keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Keilaus kuuluu kaikille

Pyörätuoli vapauttaa kädet ja keilausteline onnistumisenriemun

-       Ensimmäisen lauseen puute on kirjoittajan pahin painajainen. - Jos tietäisin miten sen yli hypätään ei minulla olisi mitään ongelmia. Ehkä pitäisi vain "käydä suoraan tulta päin", kuten sanonta kuuluu.

Joulukuussa tuttavani syntymäpäivillä viihdekeskus Flamingossa minulle tarjottiin ensimmäistä kertaa kuvassa näkyvää keilaustelinettä. Olen keilannut ennenkin, mutta nyt, kun mietin asiaa, minulla ei ole lainkaan muistikuvia siitä miten se mahtoi onnistua. Tiesin, että keilarataa reunustavat kaiteet, jotka on mahdollista nostaa ylös. Näin pidetään keilapallo radalla ja, jos oikein hyvin käy, saadaan kaatojakin.

Muistan ala-asteajoilta yhdet syntymäpäivät, joilla olimme keilaamassa. Sillä kertaa en istunut pyörätuolissa, joten käteni olivat keppeihin sidotut. Muut vieraiksi kutsutut pojat ”keilasivat puolestani.” Taisin saada aika hyvät tulokset siinä keilakisassa. Olivathan puolellani kavereiden taito, voima ja halu auttaa. Taisin olla aika hyvä jätkä silloin 10 vuotta sitten.

Seitsemännellä luokalla osallistuin koululiikuntaan mahdollisuuksien mukaan, kiitos loistavan opettajan. Kerran olimme keilaamassa. Se onnistui jotenkuten ylös nostettujen keilarataa reunustavien kaiteiden turvin, mutta oli silti aikamoista onnenpeliä. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että avustaja olisi tukenut käsiäni keilatessani. Istuin pyörätuolissa, joten käteni olivat vapaat, mutta tarvitsin silti jonkun, joka toi minulle uuden keilapallon. Luultavasti se oli avustaja, tai ehkä sittenkin opettaja…

Minulla on ollut useita liikunnanopettajia peruskoulun aikana, mutta yksikään ei ole yltänyt seitsemännen luokan opettajani tasolle, ei ennen häntä eikä hänen jälkeensä. Hän todella näki minut. Hän näki minut eikä vammaani. Tai tietenkin hän näki vammanikin, mutta vain sen verran kuin oli pakko. Kaikki mahdollinen liikunta mukautettiin niin, että pystyin osallistumaan siihen. Rakastin liikuntaa, se oli lempiaineeni, koska pääsin todella osalliseksi liikunnanriemusta. Muut opettajat ovat olleet valmiita hyväksymään minut osaksi ryhmää ja jonkinlaista halua ymmärtää vammaista oppilasta on myös ollut, mutta mukauttaminen tai liikunnasta vapauttaminen on vain ollut paljon helpompaa. Tämän vuoksi muistelen ensimmäistä yläaseen liikunnanopettajaani lämmöllä vielä vuosien jälkeen. Olin hänelle haaste, mutta hän opetti minut rakastamaan liikuntaa.

Nähdessäni keilaustelineen minusta tuntui heti, että siitä täytyy kirjoittaa. Se mullistaa keilaamisen antamat mahdollisuudet. Se tekee keilauksesta harrastuksen, joka yhdistää ihmisiä. Se kuuluu sekä vammaisille, että vammattomille eikä ole iästä kiinni. Keilaustelineen ansiosta on mahdollista saada keilapallo todella vierimään rataa pitkin. Enää ei tarvitse vain pudottaa palloa radalle ja toivoa, että se kaataisi edes yhden keilan. Nyt voin kisata ystäviäni vastaan keilaradalla ja voittaa kisan, ihan itse.

2 kommenttia:

  1. Selda! Upeaa tekstiä! Ton opettajan on täytynyt olla mieletön.... T. Ilari

    VastaaPoista
  2. Selda, kirjoita lisää blogiisi.

    VastaaPoista