitä huolimatta, että Lemmen viemää kertoo elämää suurempia rakkaustarinoita, se on mielestäni kesysti kuvattu. Rakastelukohtauksia, ällöttäviä limaisia suudelmia tai ylimakeita rakkauden tunnustuksia on vähän. Mikäli niitä on ne ajavat aina asiansa, johtavat aina johonkin tai johtuvat jostakin. Suukkoja ja halauksia näkee paljonkin, mutta kertaakaan ei ole tehnyt mieli kääntää katsetta pois sen vuoksi, että sietoraja tuli vastaan.


Edellinen kirjoitukseni käsitteli sitä, miksi en halua tai uskalla larpata enkä kirjoittaa Fan fictionia. Kerroin siitä, kun oikein keskityn ja uppoudun tarinaan niin syvälle etten ehkä pääse enää ylös. Se mitä minulle ei ole tarinasta kerrottu minun ei tarvitse tietää, siksi en tarvitse Fan fictioniakaan. Asialla on toinenkin puoli. Tunnenäkökulman kirjoittaminen on tuskaista juuri sen vuoksi, että olen niin syvällä Miriamin ja Robertin tarinassa.


Useammin kuin kerran olen nauranut, liikuttunut, ollut ahdistunut, säpsähdellyt, pelännyt itkuun purskahtamista tai joutunut nielaisemaan ennen kuin olen voinut vastata minulle esitettyyn kysymykseen. Reagoinut aina samaan tapaan henkilöhahmojen kanssa ja yrittänyt samalla muistaa, että kyse on vain sadusta. Kerran tunsin jopa sietämätöntä ikävää tilanteessa, jossa Miriam ja Robert kohtasivat erossa olon jälkeen.Tähän pystyin viimeksi lapsena kuvitellessani jonkun pariskunnan jälleennäkemistä. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että olisin kuvitellut itseni sarjaan sisälle. Aistin ikävää samaan tapaan kuin tarkkailen kadulla kulkevia ihmisiä.


En ole vieläkään keksinyt mikä se juttu oli joka loppujen lopuksi sai minut hullaantumaan tästä sarjasta. Tiedän kuitenkin, ettei kyse ollut Miriamin vammaisuudesta, koska hän oli oppinut kävelemään jo ajat sitten. Pohdin tässä nyt, että onko kykyni tai haavoittava taipumukseni eläytyä keksittyihin tarinoihin vain taiteilijan luovuutta, onko herkkyyteni juuri se seikka, joka tekisi minusta loistavan kirjailijan, jos vain haluaisin ja uskaltaisin, vai olenko oikeasti jollain tasolla hullu?


Tiedän tarkkaan kuinka monta jaksoa on tällä Robertin ja Miriamin tuotantokaudella ja kuinka monennessa ollaan menossa. Olen lukenut juonipaljastuksia netistä ja olen katsonut juonipaljastuksia sisältäviä videoita, olen päätellyt näkemieni kuvien ja lukemieni juonipaljastusten pohjalta mitä missäkin jaksossa tapahtuu. Pelkään jo nyt sitä kuinka tämä tuotantokausi loppuu kohta. Silti haluaisin juoksuttaa tuotantokauden loppuun pian ja pysähtyä kaikkein kauneimpiin kohtauksiin unohtamatta niitä. Nyt te ehkä ihmettelette miksi haluan nähdä tarinan loppuun, jos kerran jo tiedän miten se loppuu. Saksa on kiva kieli ja olen oppinut sitä muutamia sanoja, mutta en silti ymmärrä sitä. On siis kiva nähdä tarina loppuun asti suomalaisella teksityksellä.


Lemmen viemää antaa myös melkoisen hyvän käsityksen Saksalaisesta läheisyyskulttuurista, mikäli siihen voi luottaa. Suomessa sellaista käyttäytymistä pidettäisiin outona. Seurustelukumppanini isä ei suutelisi minua edes poskelle, vaikka olisin kuinka hänelle kuin oma tytär, en voisi antaa ystävälleni hyvän yön suukkoa ilman, että minua pidettäisiin vähintäänkin outona, eivätkä suomalaiset miehet kai pahemmin halaile. Saksassa tai ainakin Lemmen viemässä tämä kaikki näyttää olevan täysin normaalia.


Lemmen viemää ei ole enää sama asia tämän tuotantokauden jälkeen. Varsinkin, kun Robert sattuu olemaan tapahtumapaikkana toimivan ja perheensä omistaman hotellin kokki. Myös edellisen tuotantokauden toinen osapuoli Laura Mahler työskenteli hotellin keittiössä, jälkiruokakokkina. Keittiö on siis ollut hyvin keskeinen paikka tapahtumien kulussa. Jälkiruokakilpailuun osallistuessaan Laura pohti samalla omaa hankalaa miestilannettaan, oliko se tummasta suklaasta valmistettu hahmo Gregor vai Alexander?


Keittiössä Miriamin ja Robertin välit taas lämpenivät, kun he suunnittelivat yhteistä workshoppia, Miriamin satumaiset tuoksut ja Robertin ihanat ruoat. Keittiössä Miriam avusti Robertia ruoanlaitossa sittenkin, kun Robert oli menettänyt hajuaistinsa ja keittiössä Robertin hajuaisti myös palasi ja Miriam ja Robert palasivat yhteen. Myös Miriamin kasvihuone on keskeisessä osassa. Siellä Robert tajusi menettäneensä hajuaistinsa ja siellä Miriam valmisti Robertin reseptin mukaan tuoksun, joka tekee hänestä myöhemmin parfymörin.


Tämän rakkaustarinan saadessa päätöksensä osa minua katoaa. Kyllä se miten voimakkaasti reagoin, miten syvälle uppoan säikäyttää minutkin, mutta siksi haluan kirjoittaa, tehdäkseni tilaa ja ottaakseni hiljaisia jäähyväisiä. Seuraava tarina on aivan yhtä kiemurainen ja aivan yhtä kaunis, mutta siitä puuttuu jotakin, joka tekee Miriamin ja Robertin tarinasta minulle erityisen. Siihen en enää voi samaistua, se ei ole enää unelmani todeksi kirjoitettuna ja kuvattuna, se on vain tavallinen rakkaustarina tylsän tutun kaavan mukaan.


Siitä huolimatta, että todellinen hullaantumiseni sarjaan tapahtui vasta Miriamin opittua kävelemään, innostuin siitä jo Miriamin vielä istuessa pyörätuolissa. En nähnyt niitä ensimmäisiä Miriamin ottamia askeilia. Silti tiedostin Miriamin vammattomuuden.


Samaistuin siihen vammaiseen vaaleaan kauniiseen tyttöön. Robertin ja Miriamin, vammaisen ja vammattoman rakkaustarina on minun unelmani kuvina ja sanoina. Näen Miriamin kai aina vammaisena, se tekee juuri tästä tarinasta erityisen.

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Kreikkalaiset aakkoset ja Kuningaskotkan uusi tuleminen

Hei!



Nyt pitkästäaikaa uusia kuulumisia. Kouluympyrät ovat pitäneet hiljaisina. Ensimmäisen koeviikko on nyt yhtä koetta vaille pulkassa. Maanantaina on vielä äidinkielenkoe, sitten tiistaina on vapaa ja keskiviikkona alkaakin jo uusi jakso.

