Kuiskaus vain

En ole varma olenko aiemmin kirjoittanut siitä miten ylioppilaskirjoitukset vaikuttavat koulumme arkeen, jos olen pahoittelen toistoa, mutta aion nyt kuitenkin kirjoittaa siitä.


Tänään oli siis ylioppilaskirjoitukset. Ymmärtääkseni vuorossa oli äidinkielen tekstitaidonkoe. Meillä ylioppilaskirjoitukset pidetään liikuntasalissa, jonka ovi sijaitsee yhdellä niistä käytävistä, joita pitkin kuljetaan ruokalaan. Ilmeisesti ruokalan ja liikuntasalin välillä on myös ovi. Tämä aiheuttaa tiettyjä poikkeusjärjestelyjä ruokalassa kirjoitusten aikana.





En voinut olla hymyilemättä vahtimestarille, joka vahti käytävien välistä ovea johon oli liimattu lappu, jossa käskettiin pysähtymään. Hän avasi oven minulle ja kiitin häntä hiljaa.





Ruokalaan tullessani lasien kilinä kuulosti omituiselta. Opettajat kuljeskelivat pöytien välissä hiljaa, painottomin askelin sihisten aina välillä puhujille varoituksia hiljaisuudesta. Istuin pöytään, jossa istui jo muitakin, mutta en katsonut heitä, tervehtiä taisin hiljaa. Ei saanut puhua, jos joku puhui siitä varoitettiin.



Kaikki äänet kuulostivat jotenkin ylikorostuneilta, samoin veitseni kolahdukset perunan läpi posliinilautaseen. Se saattaa johtua siitä, että kaikki liikkuivat varoen päästämästä mitään ääntä, sitten, kun ääniä oli ne tuntuivat oudoilta.

Osaan kuvitella sen koetilanteen seinän toisellapuolen. Minua muutaman vuoden vanhempia nuoria, tyttöjä ja poikia, jotka ovat ehkä jo jättämässä hyvästejä sille talolle, jonka oven minä vasta innoissani avasin. Paljon koepapereiden ylle kumartuneita päitä, tuttujakin. Kynät sauhuten niin, että käsi on huomenna aivan kipeä. Ehkä vesipulloja pöydillä, mutta ei missään nimessä muuta kuin kynä ja kumi. Joku ehkä yskii ja paperi rapisee, kun käännetään sivua, mutta valvoja istuu hiljaa.

Kaikki kommunikaatio tapahtui kuiskaten. Kirjoittajille annettiin rauha koetta varten, sen verran he ovatkin ansainneet. Sellaista taianomaista hiljaisuutta ei kuule kovin usein.

Ruokalasta tullessani törmäsin opettajaan, jolla on aina tapana tervehtiä. Hänen niin tavanomainen tervehdyksensä oli tänään kuiskaus vain. Vielä, kun ohitin liikuntasalin oven olin osa sitä ihmeellistä hiljaisuutta, sitten taika särkyi.

Avustajani totesi minun olevan mietteissäni. Hänen päästäessään minut luokkaan odottamaan seuraavan tunnin alkua kerroin hänelle miksi. Nyt kerron teillekin. Minä pohdin, mietin ja kuuntelin. Millaisen kuvan tästä maalaisin, mitä värejä käyttäisin.

Toivon, että onnistuin pysäyttämään sen hetken, antamaan teille edes kalpean aavistuksen siitä mitä se hiljaisuus on. Sanon kuitenkin aika paljon, kun kerron, että siihen hiljaisuuteen törmäsin käydessäni koulussani ensimmäisen kerran, ja siihen ihastuin.