Tunder love

olen halunnut kirjoittaa saksalaisesta telenovelasta, Lemmen viemää, jo viime kesästä asti. Olen aloittanutkin tekstin kirjoittamisen usein, mutta poistanut sen aina, koska olen mielestäni saanut aikaan vain jotain tyhjänpäiväistä.

Ehkä ongelmani on ollutkin se, että olen lähestynyt aihetta aivan väärästä näkökulmasta. Ehkä ei olisikaan pitänyt ottaa tekstiin järkevää näkökulmaa, joka pohtii päähenkilöksi otetun vammaisen nuoren naisen merkitystä ja sitä miksi hän oppiikin taas kävelemään. Oliko Miriamin vammaisuus vain keino, jolla pyrittiin tavoittamaan myös vammaiset katsojat, vai eikö maailma sittenkään ollut vielä valmis katsomaan vammaisuutta silmiin? Viimeinen näkökulma on ainakin todellisuutta. Maailma ei ole vielä valmis, jos olisi, eriarvoisuutta ei olisi.

Täytyy myöntää, että Miriamin vammaisuus oli juuri se seikka, joka sai minut kiinnostumaan sarjasta. Perinteisen telenovelan tapaan Lemmen viemääkin on täynnä elämää suurempaa rakkautta ja kieroa juonittelua. Miriamin ja Robertin rakkaustarinaa katsellessani tulin samalla kstsellekseeni suoraan omaan unelmaani. Vammaisen naisen ja vammattoman miehen rakkaustarina, sitä kun vammaisuus ei merkitse mitään.

Minun ei siis olisi kannattanut aloittaakaan kirjoittamista järkevästä näkökulmasta vaan enemmän tunnenökökulmasta. Sillä tunteita se sarja minussa herättää.

Siitä huolimatta, että Lemmen viemää kertoo elämää suurempia rakkaustarinoita, se on mielestäni kesysti kuvattu. Rakastelukohtauksia, ällöttäviä limaisia suudelmia tai ylimakeita rakkauden tunnustuksia on vähän. Mikäli niitä on ne ajavat aina asiansa, johtavat aina johonkin tai johtuvat jostakin. Suukkoja ja halauksia näkee paljonkin, mutta kertaakaan ei ole tehnyt mieli kääntää katsetta pois sen vuoksi, että sietoraja tuli vastaan.

Edellinen kirjoitukseni käsitteli sitä, miksi en halua tai uskalla larpata enkä kirjoittaa Fan fictionia. Kerroin siitä, kun oikein keskityn ja uppoudun tarinaan niin syvälle etten ehkä pääse enää ylös. Se mitä minulle ei ole tarinasta kerrottu minun ei tarvitse tietää, siksi en tarvitse Fan fictioniakaan. Asialla on toinenkin puoli. Tunnenäkökulman kirjoittaminen on tuskaista juuri sen vuoksi, että olen niin syvällä Miriamin ja Robertin tarinassa.

Useammin kuin kerran olen nauranut, liikuttunut, ollut ahdistunut, säpsähdellyt, pelännyt itkuun purskahtamista tai joutunut nielaisemaan ennen kuin olen voinut vastata minulle esitettyyn kysymykseen. Reagoinut aina samaan tapaan henkilöhahmojen kanssa ja yrittänyt samalla muistaa, että kyse on vain sadusta. Kerran tunsin jopa sietämätöntä ikävää tilanteessa, jossa Miriam ja Robert kohtasivat erossa olon jälkeen.Tähän pystyin viimeksi lapsena kuvitellessani jonkun pariskunnan jälleennäkemistä. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että olisin kuvitellut itseni sarjaan sisälle. Aistin ikävää samaan tapaan kuin tarkkailen kadulla kulkevia ihmisiä.

En ole vieläkään keksinyt mikä se juttu oli joka loppujen lopuksi sai minut hullaantumaan tästä sarjasta. Tiedän kuitenkin, ettei kyse ollut Miriamin vammaisuudesta, koska hän oli oppinut kävelemään jo ajat sitten. Pohdin tässä nyt, että onko kykyni tai haavoittava taipumukseni eläytyä keksittyihin tarinoihin vain taiteilijan luovuutta, onko herkkyyteni juuri se seikka, joka tekisi minusta loistavan kirjailijan, jos vain haluaisin ja uskaltaisin, vai olenko oikeasti jollain tasolla hullu?