Olen edelleen yhtä innoissani koulusta kuin viimeksi kirjoittaessani, mutta kouluun on tietysti ehtinyt jo rutinoitua. Mitä lähempänä koeviikko on sitä enemmän on työtä, kun kaikki mahdolliset tehtävät täytyy palauttaa.

Menin lukioon sillä asenteella, ettei muu elämä saa häiritä koulunkäyntyiäni, eikä koulunkäyntini muuta elämää. Tietysti täytyy lukea kokeisiin ja tehdä läksyt, mutta minulla täytyy myös olla aikaa harrastuksille. Toistaiseksi olen onnistunut tässä hyvin. Olen katsonut televisiota ja seisonut seisomatelineessä silloinkin, kun olisin hyvin voinut jäädä istumaan lattialle. Tämän jälkeen olen jatkanut kärsivällisesti läksyjen tekoa, vaikka takana on jo pitkä ilta läksyjen parissa.
Tietysti lukiolaisen täytyy tähän pystyäkkin, mutta kukaan ei voi syyttää minua velvollisuuksien laiminlyönnistä!

Kävin eilen ostamassa toisen jakson kirjat. Siskoni "asisteerasi" minua jäleen. Huomasin piteleväni sylintäydeltä kirjoja alta aikayksikön. Lopuksi kävimme kaakaolla Fatserilla. Uudessa ruotsinkirjassani on se hyvä puoli, että mukaan on liitetty opiskelijanäänite. Kappalesanastot ovat kuitenkin kirjan takaosassa toisin kuin englanninkirjassani oli. Olisin toivonut sanastot kappaleiden jälkeen, mutta kaikkea ei kai voi saada.

Jouduin ostamaan myös Maolin taulukon Fysiikan puitteissa. Kreikkalaiset aakkoset olivat mielenkiintoinen löytö. Tunsin toki yleisesti matematiikassa käytettävät alffan, beettan ja deltan, mutta muut olivat tuntemattomia

Ostin jokin aikan sitten vihdoinkin Janne Ahosen elämäkerran. Olen jo melkein lukenut sen, joten nyt on arvostelun aika. Minua ei ole koskaan kiinnostanut se miten fanittamani urheilijat hölmöilevät. Olen iloinen, että Ahosen elämäkerta kirjoitettiin vasta nyt. Onneksi mies oli ehtinyt pudota jalustaltaan jo vuosia sitten. Nimittäin viimeistään tämän lukukokemuksen aikana se olisi tapahtunut. Väärin, Janne olisi romahtanut, korkealta ja kovaa. Kirja sisältää kuitenkin niin paljon sellaista jota en olisi kestänyt lukea neljä vuotta sitten. Kirja on kyllä hauskasti ja elävästi kirjoitettu ja siinä on hauskoja juttuja, mutta kaikista rilluttelureissuista ei välttämättä kiinnostaisi tietää. Kaikesta tästä huolimatta kirjan antama kuva on lämminhenkinen.

Kuningaskotka tulee taas! Janne ei ole lähes vuoteen kilpaillut, mutta voitti silti kirkkaasti SM-kultaa. Kai se on niin, että huipulla lopettavan on helpompi palata huipulle. Blogissaan Ahonen kirjoittaa, että SM-kulta on viimeksi tuntunut yhtähyvältä joskus pikkupoikana. Ahonen nousi A-maajoukkueeseen 15 vuotiaana joten oli todella "pikkupoika." Edssä ovat viidennet Olympialaiset ja palkintokaapista puuttuu edelleeen henkilökohtainen Olympiamitali. Toivotaan parasta, koska into vaikuttaa olevan kova.

perjantai 28. elokuuta 2009

Hyvässä hengessä






Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun 12-vuotiaaa päätin, että kirjoitan ylioppilaaksi, minusta nyt todella tuntuu, että vitsi, minä teen sen!


Kolumme on mahtava, opettajat ovat mukavia ja saan parasta avustusta ikinä. Siinä kai kaikki se mitä täytyy sanoa.




En jännittänyt ennen koulun alkua enkä ensimmäisenä päivänä. Taksin pysäköidessä pihaan, nousin siitä ulos, toivotin avustajalleni huomenta ja vain kävelin uuteen kouluuni. En ole jännittänyt sen jälkeenkään, eikä varmasti ole moni muukaan. Tosin nukuin kyllä hiukan huonosti viimeisenä yönä ennen koulun alkua.




Uskon, että jokaisesta ihmisestä, jonka tapaamme jää sydämiimme jälki. Selittämättömällä tavalla sama tunne tulee, kun ajattelen kouluani. Tuntuu kuin jo valmistuneiden oppiskelijoiden "henget" olisivat ottamassa vastaan uusia opiskelijoita. Koulumme on turvallinen se antaa lupauksen siitä, että me pystymme siihen mitä olemme tulleet tekemään, meistä tulee ylioppilaita.




Koulumme on pieni, mutta siellä on useita erikoislinjoja. Siellä toimii kuvaamataito- ja kirjallisuuslinja, sekä englantiluokka. Itse hain Huikkaan nimenomaa kirjallisuuslinjan vuoksi, samaa sanoi eräs kaverini, joka on myös kirjallisuuslinjalla.




Kirjallisuuslinjalaisten erikoisuus on kirjallisuussseminaari eli semppa. Se on ehdottomasti kouluviikon paras oppitunti. Oikeastaan kahden tunnin ajan puhutaan vain kirjoista. Semppa on aina torstaisin kahdesta neljään. Vaikka kyseessä ovat päivän viimeset tunnit siellä jaksaa silti istua. Samanhenkisiä ihmisiä ja uusia kirjavinkkejä. Mukavaa on myös se, että opettaja, joka semppaa vetää luopuu tavallaan roolistaan. Hän istuu kanssamme piirissä samoilla tuoleilla kuin me ja esittelee myös lukemiaan kirjoja. Hän ei ole yläpuolellamme edes konkreettisesti vaan yksi meistä.

Kaikki oppilaat joille olen sanonut, että pidän sempan opettajasta ovat olleet kanssani samaa mieltä. Satun olemaan tällähetkellä hänen vetämällään äidinkielen harrastekurssilla, siellä kirjoitetaan ja luetaan.


Jokainen koulupäivä aloitetaan aamunavauksella. Ennen ensimmäisen tunnin alkamista keskusradiosta soitetaan joku kappale ja joku opettaja puhuu. Tähän mennessä olemme kuulleet mm. parhaasta kesämuistosta ja harrastusten tärkeydestä jaksamisen kannalta. Äiti sanoi, että hänen kouluaikanaan koulupäivä alkoi aina aamunavauksella, mukava vanha tapa
Tänään sain vihdoinkin uuden punaisen pyörätuolini.

maanantai 17. elokuuta 2009

Huh huh näitä menneitä päiviä

Hei!

Nyt ei voi kyllä sanoa muuta kuin, että huh huh. Loman viimeiset päivät ovat olleet sellaista haipakkaa, että ette uskokaan. Moni kysyy, että jännitänkö nyt, kun uusi koulu alkaa, mutta en ole ehtinyt jännittää.

Lauantaina olimme menossa koko perheen voimin Jumboon. Tarkoituksenamme ostaa mm. koulukirjat minulle. Tilasin taksin ja kaikki oli kunnossa, mutta saimme odottaa löhes 1,5 tuntia eikä taksi koskaan tullut. Tai oikeastaan tuli, mutta henkilöauto eikä tilataksi, joten emme tietenkään kaikki mahtuneet siihen, joten se reissu jäi tekemättä Peräämme vielä soitettiin ja väitettiin, että profiilissani lukee ettei kanssani voi matkustaa kuin kolme muuta henkilöä, se on valhetta.

