Joukon juniori

Hei!

Tampereen viikonloppu takana ja nyt seuraa raporttia. En tiennyt yhtään mitä voisi odottaa, mutta hauskaa ainakin oli. Lähteminen oli jännittävää, kun en tiennyt kuka oli tulossa minua hakemaan. Matka meni kuitenkin mukavasti enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa. Porukkaa oli paljon, varmaan 40 henkeä, joukossa oli myös tuttuja kasvoja, joten siinämielessä meni mukavasti, en ollut täysi kummajainen.

Sisään kirjautumisen ja ruokailun jälkeen oli vuorossa tutustumista. Jaettiin lappuja joihin oli kirjoitettu eläinten nimiä. Lappuihin kirjoitettujen eläinten nimien perusteella piti sitten muodostaa ryhmiä, joissa suoritettiin esittäytyminen. Näitä ryhmiä muodostettiin mona, en kuitenkaan muista, että joku tietty henkilö olisi ollut kanssani samassa ryhmässä useampaa kertaa. Iltapäivällä teemanamme oli vuorovaikutustaidot. Aikaa teeman käsitelylle oli varattu kolme tuntia. Puhujana oli joku Helsingin yliopistosta. "Luento" olisi voinut olla tylsä pitkän kestonsa vuoksi, mutta se meni yllättävän joutuisasti, ehkä siksi, että me myös teimme aiheeseen liittyviä harjoituksia.

Myöhemmin illalla osallistuimme Punaisenristin narikkatempaukseen ja lähdimme keräämään ihmisten ennakkoluuloja. Idea oli, että ihmiset kirjoittaisivat ennakoluulonsa lapulle ja pudottivat ne roskiksiin joita meillä oli mukanamme, myöhemmin Punainienristi poltaa laput näin ihmiset luopuivat ennakkoluuloistaan kongreettisesti. Suurin osa väitti, ettei heillä ollut ennakkoluuloja, mutta mukaviakin ihmimisiä löytyi, jotka ottivat asian tosissaan.

Illallisvaihtoehtoja oli kolme. En halunnut kasvisruokaa ja olin syönyt lohta lounaaksi, joten valitsin pastan. Annos näytti pieneltä, mutta en jaksanutkaan syödä sitä loppuun. Ilta venähti pitkäksi ja menin nukkumaan vasta yhdentoista aikaan. Sunnuntaina olin väsynyt, me kaikki taisimme olla. Aamulla istuin kuitenkin ensimmäisessäni INTO:n kokouksessa. Julkaisumme Eliitin tarkastamiseen meni eniten ikaa, mutta myös Lahden vierailuista ja muista leireistä saatiin sovittua.

Olin joukon nuorin ja muut huolehtivat minusta. Sain kuulla useampaan kertaan lausahduksen joukon juniori, siksi valitsin sen otsikoksi.

Paluumatka sujui jälleen enimmäkseen hiljaisuudessa, mutta hiljaisuus johtui lähinnä meitä kumpaakin vaivaavasta väsymyksestä. Oli tavallaan kurja palata kotiin, koska viikonloppu oli kuitenkin tullut vietettyä ihan erilaisessa maailmassa kuin elämä yleensä.

Tähän loppuun on pakko sanoa sananen ihan toisesta aiheesta. Katsoin iltasanomien sivuilta videoita Aino-Kaisa Saarisen ja Virpi Kuitusen mitalikahveilta. Kuitunen totesi ehkä lopettavansa uransa ensivuonna. Henkilökohtaisesti olen sitä mielta, että mikäli hän lopettaa ensivuonna hän on kuitenkin näyttänyt itselleen ja muillekkin, pessyt ikäänkuin kasvonsa ja voittanut melkein kaiken mahdollisen, olympiakulta puuttuu vielä, mutta siihen on mahdollisuuksia. Olen myös itse oppinut häneltä itsestäni paljon. Jokainen tähti hiipuu aikanaan eikä sen veroista tule enää ikinä. En minä tuota mahdollista lopettamista osaa ainakaan vielä surra, se on vain todellisuutta. Syy, joka sai minut kirjoittamaan aiheesta on oikeastaan videoiden otsikot. sivuilla luki: "Vippe ja Aikku komentoivat olympialaisia." Ei mitään valittamista, mutta jossain yhteydessä käytettiin nimiä Vippe Kuitunen ja Aikku saarinen, lempinimet eivät mielestäni sovi sukunimien edelle, se on mautonta.

viikonloppua odotellessa ja mitä sitä ennen tapahtui

Hei!

Minulla on niin paljon kerrottavaa, etten tiedä mistä aloittaisin. Lauantaina olin uimassa. Yhtäkkiä aloin pohtia, mitä maassamme tällä hetkellä vallitseva lama mahtaa saada aikaan uutta vammaislakia ajatellen. Keskellä lamaa on niin helppo tarttua sellaiseen menoerään, joka pitää huolta vammaisten oikeuksista. Se on uusi ja käy kalliiksi, kun kunta on velvollinen hankkimaan avustajan jokaiselle sellaista tarvirsevalle vammaiselle. Kuitenkin paperitehtaista laitetaan koko ajan lisää porukkaa pellolle, toisaalta paperityöläisten palkat ovat paljon paremmat kuin avustajien.