Tiedän tarkkaan kuinka monta jaksoa on tällä Robertin ja Miriamin tuotantokaudella ja kuinka monennessa ollaan menossa. Olen lukenut juonipaljastuksia netistä ja olen katsonut juonipaljastuksia sisältäviä videoita, olen päätellyt näkemieni kuvien ja lukemieni juonipaljastusten pohjalta mitä missäkin jaksossa tapahtuu. Pelkään jo nyt sitä kuinka tämä tuotantokausi loppuu kohta. Silti haluaisin juoksuttaa tuotantokauden loppuun pian ja pysähtyä kaikkein kauneimpiin kohtauksiin unohtamatta niitä. Nyt te ehkä ihmettelette miksi haluan nähdä tarinan loppuun, jos kerran jo tiedän miten se loppuu. Saksa on kiva kieli ja olen oppinut sitä muutamia sanoja, mutta en silti ymmärrä sitä. On siis kiva nähdä tarina loppuun asti suomalaisella teksityksellä.

Lemmen viemää antaa myös melkoisen hyvän käsityksen Saksalaisesta läheisyyskulttuurista, mikäli siihen voi luottaa. Suomessa sellaista käyttäytymistä pidettäisiin outona. Seurustelukumppanini isä ei suutelisi minua edes poskelle, vaikka olisin kuinka hänelle kuin oma tytär, en voisi antaa ystävälleni hyvän yön suukkoa ilman, että minua pidettäisiin vähintäänkin outona, eivätkä suomalaiset miehet kai pahemmin halaile. Saksassa tai ainakin Lemmen viemässä tämä kaikki näyttää olevan täysin normaalia.

Lemmen viemää ei ole enää sama asia tämän tuotantokauden jälkeen. Varsinkin, kun Robert sattuu olemaan tapahtumapaikkana toimivan ja perheensä omistaman hotellin kokki. Myös edellisen tuotantokauden toinen osapuoli Laura Mahler työskenteli hotellin keittiössä, jälkiruokakokkina. Keittiö on siis ollut hyvin keskeinen paikka tapahtumien kulussa. Jälkiruokakilpailuun osallistuessaan Laura pohti samalla omaa hankalaa miestilannettaan, oliko se tummasta suklaasta valmistettu hahmo Gregor vai Alexander?

Keittiössä Miriamin ja Robertin välit taas lämpenivät, kun he suunnittelivat yhteistä workshoppia, Miriamin satumaiset tuoksut ja Robertin ihanat ruoat. Keittiössä Miriam avusti Robertia ruoanlaitossa sittenkin, kun Robert oli menettänyt hajuaistinsa ja keittiössä Robertin hajuaisti myös palasi ja Miriam ja Robert palasivat yhteen. Myös Miriamin kasvihuone on keskeisessä osassa. Siellä Robert tajusi menettäneensä hajuaistinsa ja siellä Miriam valmisti Robertin reseptin mukaan tuoksun, joka tekee hänestä myöhemmin parfymörin.

Tämän rakkaustarinan saadessa päätöksensä osa minua katoaa. Kyllä se miten voimakkaasti reagoin, miten syvälle uppoan säikäyttää minutkin, mutta siksi haluan kirjoittaa, tehdäkseni tilaa ja ottaakseni hiljaisia jäähyväisiä. Seuraava tarina on aivan yhtä kiemurainen ja aivan yhtä kaunis, mutta siitä puuttuu jotakin, joka tekee Miriamin ja Robertin tarinasta minulle erityisen. Siihen en enää voi samaistua, se ei ole enää unelmani todeksi kirjoitettuna ja kuvattuna, se on vain tavallinen rakkaustarina tylsän tutun kaavan mukaan.

Siitä huolimatta, että todellinen hullaantumiseni sarjaan tapahtui vasta Miriamin opittua kävelemään, innostuin siitä jo Miriamin vielä istuessa pyörätuolissa. En nähnyt niitä ensimmäisiä Miriamin ottamia askeilia. Silti tiedostin Miriamin vammattomuuden.

Samaistuin siihen vammaiseen vaaleaan kauniiseen tyttöön. Robertin ja Miriamin, vammaisen ja vammattoman rakkaustarina on minun unelmani kuvina ja sanoina. Näen Miriamin kai aina vammaisena, se tekee juuri tästä tarinasta erityisen.