Lähdimme kuitenkin tyttöjen kesken kävellen Tikkurilaan ja minä ja siskoni saimme kellot. Tarkoituksemme oli käydä Tikkurilan Suomalaisessa kirjakaupassa, mutta emme aivan ehtineet ajoissa, se oli kyllä niin huono päivä kuin olla voi.

Eilen vietimme päivää kotona, mutta kävimme kaupungilla Akateemisessa kirjakaupassa ostamassa koulukirjat. Meillä oli kouluni kirjalista mukana ja siskoni etsi ja toi kirjat minulle. hänen toimintansa toi sillähetkellä mieleeni entisen peruskouluni kirjastonhoitajan. Häneltä saattoi mennä kysymään mitä tahansa kirjaa, jos se kuului kirjaston valikoimiin han toi sen sitä kaivanneelle henkilölle silmänräpäyksessä.

Kirjat ostettuamme kävimme kafé Engelissä. Kahvila oli paikkana ihana, mutta kaakao, jota sieltä sai ei ollut mitenkään hyvää, tai oikeastaan se oli erinomaista, aitoa kaakaota, mutta se on vähän mihin sitä tottuu.

Tänään minulla on myös ollut hyvin toiminnantäyteinen päivä. Ensin olin salilla fysioterapiassa, sitten minulla oli hammaslääkäri. Hammaslääkäri oli sellainen tavanomainen muutaman minuutin käynti hammasrautojen säätämistä varten. Sen jälkeen kävimme malmilla teettämässä pikkusisaruksilleni avaimet. Poikkesimme myös Tiimarissa ja Suuomalaisessa kirjakaupassa. Ostin kalenterin, viivottimen, pienen muistikirjan ja vihkon itselleni ja muovikansion veljelleni monisteiden säilyttämistä varten. Janne Ahosen elämäkerta - kuninkaskotka jäi kuitenkin hyllyyn - toistaiseksi.

Junassa matkalla kotiin tapasin entisen tukioppilastoiminnan opettajani. Junasta laskeutuessamme kotiasemalla äiti ehti nähdä vilaukselta toisella puolella asemaa junaan nousseen serkkuni ja tervehtiä häntä. Minäkin ehdin nähdä hänet junan ikkunasta ja tervehtiä ennen junan lähtöä.

Niin, että huh huh näitä menneitä päiviä, mutta en minä vieläkään jännitä koulua.

lauantai 8. elokuuta 2009

Kahleet

Kahleet

Halusin lentää
olla vapaa, kuin lintu

kahleita minä en pelännyt
luulin niitä onneksi

valaistumisen hetkellä
kahleet puristivat kipeästi
kiertyivät ympäri
haavoittivat

haavoista välittämättä
kyynelistä piittaamatta
voimaa tuntemattomilta kasvoilta
kiskouduin irti kahleista

halusin lentää
olla vapaa, kuin lintu

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Oivalluksia

Hei!

Olimme pari päivää sitten kaupungilla vaateostoksilla. Yleensä teemme kaupunkiretken kerran kesässä. Tämä kesä on ollut siinä suhteessa poikkeuksellinen. Vaateostoksillakin olimme kaupungissa ainakin toisen tai kolmannen kerran. Lähdimme oikeastaan vain ollaksemme ulkona ja käydäksemme kauppatorilla ostamassa perinteiset mansikat. Ostimme kuitenkin minulle hupparin ja veljelleni housut. Hupparit eivät oikeastaan ole niinkään minun tyyliäni, mutta halusin, että minulla olisi ainakin yksi sellainen huppari, jonka voi vain heittää muiden vaatteiden päälle. Löysimme kaikenlisälisäksi vaatteen, joka sekä värinsä, että kokonsa puolesta sopi minulle.

Kävimme kuitenkin monessa kaupassa ennen kuin "se oikea" osui kohdalle.Yhdessä kaupassa äitini ja veljeni kävivät toisessa kerroksessa katsomassa mitä sieltä löytyisi. Minä ja siskoni jäimme sananmukaisesti pyörimään alakertaan.

Toivon usein, että voisin siirtää tunteita. En siksi, että saisin ihmiset tuntemaan kipua, jota itse ehkä tunnen vaan siksi, että olen varma, että ihmisten olisi helpompi ymmärtää toisiaan tietyissä tilanteissa, jos he voisivat tuntea toistensa tunteita, koska niitä voi harvoin selittää. Sellainen tunne minulle tuli siellä kaupassa siskoni kanssa kierrellessäni. Hetken ajan ymmärsin jotain sellaista kaveruuden ja sisaruuden erosta, jota ei voi selittää, tiedän vain ettei se löytämäänsä takkia esitellyt tyttö ollut minuun ärsyyntynyt pikkusiskoni. Se oli vahva deja'vun kaltainen oivallus.

Eilen oivalsin, jotain muutakin, se ei tosin ollut niin vahvaa. Olen tavannut nuoreen ikääni nähden paljon ihmisiä. Tunnen kirjailijoita ja kirjoitan itse. Suvussani on ammattimuusikko ja hyvin lajissaan parjänneitä urheilijoita. Saan bändiopetusta ammattilaisilta ja olen esiintynyt näyttelijöiden kanssa. Minulla on vammattomiakin kavereita, mutta kuitenkin olen löytänyt Invalidiliiton nuorisotyöryhmästä eniten omanhenkisiäni kavereita. Aina toitotetaan sitä, että vammaisuus on asennekysymys vammattomille, jotka elävät meidän kanssamme tässä maailmassa. Kuinkakohan moni vammaton, tai edes vammainen tulee ajatelleeksi, että se on asennekysymys myös vammaiselle itselleen.

Useimmilla vammaisilla on elämänsä jossain vaiheessa kriisi vammaisuudestaan johtuen, sen hyväksyminen ei ole välttämättä mikään helppo asia,varsinkaan silloin jos on koko elämänsä elänyt vammaisten maailmassa ja pitäisi hypätä tavalliseen maailmaan. Oman vammaisuuden hyväksyminen ei kuitenkaan takaa hyvää asennetta vammaisuutta kohtaan, tai ehkä se on juuri sitä ettei ole ainakaan täysin hyväksynyt vammaisuuttaan. INTO on puolestaan täynnä hyvää asennetta vammaisuutta kohtaan. Sieltä olen löytänyt eniten omanhenkisiäni ihmisiä. Vammaisuudella ei siellä ole väliä, mutta kuka muu vammaisten asioita hoitaa kuin vammainen itse, kuka muu tietää mitä vammainen nuori haluaa, jos ei nuori itse.

tiistai 21. heinäkuuta 2009

Laskuri käy

Hei!

Olin eilen iltapäivävällä Jumbossa ostoksilla. Meillä oli hiukan mutkia matkassa ennen kuin pääsimme sinne asti. Vasta, kun piti maksaa kyydistä kuskille äiti huomasi ettei hänellä ollutkaan lompakkoa mukanaan. Minulla olisi kyllä ollut sen verran, että olisin voinut maksaa kyydistä. Ostosten teko ilman rahaa on kuitenkin melko vaikea tehtävä. Onneksi kuski oli ystävällinen mies, hän ajoi meidät takaisin kotiovelle ja sitten - rahojen kanssa - takaisin kauppaan.