Samalla uimareissulla kiertelimme kaupoissa. Lindexissä oli myynnissä juuri minun tyylisiäni vaatteita. Sellaisia naisellisia vaatteita, joista minä pidän, löytyy harvoin. Pidän vahvoista väreistä ja pitsistä, mutta pitsiä ei saa olla liikaa. Ostimme uusia vaatteita Tampereen reissua ajatellen. Löysimme kivan sinipohjaisen pallokuviooisen paidan, jonka nauhat saa sidottua rusetille tai solmuun taakse. Paidan etumuksessa on pitsiä. Mukaan tarttui myös turkoosi neuletakki, joka sopii hyvin paidan kanssa ja sininen kukallinen tunika. Tunikana sitä kaupassa myytiin, mutta olen niin lyhyt, että minulle se käy loistavasti mekosta. Pituuteni on 148 cm, jos jotakuta sattuisí kiinnostamaan.

Siitä Tampereen viikonlopusta puheen ollen, se on jo tuleva viikonloppu 22-23.3. Minun piti ensin mennä yksin junalla, koska kyselyistäni huolimatta kukaan ei ilmoittanut voivansa ottaa minua kyytiin. Sain kuitenkin kyytitarjouksen viimeviikolla ja otin sen tietenkin mielelläni vastaan. Tuntuu tavallaan hassulta, koska tapaan silloin koko INTOporukan ensimmäistä kertaa tiedostaen keitä he ovat ja että he kuuluvat INTIO:on. Niinpä henkilö, jonka kyytiin olen menossa, on oikeastaan minulle vielä tuntematon.

Olimme viime maanantaina äidinkielen tunnilla Helsingin Saomien leikkitoimituksessa. Siellä kiersimme radan, jonka avulla keräsimme aineistoa nuoren tytön murhasta kertovaa lehtijuttua varten. Koko murha oli tietysti mielikuvituksen tuotetta, mutta se oli hauska tapa tutustua lehtijutun tekoon. Olen joskus kolme vuotta sitten kirjoittanut " ensimmäsen luukun" Hesarin joulukaklenteriin. Minua kirjoittajaksi pyytänyt toimittaja sattui olemaan sama, kun oppaamme leikkitoimituksessa. Hän tuli sitten kierroksen jälkeen kysymään kirjoittaisinko muutaman kolumnin nuorten sivuille. Opettaja seisoi vieressä ja kuunteli keskustelua silmät ymmyrkäisinä

Olen muuten kirjoittanut tämän tekstin ensimmäistä kertaa kokonaan omatoimisesti opiskelemallani kymmensormijärjestelmällä.

kotkan pitää päästä lentämään

Hei!

Tänään meillä oli viimeinen yhteiskuntaopin koe. Tunnin alussa opettaja teki tilanteen juhlallisuuden hyvin selväksi. Pidän opettajastani, mutta yritä nyt sitten olla nauramatta, kun toinen esittää asiaa oikein juhlallisesti.

No, varsinaiseen asiaan. Kuva varmasti kertookin sen jo. Luimme eilen Helsingin sanomia äidinkielentunnilla. Löysin sieltä juuri yläpuolella olevalla kuvalla varustetun jutun, jossa tehtiin asiallisesti selväksi, että Janne Ahonen aikoo palata hyppytorniin. En oikein tiedä miten asiaan suhtautuisin. Aikaisemmin, silloin, kun vielä fanitin Ahosta silmittömästi olisin varmaan kiljunut riemusta. Ei minulla nytkään mitään sitä vastaan ole, että suomen paras mäkihyppääjä tekee comebacin. En vain ole, koskaan ajatellut, että näin saa/voi tehdä.

Muistan kuinka vuosi sitten arvuuteltiin aikooko Ahonen jatkaa vai eikö, ei aikonut. Lehdistötilaisuutta, jossa asia virallisesti ilmoitettiin pyöriteltiin sitten, joka paikassa. Katsoin sen itsekkin muutamaan kertaan haikein mielin, olihan Janne Ahonen ensimmäinen urheilija, jota fanitin. Haikeuden lisäksi tunsin ärtymystä lehdistöä kohtaan. Janne Ahostahan kutsuttiin "kivikasvoksi." Hän hymyili harvoin, puhumattakaan siitä, että olisi joskus itkenyt. Viimeisessä lehdistötilaisuudessa tuon kivikasvon silmät kuitenkin kostuivat. Siitä alkoi sitten kameroiden mieletön räpse. Kirjoitin jälkeenpäin tuohtuneen tekstin, jossa kritisoin mediaa. Siinä taisi olla jotain tällaista:

" Ei kamalinta ollut se, että hän itki, vaikka häntä kivikasvoksi kutsuttiin, vaan se, että juuri tuolla heikoiommalla hetkellä kamerat räpsivät eniten."

