Oivalluksia

Hei!

Olimme pari päivää sitten kaupungilla vaateostoksilla. Yleensä teemme kaupunkiretken kerran kesässä. Tämä kesä on ollut siinä suhteessa poikkeuksellinen. Vaateostoksillakin olimme kaupungissa ainakin toisen tai kolmannen kerran. Lähdimme oikeastaan vain ollaksemme ulkona ja käydäksemme kauppatorilla ostamassa perinteiset mansikat. Ostimme kuitenkin minulle hupparin ja veljelleni housut. Hupparit eivät oikeastaan ole niinkään minun tyyliäni, mutta halusin, että minulla olisi ainakin yksi sellainen huppari, jonka voi vain heittää muiden vaatteiden päälle. Löysimme kaikenlisälisäksi vaatteen, joka sekä värinsä, että kokonsa puolesta sopi minulle.

Kävimme kuitenkin monessa kaupassa ennen kuin "se oikea" osui kohdalle.Yhdessä kaupassa äitini ja veljeni kävivät toisessa kerroksessa katsomassa mitä sieltä löytyisi. Minä ja siskoni jäimme sananmukaisesti pyörimään alakertaan.

Toivon usein, että voisin siirtää tunteita. En siksi, että saisin ihmiset tuntemaan kipua, jota itse ehkä tunnen vaan siksi, että olen varma, että ihmisten olisi helpompi ymmärtää toisiaan tietyissä tilanteissa, jos he voisivat tuntea toistensa tunteita, koska niitä voi harvoin selittää. Sellainen tunne minulle tuli siellä kaupassa siskoni kanssa kierrellessäni. Hetken ajan ymmärsin jotain sellaista kaveruuden ja sisaruuden erosta, jota ei voi selittää, tiedän vain ettei se löytämäänsä takkia esitellyt tyttö ollut minuun ärsyyntynyt pikkusiskoni. Se oli vahva deja'vun kaltainen oivallus.

Eilen oivalsin, jotain muutakin, se ei tosin ollut niin vahvaa. Olen tavannut nuoreen ikääni nähden paljon ihmisiä. Tunnen kirjailijoita ja kirjoitan itse. Suvussani on ammattimuusikko ja hyvin lajissaan parjänneitä urheilijoita. Saan bändiopetusta ammattilaisilta ja olen esiintynyt näyttelijöiden kanssa. Minulla on vammattomiakin kavereita, mutta kuitenkin olen löytänyt Invalidiliiton nuorisotyöryhmästä eniten omanhenkisiäni kavereita. Aina toitotetaan sitä, että vammaisuus on asennekysymys vammattomille, jotka elävät meidän kanssamme tässä maailmassa. Kuinkakohan moni vammaton, tai edes vammainen tulee ajatelleeksi, että se on asennekysymys myös vammaiselle itselleen.

Useimmilla vammaisilla on elämänsä jossain vaiheessa kriisi vammaisuudestaan johtuen, sen hyväksyminen ei ole välttämättä mikään helppo asia,varsinkaan silloin jos on koko elämänsä elänyt vammaisten maailmassa ja pitäisi hypätä tavalliseen maailmaan. Oman vammaisuuden hyväksyminen ei kuitenkaan takaa hyvää asennetta vammaisuutta kohtaan, tai ehkä se on juuri sitä ettei ole ainakaan täysin hyväksynyt vammaisuuttaan. INTO on puolestaan täynnä hyvää asennetta vammaisuutta kohtaan. Sieltä olen löytänyt eniten omanhenkisiäni ihmisiä. Vammaisuudella ei siellä ole väliä, mutta kuka muu vammaisten asioita hoitaa kuin vammainen itse, kuka muu tietää mitä vammainen nuori haluaa, jos ei nuori itse.