En tiedä onko tämä vammaisten keskuudessa kovin yleistä, mutta ainakin minä havaitsen liikkeellä olevat pyörätuolit helposti, luultavasti helpommin kuin vammattomat, tai ainakin helpommin kuin sellaiset, jotka eivät ole tekemisissä vammaisten kanssa. Eilisenkin aikana rekisteröin ainakin viisi tai kuusi pyörätuolia. En minä niitä etsi, ne vain ovat.

En ole tainnut täällä vielä mainitakkaan, että saan itsekin uuden pyörätuolin. Sellaisen, jota on itse helpompi kelata.Pyörätuoli on pakollinen niin on se kiva, että sitä on itse helpompi käsitellä. Odotan sitä tietysti siksi, että se on uusi ja lisää itsenäisyyttä, mutta myös siksi, että pääsenvähitellen eroon jokseenkin vakiintuneesta tehtävästäni kantaa ostoskoria tai kauppakasseja.

Eilisen illan saldo oli siis viisi tai kuusi pyörätuolia ja yksi terapeutti, kyllä, minun terapeuttini. En olisi kyllä häntä tunnistanut, joten minun puolestani olisi saanut kävellä sisään ja ulos Suomalaisesta kirjakaupasta ihan miten huvittaa. En minä nyt yritä sitä sanoa, että se oli illan järkyttävin kohtaaminen, ihan mukavaa se oikeasti oli, siitä huolimatta olin vähän ihmeissäni, tähäntapaa "ai, sinä." Johtunee siitä, että kun oppii yhdistämään jonkun henkilön tiettyyn paikkaan ja/tai tilanteeseen on vaikea kuvitella hänet johonkin muualle. Toivon, että hän sai sentään mielenrauhan kuullessaan, että noudatan annettuja ohjeita. Tästä tilanteesta teki erilaisen kuitenkin se, ettei hän ollut terapeutti vaan kirjakaupan asikas, tuttu muiden mahdollisten tuttujen joukossa.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Slummien miljonääri- maailman kaunein rakkaustarina


Hei!

Olin eilen katsomassa Slummien miljonääri -elokuvaa. En ihmettele yhtään niitä lukuisia Oscar-palkintoja, jotka elokuva on voittanut. K-15 oli myös aivan oikeutettu merkintä. Minulle elokuva oli hyvin voimakas tunnekokemus, joissain kohdissa en sietänyt katsoa, ja kuitenkin elokuva oli kaunenin rakkaustarina, jonka olen tähän mennessä nähnyt.

Elokuva oli hyvä kuvaus Intiassa vallitsevista oloista, tosin varmasti kaunisteltu. Äärimmäistä köyhyyttä slummeissa ja niin suurta rikkautta, että se sekoittaa pään. Tämä äärimmäisyys oli tuotu esiin erilaisilla roolihahmoilla.


Päähenkilö Jamal oli "pienestä asti" kiltti poika, jolle raha ei merkinnyt kovinkaan paljon. Hänen veljensä taas oli aivan toisenlainen, se osoitettiin sillä, että hän myi veljensä ihaileman lentäjän nimikirjoituksen, koska sai siitä hyvän hinnan. Pojat kokivat kovia juttuja pieninä äitinsä kuoleman jälkeen, mutta Jamalin veli onnistui aina olemaan kaikkein julmimpien asioiden silminnäkiä, siinä mielessä hänen valitsemansa elämäntie oli ymmärrettävä.

Jamal etsi koko elokuvan ajan tyttöä, Latikaa, jonka oli kerran pienenä paetessaan julmuuksia kadottanut. Hän löysikin Latikan useasti, mutta heidän tiensä erosivat aina, usein heistä itsestään riippumattomista syistä.


Tarina kuvattiin hyvin, siinä vierailtiin tavallaan Jamalin ajatuksissa ja kerrottiin myös syy sille miksi hän oli osallistunut "Haluatko miljonääriksi?-kisaan." Hänen elämänkokemuksensa auttoivat häntä pärjäämään kisassa.


Elokuvan loputtua en osannut päättää pitäisikö itkeä vai nauraa, en sitten tehnyt kumpaakaan. Olen kirjoittanut täällä myös Kuolleiden runoilijoiden seura-elokuvasta. Sekin oli vahva tunnekokemus, mutta ei sama asia kuin Slummien miljönääri, se kertoo rakkaudesta kirjallisuuteen, kunnioituksesta opettajaa kohtaan ja oman ajattelun kehittymisestä, aivan toisista asioista kuin Slummien miljonääri.


Niin, montako tähteä sitten antaisin Slummien miljonäärille? Neljä, jos viiden tähden elokuvia ei ole, mutta, koska niitä on, koska tämä oli sellainen niin ehdottomasti viisi.


En oikeastaan voisi sanoa, että Slummien miljonääri on maailman kaunein rakkaustarina, koska elämäni aikana ehdin toivottavasti nähdä vielä monta muutakin, vielä parempaa. Se on kuitenkin totta juuri nyt.


Lukuisista tien eroamisista huolimata Jamal jaksaa aina odottaa ja rakastaa Latikaa, se tekee Slummien miljonääristä maailman kauneimman rakkaustarinan. Rakkaus Latikaan pelastaa Jamalin, mutta rakkaus Jamaliin, ei auta hänen veljeään.



lauantai 4. heinäkuuta 2009

Kala vedessä

Hei!



Olin keskiviikkona Helsingin uimastadionilla - uimassa tietysti. Menimme sisarusteni ja äitini kanssa, mutta löimme kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koska minulla oli fysioterapiaa samaan aikaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni uin kilometrin. Olimme ajoissa, joten ehdin uida 300 metriä ennen varsinaisen terapian alkua ja ne loput 700 metriä tulivat helposti altaan reunalta käskytettäessä... Nyt annan liian julman kuvan teraputistani, mutta juu helpommin kävi kilometrin uiminen kuin olisi käynyt käveleminen.

Nyt kesäksi aloitettiin taas sähköhoito, josta joskus aiemmin kerroin. Tämä on oikeastaan mainio ajankohta sähköhoidolle. Terapioista on loma niin, että se on helppo tapa huolehtia itse itsestä, kun vielä seisoo noin tunnin päivässä. Tavoitteena on, että jonain päivänä jaksaisin kävellä läheiselle bussipysäkille, jotta voisin tulevaisuudessa itsenäisesti hypätä bussiin ja käydä vaikka kirjastossa. En ole ennen tosin kokeillut ennen tuota matkaa, mutta ensimmäisen sähkökerran jälkeen se onnistui kohtalaisen helposti, tosin eipä tuo käveltävä matka kovin pitkä ole.

Meillä oli pieniä ongelmia sähkökoneen kanssa, kun käytimme sitä ensimmäisen kerran tämän hoitojakson alkaessa. Asetukset olivat päin mäntyä, en tietenkään ollut tarkistanut asetuksia ennen laitteen käyttöön ottoa. Olin olettanut, ettei niissä ollut mitään tarkastettavaa. Onneksi sain kärsivällistä puhelinneuovontaa fysioterapeutiltani.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Rakkaudesta, kärsivällisyydestä ja ymmärtämyksestä

...Niiistä on Resonaarihenki tehty. Olen joskus aiemminkin halunnut kirjoittaa musiikin merkityksestä minulle, mutta olen alkanutkin selittää kuinka mukavia ihmisiä Resonaari on täynnä. Olen tietysti kiitoksia velkaa ihmisille, jotka minua kärsivällisesti, rakkaudella ja ymmärryksellä opettavat, mutta se ei ole pääasia nyt.

