Tähtiin kirjoitettu virhe

Tähtiin kirjoitettu virhe oli järisyttävä elokuvakokemus, jolle traileri ei tee oikeutta. Minulle se oli paljon enemmän kuin kahden kuolemansairaan nuoren rakkaustarina ja juuri siksi ihastuin siihen.  Jollain kummallisella tavalla tunsin kuin se olisi kertonut minun elämästäni. Tai ehkä istuin elokuvateatterin penkissä ja toivoin, että olisin itkenyt kunnolla, vuolaammin kuin vain sen verran, että silmäripseni kostuivat, koska se ei kertonut minun elämästäni. En itkenyt siksi, että he olivat nuoria ja kuolemansairaita. En itkenyt sen käsittämättömän kivun vuoksi, jota he kokivat elämässään. Itkin, koska kaikesta siitä kivusta huolimatta, kaiken sen läpi, he elivät täyttä elämää.

Elokuvassa on kohtaus, jossa päähenkilöt istuvat vieretysten keinussa. Tyttö, Hazel katsoo poikaa, Augustusta ja sanoo: ”Gus, olen granaatti. Jonain päivänä räjähdän ja teen selvää kaikesta tielläni, enkä halua satuttaa sinua. Elokuvassa kohtaus liittyy siihen kuinka Hazel yrittää estää Gusia rakastumasta itseensä tai itseään rakastumasta Gusiin, koska on kuolemansairas. 

Ymmärrän mitä Hazel tarkoittaa verratessaan itseään granaattiin. Minulla ei ole syöpädiagnoosia enkä tietääkseni ole kuolemaisillani. Kuitenkin tunnen itseni granaatiksi. Sisäinen tunteeni ei oikeuta minua huonoon käytökseen. Tämä ei ole puolustuspuhe, mutta minulla on vaikea luonne. En koskaan tiedä mikä minua ärsyttää niin, että räjähdän. Inhoan itseäni, koska olen niin räjähdysherkkä.  Tunnen, että on parempi pitää ihmiset loitolla. En ole tavannut montaakaan ihmistä, jolle uskaltaisin näyttää kuka todella olen ja senkin jälkeen luottaa siihen, että he ymmärtävät ja ovat olemassa minua varten. Miten kukaan voisi kestää minua, kun en itsekään kestä itseäni? En ole pitkävihainen, se onkin siunaukseni. Kuitenkin jokainen särkyvä kupla jättää jälkensä eivätkä ne haavat ole aina parannettavissa.

Olen nuori kuten elokuvan Hazel ja Gus ja unelmoin kuten he.  En vain usko, että Gusin kaltaisia ihmisiä, Gusin kaltaisia miehiä on maailmassa kovinkaan monta. Jokainen ansaitsee elämässään ihmisen, joka ymmärtää häntä ja hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on, ilman, että jatkuvasti pitäisi selitellä tai pelätä rikkovansa jotain peruuttamattomasti. Se on luonnollisesti aina vuorovaikutteinen suhde. En voi odottaa muiden ymmärrystä edes yrittämättä ymmärtää itse .

Kadehdin elokuvan Hazelia. Siitä huolimatta, että hän on räjähdysherkkä granaatti, eikä voi koskaan päästää täysin irti siitä, koska se on peruuttamattomasti osa häntä. Hän suostuu tarttumaan siihen vain niin löyhällä otteella kuin on välttämätöntä. Kuoleman varjosta ei koskaan voi päästä täysin eroon. Silti hän uskaltaa nauraa, itkeä, tanssia, kiintyä, rakastaa ja elää, lopulta.

En muista milloin kadotin spontaanin kykyni nauraa ja itkeä sydämeni pohjasta enkä tiedä mikä siihen on johtanut. Tiedän vain, että pidän kynsin hampain jatkuvasti kiinni siitä jostakin sisälläni, eikä se ole granaattini. Granaattini kanssa minun on opittava elämään. Se jokin josta en uskalla päästää irti, on se osa minua, joka tekisi granaatistani vähemmän räjähdysherkän. Se on syy siihen, että Tähtiin kirjoitettu virhe sai silmäripseni kostumaan ja toivoin, että olisin itkenyt kunnolla. Koen, etten osaa enää itkeä mistään muusta syystä kuin vihaisuuttani tai turhautuneisuuttani. Surukin muuttuu niin herkästi vihaksi sisälläni. Puhumattakaan siitä, että kykenisin nauramaan sydämeni kyllyydestä tai heittäytymään tilanteissa joiden pitäisi olla hauskoja. Rakastan tätä elokuvaa. Kukaan ei ennen ole osannut selittää sisäistä pelkoani vertaamalla sitä räjähtävään granaattiin. Se on mahtava vertaus. Samalla tämä elokuva sai minut ajattelemaan. Millä oikeudella käperryn itseeni ja takerrun asioihin joihin en täysin kykene? Minulla ei ole etenevää, tappavaa sairautta. Minulla on liikuntavamma eikä se vaikuta älykkyyteeni.  Sen ei periaatteessa pitäisi estää minua tekemästä yhtään mitään. Minun täytyy vain päättää haluavani tarpeeksi ja etsiä keinot, joilla pääsen tavoitteeseeni. En voi juosta, mutta voin kävellä. En voi lähteä karanneen taaperon perään enkä ehkä edes nostaa häntä syliini lattialta tai maasta, mutta voin silti pitää häntä sylissäni, kun hän itkee ja puhaltaa haavaan, kunnes siihen ei enää satu. Tulevan puolisoni täytyy aina auttaa minua fyysisesti enemmän kuin minä voin koskaan auttaa häntä (Jostain syystä olen aina kuvitellut, että puolisoni on vammaton), mutta voin silti antaa hänelle, käteni, korvani ja koko sydämeni.

Itkin, koska elokuvan kaksi kuolemansairasta nuorta uskalsivat antaa elämän täyttää heidät, enkä minä uskalla päästää irti siitä jostakin sisälläni, joka estää minua elämästä ja nauttimasta siitä. Päästämästä irti siitä jostakin, joka estää minua täysin luottamasta ihmisiin. Eikä minulla pitäisi olla mitään syytä sen pelon kantamiseen.  En vain tiedä mitä sille tekisin, koska se seuraa minua kuin tappavan sairauden varjo. Se tukehduttaa minut lopulta, jos en itse hankkiudu siitä eroon. Ero Hazelin ja Gusin ja minun tarinoideni välillä on se, ettei heidän varjonsa ole heidän luomansa ja he karistavat sen niin kauas itsestään kuin on mahdollista, kun taas minun varjoni on suurimmaksi osaksi itse luomani, enkä kuitenkaan osaa karistaa sitä irti itsestäni.