Se oli hienompi ja siinä oli enemmän lauseita, mutta pääasia oli, jotain tuollaista.

Sitä tuohtunutta tekstiä kirjoittaessanikin tiesin kuitenkin, että juuri kyyneleet myisivät parhaiten. Kyyneleet ovat kiukuttaneet minua Virpi Kuitusenkin kohdalla sillointällöin. Ei se, että on itketty vaikkei se kuuluisikaan tapoihin kuten Kuitunen on joskus todennut, vaan se, että kamerat suuntaavat juuri sinne missä itketään, ja selostajat ja haastattelijat kertovat pikkutarkasti mitä tapahtuu. Seraavana aamuna jokaisen lehden kannessa oli kuva itkevästä Ahosesta. Minulla taitaa vieläkin olla tallessa Iltasanomien tai Iltalehden iso juttu kyseisestä aiheesta. Siinä on pikkutarkka kuvasarja jokaisesta liikkeestä jolla Ahonen on pyyhkinyt kyyneleisiä silmiään. Se on oikeasti jo röyhkeän ällöttävää.

Mukavaa, jos ahonen tosiaan palaa. Toivottavasti menestyy niissä isoissa kisoissa joihin on aikonut osallistua.

Nyt on olemassa se vaara, että Kuitunen ja Ahonen jäävät samaan aikaan eläkkeelle. Siihen ei voi vaikuttaa, joten unohdetaan se. Seuraavan kerran, kun Ahonen aikoo lopettaa uransa häneltä varmasti kysytään onko hän varma päätöksestään.

Luin sunnuntaina Elixir-ohjelman nettisivuilta viimeviikkoisen verkkovieraan Virpi Kuitusen vastauksia hänelle lähetettyihin kysymyksiin. Harmitti vähän, kun kuulin siitä vasta uusintaa katsoessani enkä päässyt esittämään kysymyksiä. Joku oli kysynyt: "Miten sun kanssa pääsee naimisiin?" Vastaus: "ööh tarttis varmaan tutustua ensin..." Siis onhan Kuitunen aika kaunis, mutta jotain rajaa hei. No, rakkaus on sokea.

Äidinkielenopettajamme antoi meille tehtäväksi aineen, jonka piti käsitellä sankaruutta. Otsikoin aineeni "Minun sankarini." Aineeni käsittelee sekä Kuitustä, että Ahosta kuten arvata saattaa. Mukana on muitakin kyllä. Laitan linkin. Jos joku haluaa lukea niin voi sen tehdä.

http://www.rakkausrunot.fi/runoilija.php?runid=42046&luokka=90

peruuttamattomia päätöksiä ja elämän pidennystä

Hei!

Maanantaina meillä oli opinto-ohjaajan tunti. Olimme tietokoneluokassa, koska täytimme jatkokoulutuksen hakulomakkeita. Täytin lomaketta tarkkaan ja huolellisesti. Painaessani lähetä nappia kone alkoi lähettää hakemustani. Se kesti ikuisuuden. Odottelimme, mutta tekstiä "hakemus on lähetetty" ei vain näkynyt. Minulla meni hermo ja aloin täyttää hakemusta alusta. Pääsin henkilöturva tunnus kohtaan ja painoin "siirry eteenpäin." Kone ilmoitti, että minun henkilöturvatunnuksellani on jo lähetetty hakemus. Kävin sähköpostissa ja tarkistin asian, siellä oli ilmoitus hakemuksen vastaanottamisesta. Hakemus oli siis lähtenyt, mutta kone ei ollut ilmoittanut siitä minulle. Se oli pelottava kokemus, kun ajattelee, että hakemuksen lähtemisen jälkeen ei voi enää muuttaa mielipidettään.

Tiistaina kävin Resonaarissa. Resonaarissa käy paljon vierailijoita. Viimeviikolla siellä oli Brittiläinen toimittaja. Hän haastatteli erästä soittajaa. Resonaari on maailmalla tunnettu, mutta en tiedä kuinka usein se on lehtijutun aiheena ulkomailla. Hieno juttu jokatapauksessa.

Harjoituksissa oli taas hauskaa. Mitäköhän tapahtuisi, jos opettajani tietäisivät kuinka usein he päätyvät blogimerkintöihini? No, tiistaina harjoittelimme "ikkunaprinsessaa" Sitten opettajamme alkoivat miettiä, jotain toistakin kappaletta kevätjuhlaan. Heini meni pianolle tapailemaan ehdottamaansa kappaletta ja pohti millaisen sovituksen tekisi. Hän vähän innostui liikaa, no sainpas oikein kunnon naurut. Ihan hyväntahtoisesti minä nauroin, niinkuin aina.

Sain juuri tänään Inton Tampereen kokouksen ohjelman. Osallistumme siellä nuoriso yhteistyö Seitin seminaariin. Saa nähdä millaista se on. Ohjelma vaikutti ihan mukavalta. Matkustan ensimmäistäkertaa junalla yksin. Siitä myöhemmin lisää.