Tunnen ihmisiä, joille musiikki on kaikki kaikessa. Minullekin se on tärkeää, keino paeta "pahaa maailmaa", mutta ei sentään kaikkeni, vaikka onkin tärkeä henkireikä. Pidän bändissä soittamisesta siksi, että siinä saa todella kuulla miltä kappale kuulostaa, koska kaikki soittimet soittavat yhteen, eikä ole vain esimerkiksi ainoastaan pianoa soittamassa instrumentaalikappaletta.

Ymmärrän kyllä heitäkin joille musiikki aiheuttaa voimakkaita tunnereaktioita, koska olen itsekkin kokenut sellaista. Eräs tuttuni ei halunnut puhua Resonaarin konsertista jälkeenpäin mitään, itsekkin olin sanaton, kun joku kysyi siitä.

Ensimmäisen konserttikerran jälkeen olin ihan hajalla. Selvisin konsertista, mutta, kun pääsin taksiin purskahdin itkuun, vai olikohan se vasta kotona, en muista tarkkaan. Silloin se laitettiin väsymyksen piikkiin, mutta ei se sitä ollut, olinhan minä väsynyt, mutta se oli sellaista henkistä väsymystä kaikkensa antamisen vuoksi. Minun oli pakko puhua siitä, mutta kesti kuukausia ennen kuin sain sen järkevästi runoksi.

Olen myös miettinyt sitä merkitseekö musiikki minulle Resonaaria vai Resonaari minulle musiikkia. Lopulta päädyin jälkimmäiseen. Resonaarissa käydään soittamisen vuoksi ja onhan sitä musiikkia muuallakin.

En minä mitään paljastanut, koska sitä tunnetta, kun on pakahtumaisillaan kyyneliin ja sanattomuuteen, kun haluaisi puhua, muttei voi, ei voi selittää. Johonkin pisteeseen kuka tahansa voi ymmärtää, mutta sitä liikutusta ei, ennen kuin sen kokee, siksi se salaisuus pysyy aina. Resonaaristakin puhun vain siksi, että siellä olen kokenut tällaista viimeksi ja voimakkaimmin.

perjantai 19. kesäkuuta 2009

Ihan sama?

Hei!

Invalidiliiton kamppanja kulkee tänävuonna otsikolla ihan sama? Se on suunnattu tänävuonna nuorille, en muista nyt tarkkaa ikähaitaria. Kamppanjan tarkoitus on viestittää ihmisille, että vammaisuus on loppujenlopuksi kuitenkin ihan sama. Vammaisilla nuorilla on samoja unelmia kuin vammattomillakin.

Olimme INTO:n kanssa suunnittelemassa kamppanjasivustoa. Sivuilla vammaisiet nuoret kirjoittavat mm. unelmistaan ja harrastuksistaan. Itse olisin ehdottanut kamppanjan nimeksi mitä välii? Sitä ei kuitenkaan hyväksytty ja ymmärrän kyllä, että Ihan sama? on positiivisempi.

Kirjoitin itsekin yhden tekstin sivuston blogiin, siihen liitettiin sitten tämän blogini osoite. Käykää lukemassa kirjoittamani teksti, tutkikaa sivuja muutenkin ja sanokaa mielipiteenne vaikka kommenttina tänne, olisi kiva kuulla mitä mieltä olette. Osoite on http://www.ihansama.fi

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Lukio, leiri ja ukonilma


Hei!


Paljon on asiaa mutta mistäs sitä aloittaisi?


No, 12. 6. oli ja meni. Ajattelin jossain vaiheessa, että mikäli kaikki menee hyvin niin onneksi piinallinen odotus koskee vain loman kahta ensimmäsitä viikkoa. Jännitin tuloksia ihan kamalasti, en uskaltanut itse katsoa tulosta netistä. Kaikki oli kuitenkin loistavasti, koska nimeni komeili kirjallisuuslinjalle hyväksyttyjen oppilaiden listan ensimmäisenä. Kaameasta jännityksestä huolimatta, minusta tuntui oudolta, etten tuntenut enää mitään sitten, kun pidin hyväksymiskirjettä kädessäni. Olinhan minä onnellinen, mutta olisin odottanut itseltäni jotain voimakkaampaa reaktiota.


Minun piti käydä ilmoittautumassa vasta torstaina, mutta uuden kouluni opo soitti ja sanoi, että hän on tavattavissa tänään ja huomenna, joten menenkin ilmoittautumaan huomenna. Kotona minuun iski pelko. Miten saan tehtyä lukujärjestyksistäni sellaisia, että ne ovat järkeviä? Haluaisin, ettei minulla olisi vain vaikeita aineita, onnistunko siinä? Tuleeko elämästäni nyt pelkkää koulua? En millään haluaisi luopua Resonaarista tai INTO:n kokouksista. Jälkimmäisenä mainittu tosin kokoontuu vain viidesti vuodessa, joten se ei varmaan muodostu ongelmaksi. Toisin kuin Resonaari, joka kuuluu joka viikkoiseen ohjelmaan, mutta tiedän myös, että en varmasti jaksa käydä koulua, jos siitä tulee koko elämäni. Onneksi tapaan opon huomenna, hän osaa vastata kysymyksiin.


Olin elämäni ensimmäistä kertaa Resonaarin kesäleirillä. Meitä oli vain viisi ja pärjäsimme kaikki melko itsenäisesti. Sain soittaa joitakin sellaisia juttuja, joita olen kyllä ennenkin soittanut. Tiesin osaavani ja pystyväni niihin, mutta jostain syystä ne ovat vain jääneet. Päiväleiri jolla olin kesti kolme päivää, kolme tuntia kerrallaan. Sen kolme tuntia me vain soitimme, joka päivä, olihan meillä tietysti välipala tauko, muttei muuta.


Leirillä hauskaa oli se, että tauoilla oli aikaa jutella myös opettajien kanssa. Minusta on mukavaa, että tunnen ihmiset joiden kanssa olen. Tarkoitan, että minusta on mukavaa tietää ihmisitä muutakin kuin tuntea kasvot.Leiri loppui lauantaina. Perjantaina leiripäivän jälkeen tiloissa harjoitteli bändi, johon kuului myös muutama Resonaarin opettaja ja viimevuotinen opiskelija. (En puhu Resonaarin omasta oppilaasta.) Kyseisellä bändillä oli seuraavana päivänä hääkeikka. Muusikot nähdessäni minulle tuli tunne, että Resonaari on niitä paikkoja joista ihmiseen jää aina jälki, useimmiten positiivinen.


Lauantaina oli muuten mahtava ukonilma. Odottelin sen alkua ulkona, mutta menin sisälle, kun se ei heti alkanutkaan, enkä siis kastunut, onneksi. Myräkän alettua kunnolla satoikin sitten kaatamalla. Sateen katsominen ja kuuntelu oli parvekkeella ihanaa. Salamat olivat mahtavia.


keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Hanskoille käyttöä kesälläkin?

Hei!

Voitin kiusauksen valita tekstin väriksi ruskean tai keltaisen - miksikö?, kohta kuulette.

