Rohkeus

Vammaisuuden taakse oli niin helppo paeta, sanoa, että minulta saa kysellä, että voin kyllä puhua siitä. Nyt en yhtäkkiä haluakaan tehdä niin. En koe mitään tarvetta tunkea ympäristöni ihmisten silmiä ja korvia täyteen itsekkäitä esitelmiä erityislaatuisuudestani.  Meillä jokaisella on tietenkin tarinamme, mutta istuttuani kuukauden yhdessä huoneessa poikkeuksellisen lähellä nykyisiä opiskelutovereitani ja kuunneltuani heidän tarinoitaan olen hiljalleen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minun tarinassani ole paljonkaan erityistä. Ei ainakaan sellaista, joka ehdottomasti ylittäisi muiden tarinoiden erityisyyden. Minulta saa edelleen kysyä, mutta niinhän minäkin kysyn muilta.

”Elämä alkaa vasta lukion jälkeen.” Kerran kuulin erään ystävän sanovan noin. Minusta tuntuu, että hän oli oikeassa. Lukioaika oli elämäni siihen asti parasta. Kävin maailman ihaninta lukiota, minulla oli kavereita, hyvä avustaja ja loistavat opettajat.

Nyt minulla on todeksi eletty unelma, valkolakki, jonka ihan itse ansaitsin ja paljon, paljon enemmän. Käyn maailman parasta koulua, minulla ei ole avustajaa, mutta minulla on ystäviä, jotka tuntuvat välittävän ja ovat valmiit tarjoamaan apuaan.

 Tunnen olevani enkeleiden ympäröimä, vaikka he ovatkin vain tavallisia ihania ihmisiä. Minusta tuntuu siltä, että olisi turvallista pudota, romahtaa täysin tekstinsä kanssa ja olla siinä, luottaa siihen, että joku tarjoaisi vain nenäliinaa tai pehmeän kosketuksen merkiksi ymmärryksestä ja hyväksyisi minut sellaisena kuin olen. Olen alkanut pohtia kipeitä asioita, sellaisia joiden juurten olen tajunnut olevan vuosien takana menneisyydessä, ei tässä hetkessä.

Ne pelot, joista nyt kärsin, ovat peräisin vuosien takaa yläasteelta. Silloin useampien tapahtumien summana tunsin tulleeni hylätyksi. Olin osa ryhmää, johon minut oli sysätty, mutta jossa minulla ei oikeastaan ollut yhtään ystävää ja avustajiakin vuoden aikana aivan turhan monta.

Vasta hiljattain, muutamien viimeksi kuluneiden kuukausien aikana, olen ymmärtänyt, ettei vammaisuuteni ole kovinkaan kiinnostavaa. Ne ihmiset, joiden ympäröimä nyt olen, eivät määritä minua sen kautta. Minussa on paljon muuta, paljon suurempia asioita. Jokaisella on tarinansa ja kiinnostavia ovat ne hetket, kun uskallamme pudottaa suojakilpemme ja paljastaa haavoittuvuutemme. Se että, uskaltaa luottaa toiseen ihmiseen niin paljon, että on valmis näyttämään herkimmät puolensa, on suurinta rohkeutta.

Liian hyvää ollakseen totta

Viimeisimmässä Heinäkuulta peräisin olevssa blogimerkinnässäni kielsin täysin sen mahdollisuuden, että minusta tulisi kirjailija. Eihän tämäkään tilanne, jossa nyt olen, suoraan sitä tarkoita, että minusta tulisi kirjailija, mutta elämä näköjään kuljettaa eikä siihen ihan älyttömästi  voi vaikuttaa. 

Yliopiston ovet eivät minulle vielä auenneet, joten hain Laajasalon opiston toimittajalinjalle, jotta tänäkin vuonna tekisin jotain järkevää. Päädyin lehtitoimittajalinjan sijaan kirjailijalinajalle ja hämmennyn joka päivä siellä opiskellessani, hyvällä tavalla. 

Selasin vanhoja blogimerkintöjäni enemmänkin ja löysin yhden, jossa hehkutan lukioaikaista ilmapiiriä ja siten miten saan olla oma itseni muiden joukossa. Se oli totta silloin, mutta ei sen aikaista voi verrata millään tavalla siihen mitä nyt koen joka päivä. 

Hain Laajasalon opistoon täydennyshaussa. Tämän vuoksi en ollut ehtinyt hoitaa esimerkiksi kaikkia avustajaan liittyviä asioita ennen kuin opiskelupaikka varmistui ja lukuvuosi alkoi. Minun oli siis aloitettava opiskelu ilman avustajaa.  Viikossa huomasin, että tarvitsen oikeastaan hyvin vähän apua, koska siirtymisiä luokasta toiseen ei oikeastaan ole. Kyseenalaistin ensimmäistä kertaa elämässäni sen, tarvitsenko todella avustajan koulussa. Siis jonkun ryhmän ulkopuolisen, joka istuu päivät nurkassa mahdollisimman hiljaa. Ainoat asiat mitä hän tekisi ovat tietokoneen nostaminen kaapista pöydälle eteeni, teemukin tuominen iltapäivisin minulle silloin, kun teetä tai kahvia keitetään tai avustamiseni ruokalassa astioiden kanssa. 

