Kevät

Miksi näiden "tavallisten" tekstien kirjoittaminen mahtaa olla niin vaikeaa? Nyt kuitenkin täytyy tai huhtikuulle jää vain yksi ainoa teksti. Sitäpaitsi kevät, aivan tavallinen kevät, on aivan riittävä aihe.

Todella luminen talvi on vihdoin taittunut kevääseen. Lehdet puhkeavat puihin aivan pian. Heräävä kevät, se kaikkein uusimpien vaaleanvihreiden sävyjen aika on vain taas kovin pian ohi. Talvet ovat nykyisin niin pitkiä, että melkein heti herättyään luonto on jo pukeutunut parhaimpiinsa ja on kesä...

Ostin uuden kevättakin jo muutama viikko sitten. Sille onkin ollut hyvin käyttöä näinä lämpiminä päivinä. Pyöräilykausi on ollut mukava avata kuivilla teillä ja auringonpaisteessa. Jos ihan tarkkoja ollaan, en ole vielä kertaakaan pyöräillyt. Siitä on oikeastaan aivan liian monta vuotta kun viimeksi istuin pyörän satulassa. Olen siis oikeasti käynyt muutaman kerran lenkillä strickerillä, joka on pyörätuolin eteen kiinnitettävä etupyörä. Sillä pääsen helpommin itse, koska riittää, että joku nostaa sen alas. Pystyn itse kiinnittämään sen paikalleen ja lähtemään liikkeelle. Oikeastaan olisi kuitenkin parempi käyttää pyörää, kun minulla sellainen on. Se tekisi hyvää jaloilleni, koska niin saisin laajempaa liikettä jalkoihini ja käveleminenkin olisi varmaan sen jälkeen helpompaa. Pyörän käyttöönottaminen on kuitenkin epämiellyttävämpää, koska se tuntuu vaikealta ja tarvitse liikkeelle lähtöön enemmän apua, esimerkiksi sen, että joku sitoo jalkani polkimiin.

Nämä menneet päivät ovat tosiaan olleet hyvin aurinkoisia, melkein kesäisen kuumia. Tänään, vappuaattona, satoi vettä. Joidenkin asioiden havainnoinni perustan enemmän kuulo - kuin näköhavaintoihin. Sade on yksi sellainen, koska se kuulostaa mielestäni kauniilta. Kohina ja suhina on melkein kuin musiikkia, lähes turvallista.

On kevät!

Tuleeks nää valot kohta takas...

Taisin juuri viikko sitten kirjoittaa täällä siitä, kuinka kannattaisi välillä kirjoittaa aivan tavallisista asioista. Joku sanonta kuitenkin väittää, että lupaukset on tehty rikottaviksi. Siihen aion nyt nojata, koska sormenpäitäni polttelee tarve kirjoittaa sykähdytävästä hetkestä, erään yhtyeen levynjulkaisutilaisuudesta.Teidän on kuultava tästä, koska tämä on ikäänkuin jatkoa sille taijanomaiselle 28.8.10 lauantaipäivän kohtaamiselle.

Helsingistä Lahteen on hiukan matkaa, on kulkuneuvo mikä tahansa. Hyvinhän se kuitenkin taittui junalla, kun mukana oli Reetta, joka oli edes hiukan yhtä innoissaan, kuin minä, ja pystyi  auttamaan tarpeellisissa asioissa. Vielä, kun muistaa ensin vilauttaa lipunmyyjille pyörätuolia ja sitten opiskelijakorttia, niin ei tule edes kovin kalliiksi tuollainen matkustaminen! Määränpäässä voi sitten käyttää taksia tarpeellisten matkojen kulkemiseen. (Välimatkat olivat onneksi pienet!)

Pienen jännitysmomentin meidän seikkailuumme loi se, että levynjulkaisukonsertti oli ilmaiskonsertti, eikä siihen otettu lippuvarauksia. Emme siis voineet olla täysin varmoja sisäänpääsystä ennen kuin saimme liput lipputiskiltä. Onneksi kuitenkin saimme. Olisi ollut aivan kamalaa huomata, ettemme pääsekään sisään.

Taisimme saada viimeiset kaksi vierekkäistä paikkaa ykkösparvelta. Virkailija ei tainnut huomata, että istuin pyörätuolissa, koska ei tarjonnut meille pyörätuolipaikkaa. En kuitenkaan sellaista ruvennut kyselemään, kun se ei ole aivan  pakollista. "Aivan sama, kunhan pääsemme sisään" oli sekä minun, että Reetan ainoa toive. Näimme loistavasti korkealta suoraan alaviistoon.

Oli hauska huomata miten muutamat tutut tuntuivat olevan kovin innoissaan, kun löysivät meidät ihmisjoukosta. Tosin olimme mekin, kun pääsimme paikalle. Tuttuja on muutenkin aina ihana tavata, varsinkin, jos otetaan  lämmöllä vastaan, kuten meidät otettiin. Vastaavassa tilanteessa olisin varmasti yhtä iloinen tapaamisesta.

 Suoraan takanamme istui neljä tyttöä, ehkä ekalla keikalla ja ikää n. 12 v.,joista uskallan sanoa suoran mielipiteeni, koska he olivat selvästi faneja eivätkä ystäviä tai sukua.Tytöt tulivat hiukan myöhässä.  Valot olivat juuri sammuneet. Eräs heistä kysyi,"tuleeks nää valot kohta takas, kun mä en näe avata mun karkkipussia?" He kiljuivat suoraan takanamme ja pudottelivat karkkejaan. Teki mieli sanoa usemmin kuin kerran "Hei, ette ole elokuvissa vaan konsertissa." No, toivottavasti tytöt saivat mukavan ensimmäisen keikkakokemuksen, mutta silti, yrittäkää edes kuvitella....

Eihän tutulta voi pyytää nimikirjoitusta, eihän? No ei, sitä mieltä minäkin olin lauantaihin asti. Levyn ostaminen ja nimmarijonon jatkoksi liittyminen kävivät kuitenkin yllättävän helposti. Se oli ainoa hetki, jona voi sanoa jotain niille neljälle juuri unelmansa todeksi eläneille.

Jokseenkin hysteerisen jännityksen vallassa alkanut päivä jatkui samaa rataa ja vain paheni. Seisoimme varmasti ainakin puoli tuntia tyhjällä taksitolpalla kinaamassa siitä, kumpi soittaisi kyltissä olevaan numeroon. Päädyimme  jonkinlaiseen kompromissiin.  Minä soitin, mutta Reetan puhelimesta. Niin pääsimme viimein syömään. Heittelimme toisillemme mitä järjettömimpiä ja hysteerisimpiä juttuja, suorastaan pimahtaneita.Vieläkin ne naurattavat minua. Taksitolpat eivät selvästikään sovi meille, hysteriaa on nimittäin koettu ennenkin.

Kaiken sen syömisen jälkeen oli kyllä paha olo. Ne kaksi yhdeksän junassa kotiin matkustanutta tyttöä olivat väsyneitä, mutta iloisia kuitenkin. Sunnuntaipäivän täyttäneestä tyhjyydestä huolimatta, olen hyvin onnellinen siitä, että sain olla mukana jossain niin ainutlaatuisessa kuin lauantai oli. Levy on pyörinyt koneessa jo monta kertaa näiden päivien aikana ja välijuonnot pulpahtavat mieleen ja saavat hyvälle tuulelle.