Tapulikaupungin juna-asemalla oli hissi rikki, sen ovi ei mennyt kiinni eikä sillä päässyt ylös. No, ei hätää minä nousin pyörätuolista ja kävelin portaat ylös. Odotin portaiden yläpäässä, kun äiti toi tuolin. Onneksi portaissa on kaksi käpeaa liuskaa ikään kuin uriksi pyörille, hätätapauksessa niitä voi hyvin käyttää. Muuten käytän kyllä mieluummin hissiä vaikka siellä haiseekin pissa.

Olimme tuolloin käymässä kaupassa, kun tulimme takaisin hissin korjaus oli käynnissä. Ilmoitimme hajonneesta hissistä mennessämme, mutta joku oli ehtinyt ensin. Korjaaja lupasi, että hissi olisi käyttökunnossa seuraavana päivänä, kun olimme menossa Lastenlinnaan apuvälineitä katsomaan. Hissi ei kuitenkaan ollut käytettävissä joten kävelin taas.

Lastenlinnassa menikin sitten koko päivä (matkoissa kestää niin kauan.) Takaisin tullessa kävelin jälleen. Hissiä ei päässyt sotkemaan, mutta kaiteet ja porraspieli oli sotkettu jollakin epämääräisellä. Arvatkaa kuinka kuvottavaa siitä oli pitää kiinni, ihan puistatti, kun rupesin myöhemmin tarkemmin ajattelemaan. Varmaan pitää ruveta käyttämään hanskoja kesälläkin sen takia etteivät ihmiset osaa olla sotkematta julkisella paikalla.

Tähän samaan syssyyn voin hyvin sanoa pari sanaa busseistakin. Olemme aina vammastani huolimatta käyttäneet julkisia kulkuneuvoja. Sosiaalivirasto myöntää sitäpaitsi mtös julkisen liikenteen kortteja taksikorttien tueksi. Kuullessamme tästä olimme aivan innoissamme ja olemme käyttäneet tietysti mahdollisuuutta hyväksemme. Ongelma onkin siinä, että busseihin pääsee huonosti - junilla liikkuminen on melko helppoa - ja tuolia on mahdoton kiinnittää siihen tarkoitetulla turvavyöllä, kun vyö ja vastakappale on sijoitettu niin tyhmästi tai sitten toinen puuttuu kokonaan. Lisäksi kuskit pistävät mutkat suoriksi ja hermostuttavat matkustajat liiallisella töötin käytöllä.

Hiljattain kävi mielessä, että voisi ehdottaa INTO:sssa kehnoa turvavöiden asettelua julkilausunan aiheeksi. Niin, että hyvä vain, että julkisen liikenteenkin kortteja tarjotaan, mutta ei niitä kauheastivarmaan käytetä, kun bussiin ei uskalla mennä. Sama tilanne, kuin silloin, kun taksipalvelu muuttui ja ainoa säästö tuli siitä, ettei taksia viitsitty tai uskallettu käyttää.


torstai 4. kesäkuuta 2009

Anne Frankin päiväkirja


Hei!
Veljeni sai koulusta kirjallisuusstipendin. Hän halusin käydä mahdollisimman pian kuluttamaan stipendinsä. Kävimme tiistaina katsomassa mummia ja sen jälkeen Suomalaisseen Kirjakauppan.
Keskustan Suomalainen Kirjakauppa on paljon suurempi kuin meitä lähinnä oleva Malmin kirjakauppa. Veljeni löysi jonkin salapoliisi - tai seikkailukirjan. Tutkin pokkareita koskevaa kolme pokkaria kymmenellä eurolla, tarjousta. En kuitenkaan löytänyt kolmea kiinnostavaa pokkaria, joita tarjous olisi koskenut. Mukaan tarttui kuitenkin Anne Frankin päiväkirja.
Olen kuullut siitä viimeksi englannin kirjan sivuilla. Meidän piti tehdä englanninkielinen kulttuuriesitelmä. Kirjassa oli esimerkkejä aiheista, joista esitelmän voisi tehdä. Kuten myös kappale Anne Frankin päiväkirjasta. Aiheekseni valitsin kuitenkin Stephenie Meyerin kirjat.
Olen halunnut pitkään lukea Frankin päiväkirjan. Minulla ei ole tapana tehdä heräteostoksia, mutta jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä tein sellaisen kirjojen kohdalla. En kadu sitä, koska eikö tämän kirjan lukeminen kuulu yleissivistykseen.
Tuntuu jotenkin hassulta lukea toisen päiväkirjaa. Olen aina pitänyt päiväkirjaa henkilökohtaisena. Tiedän, että Anne halusi, että päiväkirja julkaistaan. Myös tekstin eloisuus ihmetyttää minua, itse en jaksaisi kirjoittaa niin elävästi ja tarkasti. Toimittaja on kuitenkin saattanut muokata tekstin luettavuutta.

sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Takataskussa muistutus unelmien tärkeydestä.


Hei!

Toivon, että pystyn nyt kirjoittamaan peruskoulun päättymisestä jotenkin järkevästi, kun siitä on jo hetki aikaa.

Peruskoulun päättäminen ei ollutkaan niin tunteikasta ja kamalaa kuin olin kuvitelliut. En itkenyt kertaakaan ja meinasinkin vain kahdesti. Ensimmäisen kerran silloin, kun astuin kotiluokkaan viimeisen kerran ja näin siellä vaalean nuoren naisen - naisen, jota olin joskus sanonut luokanvalvojakseni. Hetkellä jona istuimme vastakkain ja hän katsoi minua silmiin taistelin kyyneleitä vastaan ja yritin muistaa silmiin katsomisen hyvät tavat. No, lähdin luokasta halauksen ja onnenpotkun saattelemana, itkemättä ja takataskuussa muitutus unelmien tärkeydestä.

Toisen kerran itku oli lähellä kevätjuhlassa. Pari tyttöä eräältä yhdeksänneltä luokalta pitivät oppilaiden puheen. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista kumpaakaan tyttöä vastaan, mutta puhe ei mielestäni ollut mitenkään loistelias. Puheen loputtua heidän luokkatoverinsa kuitenkin nousivat seisaalleen osoittamaan suosiotaan. Tämä reaktio osoitti mielestäni sellaista yhteishenkeä, jota meidän luokallamme ei ollut.

Kevätjuhlan ohjelma ei ollut mitenkään erikoista. Ysit saivat todistukset juhlassa ja meitä oli yhdeksän luokkaa joten siihen meni eniten aikaa. Muut esitykset olivat oppilaiden ja rehtorin puhe sekä pari lauluesitystä kuten Tiktakin Kesälauantait. Siis hyvin samanlaista ohjelmaa kuin lounaallakin.

Kevätjuhlassa toki luettiin suunnattoman pitkä stipendin saajien lista. Vanhempainyhdistyksen molemmat Hiidenkivipalkinnot sekä ranskanstipendi osuivat meidän luokalle.

Viimeisenä otimme valokuvan siitä porukasta, joka oli juuri päässyt peruskoulusta.


keskiviikko 27. toukokuuta 2009

Eikä se tarkoita ettei mulla tulis ikävä teitä, koska tulee

Hei!



Viimeinen keskiviikko peruskoulutaipaleella on ohi. Ysien ohjelmassa oli tanssit ja lounas. Taksi ei vienyt minua Erälle vaan jouduin itse kävelemään sinne koululta. Avustaja oli odottanut minua Erällä, mutta kesti hetken ennen kuin löysimme toisemme. Onneksi liikunnanopettaja avusti hiukan, kun piti kulkea portaissa.