Vähäiseltä, vaikkakin todelliselta tuntuvan avuntarpeeni vuoksi puhuin ensin opettajan kanssa ja kysyin voinko ehdottaa opiskelutovereilleni Kalle Könkkölä-tyylistä avustajarinkiä. Ajatukseni oli silloin se, että viisi halukasta tekisivät kanssani työsopimuksen. Jokaisella olisi oma avustuspäivänsä ja kulloinkin vuorossa oleva saisi muutaman tunnin palkan siitä, että päivän aikana avustaisi minua kaikessa tarpeellisessa. Tällaista järjestelmää ehdotin, koska ajattelin, että näin minun ei tarvitsisi ottaa avustajakseni ketään ryhmän ulkopuolista, mutta en liioin sitoisi ketään tiettyä ihmistä itseeni liikkaa, kun hän saisi avustamisestani vielä palkkaakin ja avustajani vaihtuisi päivittäin. 

Uudet toverini kuitenkin kyseenalaistivat itse ehdotukseni. Eivät siten, että olisivat vaatineet minua ottamaan ulkopuolisen avustajan vaan kysymällä: Miksi kaikki eivät voi auttaa? He siis itse valitsivat systeemin, joka meillä nyt on käytössä. Minulla ei ole avustajaa - tai on - 18 kappaletta, aivan miten asian haluaa nähdä. 

En milloinkaan ajatellut, että meillä voisi olla tällainen ryhmä. Se ei pelkästään avusta yhtä ryhmänsä jäsentä ilman ongelmia. Se on ryhmä, joka innoittaa ja innostaa muita jäseniään, tarjoaa mahdollisuuden keskusteluille ja palautteen jakamiselle. Joka päivä hämmennyn siitä miten kivuttomasti pääsin osaksi tällaista ryhmää, jonka jokaisen jäsenen sydämessä palaa halu kirjoittaa. Se on siellä olennaisinta. Joka päivä hämmennyn ja olen kiitollinen siitä, miten helposti avustamiseni käy. Saan tietokoneen nenäni eteen joka aamu, enkä vielä milloinkaan ole jäänyt kärvistelemään nälissäni. Olemme olleet koossa kolme viikkoa ja meillä on jo selkeästi toimintatavat.

Olen saanut ympärilleni ihania ihmisiä, mutta sisimmiltäni taidan olla pessimisti. Tämä on ehdottomasti liian hyvää ollakseen totta. Hämmennyn joka päivä onnesta, joka minua on kohdannut, koska sisimmässäni taidan pelätä jatkuvasti sitä, ettei seuraava aamu valkene yhtä mutkattomana. Pelkään, että jään istumaan yksin pulpettiini, koska muuallakin on tilaa ja minä, minä olen rasittava. Pelkään, että saan pyytää apua kaikilta ennenkuin joku sitä irvistellen tarjoaa. 

Minun on vaikea ajatella ja uskoa, että olen kenties oikeasti tuonut jotain erityistä ryhmääni. On vaikea uskoa, että minusta ehkä jopa pidetään itseni vuoksi, pienistä erityistarpeistani huolimatta. En välttämättä olekaan kaikkien inhokki eikä minua ehkä alkuhuuman jälkeen hylätäkään. Jokainen ryhmä kokee alkuhuumaa. Silloin kaikki ovat, ja kaikki on ihanaa. Ainakin toistaiseksi kuitenkin tuntuu siltä, että meidän ryhmämme on oikeasti tiivis. Viihdymme yhdessä, koska jaamme jotain erityistä. 

Viimeviikolla olimme nuhaisia. Siis ei vain yksi tai kaksi meistä vaan kaikki yhtä aikaa. Se oli jollain kierolla tavalla hauskaa, huvittavaa. Sen siitä kuitenkin saa, kun joutuu istumaan aivan kiinni toisessa koko päivän. En ole kuitenkaan kuullut kenenkään vielä valittavan. Olemme myös löytäneet paikkamme luokassa. Jonkun ollessa poissa jollekin toiselle ei tulisi mieleenkään ottaa poissaolijan istumapaikkaa. Joku totesi viimeviikolla, kun olimme sen kammottavimman nuhan kourissa, että olemme perheytyneet. Se on kauneinta ja parasta mitä olen yhdestäkään ryhmästä ikinä kuullut sanottavan. Allekirjoitan sen täysin. Saamme olla sellaisia kuin olemme ja silti meidät hyväsytään. Yhdessä sitten hymyilimme sille ajatukselle, että ompas meillä ihana uusi perhe, kun sairastammekin yhdessä. Sellaista meillä on. 

Olen onnellisempi kuin yhdenkään ryhmän jäsenenä milloinkaan ennen. Saan olla minä ja saan olla kokonaisvaltainen ryhmän jäsen. Minulla ei ole avustaja-nimistä varjoa. Saan kirjoittaa, olla tekemississä kielen kanssa. Se on minulle myös tärkeää. Saan jakaa mielipiteeni ja ajatukseni ystävieni kanssa. Minun on hyvä olla. Ehkä minusta sittenkin tulee kirjailija. Nyt en enää voi täysin tyrmätä sitä ajatusta.