lauantai 28. huhtikuuta 2012

Hiljaisuuden rikkomista

Olen aina pitänyt sateesta. Sen kastelemaksi tuleminen on tietenkin inhottavaa, mutta se on tässä maailmassa yksi niistä asioista, joita havannoin enimmäkseen kuulo - ja tuntoaisteilla. Sateen äänessä on ollut jotain miellyttävän rauhoittavaa niin kauan, kun vain voin muistaa. Sateeseen ei voi liittää vain yhtä ainoaa ääntä. Se ropisee, helisee, lorisee ja suhisee, kuulostaa turvalliselta minun korviini. 


Muutama viikko sitten perjantaina satoi koko päivän. Ensimmäinen kevätsade toi mukanaan halun kirjoittaa. Se olikin ollut kateissa ikuisuuden. Taitaa se edelleen olla hiukan kateissa. Muuten olisin kirjoittanut jotain julkaistavaa jo silloin, muuten näiden sanojen kirjoittaminen tuntuisi helpommalta. Kevätsade toi mukanaan viileää ilmaa, mutta se ei ollut talvipakkasten kylmyyttä. Minun ainakin oli helpompi olla, helpompi hengittää.


Ylioppilaskirjoitukset ovat olleet takana jo kauan ja yliopiston pääsykokeet edelleen edessä. Ylioppilasjuhlista ei ole yhtään enempää varmuutta kuin ennenkään, mutta olen kuitenkin hiljakseen valmistautunut juhlaan. Kengät ja meikki tuli ostettua tänään, lyyra äitiä varten odottaa jo sitä päivää, kun sen saa laittaa puvun etumukseen ja kankaat juhlapukua varten on hankittu. Tänään kävin otattamassa itsestäni mitat ja järkytyin pienoisesti, olen niin järkyttävän iso..


Niinhän sitä sanotaan, että yksinkertainen on kaunista. Tämä ei kuitenkaan ollut yksinkertaista eikä kaunista liioin. Pahoittelen, en kuitnekaan pysty kirjoittamaan yhtään enempää nyt. Sanat etsivät selvästi edelleen muotojaan eikä ajatus kulje, mutta on tämä silti tyhjää parempi, onhan?


Sain ainakin hiljaisuuden rikottua. Myöhemmin kirjoitan taas lisää...



1 kommentti:

  1. olisiko niin Selda, että suuri ponnistus on takanapäin ja sikis on väähän tyhjä olo?
    Eivät ne sanat minnekkään katoa. Elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ja aina välillä sataa ropisee ja silloinhan sitä sitten voi taas kirjoittaa
    Yksi vaan

    VastaaPoista