Lounaalla istuin samassa pöydässä rehtorin kanssa. Oli mukava kuunnella hänen ja erään äidinkielen opettajan juttelua. He kertoivat mm. ajasta jolloin opettajat olivat lakossa. Sitä jotenkin automaattisesti kuvittelee, että rehtori on tavallaan ylempänä kuin muu henkilökunta. Vapaasti jutellessa tajusi, ettei se tietenkään mene niin.

Saimme tukioppilas todistuksemme juhlassa. Ohjelmaan kuului myös puheita ja lauluesityksiä. Lauluesityksistä mainittakoon "Jäähyväiset." Turvallista matkaa me toivotamme näin, kanssa hyvän ystävän...

Rehtorin puheen lisäksi jokaiselta luokalta joku oppilas piti puheen luokanvalvojalleen. Minä olin meidän luokkamme puheen pitäjä. Meillä on ollut yläasteen aikana kaksi luokanvalvojaa, luonnollisesti mainitsin heidät molemmat. Sain melkein toisen heistä itkemään, vaikka se ei todellakaan ollut tarkoitukseni.

Otsikkon käyttämäni lause ei ole luokanvalvojamme suusta, erään toisen kylläkin, vieläpä miehen. Olisi oikeasti toivonut, että voisin kaikkien luokkatovereideni puolesta sanoa, että meille tulee ikävä luokanvalvojaamme, mutta en voi, koska se olisi valehtelemista.

Vasta nyt alan oikeasti tajuta, että peruskoulu on loppusuoralla. Tänään tunsin itseni haikeaksi sen takia ensimmäistä kertaa. Ymmärsin, että on oikeasti " aika hilljaa kiittä ja kättä puristaa."

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

Kuolleiden runoilijoiden seura


Hei!


Otsikko on vanhan toistoa, mutta ainoa mahdollinen, koska aion puhua siitä elokuvasta. Kirjoitin edellisen, kun olin nähnyt Kuolleiden runoilijoiden seuran loppua. Silloin mainitsin jamyös elokuvasta Menolippu Mombasaan, jota en ole vielä nähnyt alusta.


Eilen katsoin elokuvan. On mukavaa, että nyt voin katsoa elokuvan vaikka jokapäivä.


Elokuvan äidinkielenopettaaja oli sellainen, josta kaikkien opettajien pitäisi ottaa mallia. Hän todella rakasti ainetta, jota opetti ja sai siksi oppilaatkin pitämään siitä. Opetus ei ollut mitään kuivaa pakkopullaa. "Mr Keatingin" kaltaisia opettajia on nykyään harvassa.


Muut vanhoista perinteistä kiinni pitävät opettajat ärsyttivät minua. He ajattelivat: "Tämän on mentävä näin, koska tämä on aina mennyt näin. "


Elokuva kosketti minua. Siinä oli selkeitä opetuksia.


- Pitää oppia katsomaan asioita eri näkulmista

- Elämätön elämä ei tyydytä

- Täytyy oppia ajattelemaan itse.


Yhdellä elokuvan pojista oli vanhemmat, jotka olivat päättäneet hänen koko elämänsä kulusta hänen puolestaan. Poika rakasti runoja ja näyttelemistä, mutta hänen vanhempansa olivat päättäneet, että hänestä tulee lääkäri. Minusta tuntuu, että "Kuolleiden runoilijoiden seura" oli erityisen tärkeä juuri tälle pojalle. Erään näytelmän pääroolin näyteltuään hän teki itsemurhan. aiemmin hän oli kirjoittanut erään runokirjan sisäkanteen lauseen: "Kuoleman hetkellä tahdon välttää havainnon, etten elänytkään." Surullisesta kohtalostaan huolimatta hän oli elänyt, elänyt koko sen ajan, kun oli harjoitellut rooliaan varten ja kuulunut "Kuolleiden runoilijoiden seuraan."


Äidinkielen opettaja erotetaan lopussa, mutta loppukohtaus, jossa kaikki "Kuolleiden runoilijoiden seuraan" kuuluneet nousevat pöydälle ja osoittavat näin, että ovat oppineet sen mitä opettaja on sanonut itse ajattelemisesta ja, että he kunnioittavat opettajaansa. Kohtaus liikutti minua jälleen syvästi, mutta samalla nauroin sijaisopettajalle, joka yritti saada pojat pois pöydältä, turhaan.
Tarina kertoo myös koko elämän kestäneestä kiusaamisesta. Koulukiusaamiseen ei nykyisinkään osata puuttua. Puhutaan kyllä kovaan ääneen, että tehdään sitä ja tätä ja, että tukioppilaat ovat koulukiusaamistapausten vähentämistä varten, mutta mitään ei oikeastaan voi tehdä. Oppilaat eivät itse tule kertomaan kiusaamisesta edes tukioppilaille ja sekaan on vaikea päästä. Siksi olisikin tärkeää, että opettaja tarkkailisi jo pieniä oppilaitaan ja opeetaisi ja laittaisi lapset opiskelemaan niin, ettei kukaan jää ulkopuoliseksi. Sitten, kun se yksi musta lammas on ajettu aitauksen nurkkaan on vaikeaa enää tehdä mitään.
P.S Puhun tukioppilaana.



perjantai 15. toukokuuta 2009

Lopun edellä lupauksia ajasta ja tulevaisuudesta

Hei!

Tänään tuntui kamalalta tajuta, että minulla on niin vähän peruskoulun oppimäärää jäljellä, että kaksi kättä riittää päivien laskemiseen.

Kaikki kirjatkin on jo otettu pois, kaikki paitsi Ruotsinkirjat, joita ei kyllä otetakkaan ennen kuin on ihan pakko. Eräs opettaja sanoi olevansa sitä mieltä, että ysien pitäisi päästä lomalle, kun kaikki kokeet on pidetty. Tekemistä on enää niin vaikea keksiä. Vähiin käy ennen kuin loppuu.

Tänään ruotsintunnilla keskustelimme siitä mikä on avustajani tehtävä luokassamme. Hän vaittää olevansa koko luokan avustaja, vaikka olen kuvitellut häntä henkilökohtaiseksi avustajakseni. Koko luokkaa ärsyttää se, että avustajani puuttuu kaikkien asioihin, tällä kertaa he ovat tietämättään kanssani täysin samaa mieltä.

Resonaarinkin lukuvuosi on nyt loppu. Olin "kuunteluoppilaana" kevätfestareilla. Tavallaan uusi kokemus sekin. Tällä kertaa en hyvää kesää toivottaessani kiittänyt mistään, olisi niin paljon kiitoksen aiheita etteivät sanat riitä ilman, että saa asiansa kuulostamaan siirappisen ällöltä, niin, että on ehkä parempi olla sanomatta mitään.

Ennen festareiden alkua tapahtuman "emäntä" totesi: " Jos me vaikutetaan kiireisiltä ni pysäyttäkää meidät tän jälkeen ni jutellaan." Lohdullinen lupaus ajasta. Festareiden jälkeen toinen opettajistamme tuli halaamaan minua ja toivotti hyvää kesää. äitiyslomalla ollut opettajistamme ei kuulemma tule vieläkään takaisin töihin, mutta toinen on syksylläkin opettamassa meitä ellei johdolta tule uusia määräyksiä kokoonpanojen ja opettajien suhteen.

