Carpe diem - tartu hetkeen

Eilen kirjoitin viimelauantaista, jonka muisto kuplii sisimmässäni vieläkin. Tämän päivän tunnelma on aivan toinen.

Aamulla kysyin taksikuskilta ihmeissäni "miksi tänään liputetaan?" Taksikuski totesi lipun olevan puolitangossa. Katsoin tarkemmin ja tajusin, että niin todella oli. Sisään mennessäni panin merkille, että henkilökunnan päällä oli paljon mustia vaatteita. "ei, tämä ei nyt tiedä hyvää."

Pidin alusta asti koulussamme vallitsevasta tavasta pitää aina ennen tuntien alkua aamunavaus. Tänään sen piti kuitenkin rehtori. Hän kertoi, että suruliputuksen syynä oli erään koulussamme ensimmäisellä vuosikurssilla lukiossa opiskelleen tytön kuolema.

Kaikki luokassa istujat olivat aivan hiljaa. Myöhästyjätkin tulivat pitämättä meteliä. Kouluvuosi on vasta alussa, joten kukaan ei ollut ehtinyt oikein vielä tutustua kyseiseen tyttöön. Tietenkin oli sellaisiakin, jotka ovat olleet hänen kanssaan samassa koulussa aiemmin, heitä asia koskettaa aivan eri tavalla kuin meitä muita. Uutinen oli kuitenkin järkyttävä, hän oli minuakin vuoden nuorempi. Rehtorin tehtävä ei ollut helppo, kun hän koko koululle keskusradiossa asiasta kertoi.

Asia ei koskettanut minua henkilökohtaisesti kovin syvästi, mutta tiedän erään, jolle tieto oli kovin järkyttävä. Ensimmäisen tunnin jälkeen käytävillä leijui surullinen tunnelma. Hetken minäkin olin täynnä sitä painavaa kipua, joka valtaa kaikki. Silti tiesin, että selviäisin tästä päivästä ja kaikista muistakin päivistä. Käytävillä oli tervehdittävä ihmisiä niin kuin on aina tervehditty, eikä se ongelma ollutkaan.

Kirjallisuus-sempassa ei tänään ollut kovin montaa osallistujaa. Ainakin yksi sempan opiskelija on kuulemma ollut tämän kuolleen tytön kanssa samssa koulussa ennenkin. Ainoastaan yksi opetaaja, juuri tämä kirjallisuuslinjan vetäjä, kysyi haluammeko keskustella aamun järkyttävästä uutisesta. Kellään ei oikeastaan ollut kovin suurta tarvetta puhumiseen. Joulun jälkeen tai myöhemmin keväällä tilanne olisi ollut aivan erilainen, koska semppaporukalla on ollut tapana kasvaa aika tiiviisti yhteen.

Toivoisin, että osaisin kirjoittaa tähän jotain lohdullista. Minusta tuntuu, että kirjoitin tämän vakavan ja surullisen asian hyvin asiallisesti. Nuoren kuolema koskettaa jokaista erityisesti, vaikka henkilökohtaisia siteitä ei ollutkaan. Pitäisi muistaa, että jokainen päivä voi olla viimeinen ja joka hetki pitäisi elää täysillä. Carpe diem - tartu hetkeen, sopisi kaikkien ihmisten motoksi ja muistutukseksi siitä, ettei huomisesta ikinä tiedä.