Me kuvaamme matematiikassa opetusvideota alakoululaisille. Kuvausaikaa pihistetään muilta oppitunneilta. Tieto jatkokoulutuksesta pitäisi tulla 12.6, mutta minä en kyllä uskalla avata sitä kirjettä.

Tänään majalla oli varsinainen tappotreeni. Sellaistakin tosin kaipaa välillä.

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Uusia ja vanhoja ystäviä

Hei!

Olin eilen uimassa. Eräs ryhmämme jäsen on ollut melko huonossa kunnossa, eikä ole päässyt uimaan. Siksi olikin ihanaa nähdä häntä eilen. Yleensä uin alkuverryttelyksi 300 metriä rintaa, mutta eihän siitä eilen mitään tullut - hyvä, jos pääsin 200 metriin - kun oli niin paljon puhuttavaa.

Hän kertoi olleensa äitinsä kanssa yleisössä Resonaari soi- konsertissa. Vieläpä ensimmäisessä rivissä. Lavalta ei näe yleisöön, mutta olisi ollut ihana nähdä hänen kasvonsa ja huomata, että hän on jo paremmassa kunnossa. He olivat kuulemma itkeneet kamalasti konsertissa. En ollut edes yleisössä ja meinasin silti itkeä, kauhistuttaa ajatellakkin millaiseen tunnelataukseen yleisössä pääsee.

Uinnin jälkeen kävimme ruokakaupassa ja sain myös uudet sandaalit dafojen kanssa käytettäviksi,dafot ovat tuet, joiden tehtävä on ohjata jaljkoja pois virheasennoista. Poikkesimme myös kirjakauppaan. Sanonpahan vaan, että aika huonosti menee suomalaisella kirjakaupalla, kun sielläkin myydään nykyään karkkia ja säilytysrasioita.

Minun ei ollut tarkoitus ostaa mitään - vilkaista vain. Sitten törmäsin häneen. Katselin Montgomeryn kirjan kullattua kantta hämmäsyneenä, luulin jo tavanneeni kaikki Montgomeryn tyttäret,, mutta luulo ei ole tietoa. En harkinnut kovinkaan pitkään ostopäätöstäni, esittely vakuutti minut ja Montgomeryn kirjoitustyyli on jo tuttu.

Tämä uusi ystäväni on nimeltään Marigold Lesley. En ole kuullut hänen tarinaansa vielä kovin pitkälle, mutta aina kun annan itselleni aikaa paneutua siihen siitä on vaikea irtautua, uskon, että meistä tulee hyvät ystävät kuten Anna ja minä olemme.

lauantai 2. toukokuuta 2009

Resonaari soi

Hei

Siitä on nyt noin viikko, kun Resonaari soi. Jännitin esiintymistä enemmän kuin muistan aikaisempina vuosina jännittäneeni. Aamulla oli ihan kamalaa, kun heräsin jo aikaisin laittautumaan. Minulla oli niin huono olo, että olisin hyvin voinut jättää aamupalan syömättä, jos minulle ei oltaisi aina sanottu, että aamulla täytyy syödä.

Sama jännityksen ja pahoinvoinnin aikaansaama möykky vatsanpohjassa seurasí minua kouluunkin. Tunneilla sain itseni pakottamalla keskittymään, mutta välitunneilla laskin menneitä ja tulevia oppitunteja ennen lähtöä. Matkalla taksissa istuessani pystyin jopa vitsailemaan kuskin kanssa tulevan illan tapahtumista. Tuttu kipristely palasi kuitenkin, kun istuin teatterisalin penkissä, kuuntelin ihmisten tervehdyksiä ja yritin yhdistää tutut kasvot tuttuihin ääniin. Lavalle ei nähnyt kunnolla ja suurinosa soittajista oli jo tullut.

Tänä vuonna saimme poikkeuksellisesti istua katsomossa läpimenon ajan niin, että näimme konsertin ennen sen alkua. Konsertti tilanteessa on mielenkiintoista seurata äänetöntä viestintää ja sitä miten opettajat ohjaavat muita oppilaita. On järjetöntä huutaa metelissä, jossa ei kuule edes omia ajatuksiaan.

Opettajamme vinkkasi meidät lavalle sormeaan koukistamalla. Jos hän olisi kutsunut nimeltä emme olisi kuulleet, varsinkin, kun edellinen bändi vielä esiintyi ja soittimet olivat kovalla. Kosketinsoittimen takana istuessai tunsin oloni turvalliseksi ja rauhalliseksi, olin "kotona" taas. Edellisen päivän harjoituksissa eräs opettaja oli puheissaan varomaton. Se loukkasi minua erityisesti siksi, etteivät omat opettajani olisi koskaan sanoneet mitään sellaista. Tämä mielikuva vain vahvistui, kun minua ohjannut opettaja vinkkasi kitaristille ja antoi minulle mahdollisuuden näyttää, että osaan soolon, jossa olin viimeksi epäonnistunut. Silloin minuun virtasi epämääräinen kiitollisuuden ja liikutuksen aalto.

Minua tarvitsee ohjata niin, että ohjaava opettaja voi piiloutua kullisseihin tai istua matalana tarvittaessa näyttämässä nuottia, jos näin ei voi tehdä, vaan täytyy näkyä, pitää kuitenkin huolehtia siitä, että näyttää siltä kuin kuuluisi lavalle. Tässäkin opettajat onnistuivat.

Hyvät ystävät, lavan takana oman vuoron odottelu ei todellakaan ole glamouria parhaimmillaan, vaan oikeasti kuolettavan tylsää. Ihmisiä on paljon ja kuumuus on tukahduttava. Pelkästään lavalla keikkumisen kokemusen puutteessa ei kannata haluta laulajaksi. Keikkaa edeltaa aina ankara harjoittelu.

En jännittänyt lainkaan läpimenossa, mutta varsinaisessa esiintymistilanteessa käteni kuitenkin tärisivät. En soittanut niin hyvin kuin olisin voinut - se jäi harmittamaan minua. Tilanne oli nopeasti ohi ja yleisö räjähti. Viileät varmat ja turvalliset kädet ohjasivat minut pois lavalta, takaisin tukahduttavan kuumiin takatiloihin, odottamaan hetkeä jona kaikki soittajat, opettajat ja raittius- ja urheilureura ZOOMin jäsenet astuvat yhdessä loppuhuipentumaksi lavalle.

Konsertti loppui ja esiintyjät virtasivat lavalle "Simple the bestin" säveleen tehdyn kappaleen, voitosta voittoon soidessa. Rumpujen iskut tuntuivat rinnassa asti eivätkä kyyneleet olleet kaukana. Oppilaille jaettiin neilikoita. Joku opettajista avusti minut tavaroineni pois lavalta ja äiti odotti portaiden alapäässä.

Kysyin harjoitusten jatkumisesta seuraavana päivänä, tavalliseen tapaan. Minulle vastattiin asiallisen todenmukaisesti, että opettajat kyllä olisivat paikalla, mutta ei ole pakko tulla. Totesin toiselle opettajalleni hiukan myöhemmin "mä tuun teitä sitten huomennaki kiusaamaan." "Tottakai sä tuut, huomenna on treenit."
- Niin, niin tietysti, miten voisin olla tulematta. Ulkona leppeässä ilmassa minut valtasi tyhjyys ja rinnassani kummitteli raastava kipu kyyneleistä, jotkka eivät olleet päässeet ulos.