perjantai 15. tammikuuta 2010

Nurkan taakse ei voi nähdä

Koulun alku joululoman jälkeen on menny rauhallisesti. En minä ylensäkään mikään villi riehuja ole, mutta nyt on ollut jo pitkään levollinen olo koulupäivien päätteeksi, nämä ovat olleet hyviä päiviä. Toisaalta, mikä tässä on ollessa, kun viimejakson aineista tuli niin hyvät numerot. Filosofiasta, Psygologiasta ja musiikista sain kaikista 9. Maantliedosta tuli 8, vaikka en ollut kokeen jälkeen yhtään varma siitä miten selviydyn. Kuvaamataidosta tuli 7, mutta tiesin jo etukäteen, ettei se ole aine jossa tulen pärjäämään loistavasti, joten se ei ole mikään pettymys. Lukiossa on pakko käydä kolme taito-ja taideaineiden kurssia, joten valitsin jo etukäteen kaksi kurssia musiikkia.

Tänäaamuna kävelin koulun portaita ylös mennäkseni äidinkielentunnille. Selvisin portaista mainiosti, mutta kaaduin loisteliaasti heti portaiden yläpäässä. Näin talviaikaan ihmisten kengistä sulaa vettä. Kepeissäni on kumipäät. Kastuessaan niistä tulee niin liukkaat etteivät ne kertakaikkiaan pidä.

Kaatuessani kepit lennähtivät käsistäni kolahtaen ja polveni tärähti samassa rytäkässä lattiaan, onneksi ei sattunut pahemmin. Edelläni kävellyt ja tavaroitani kantanut avustajani lennähti heti vierelleni. Joku ystävällinen tyttö ojensi keppejäni samalla, kun avustajani auttoi minua ylös nousemisessa, johdatti minut penkille istumaan ja halusi kuivata keppieni päät, vaikka sanoin, että pärjään kyllä. Sellainen oli aamuni.

Myöhemmin päivällä odotellessani avustajaani ja erästä koulukaveriani ruokalan edessä havahduin erääseen asiaan. Katselin kahta kirjallisuuslinjan opiskelijaa, jotka olivat juuri saaneet abihupparinsa ja kokeilivat niitä peilin edessä.

Nykyinen kouluni tuntui turvalliselta heti sinä ensimmäisenä päivänä, kun minusta tuli Helsingin uuden yhteiskoulun opiskelija. Jokaisella koululla on omat salaisuutensa ja omat koodinsa, joiden mukaan toimitaan. Minusta tuntui, että pääsin koulumme ilmapiiriin ja toimintatapoihin nopeasti sisään. Tänään minä kuitenkin niitä abiturienttityttöjä katsellessani ymmärsin, että tämä lukioaika on sellainen matka, joka on kuljettava loppuun asti. Nurkan taakse ei voi nähdä ennen kuin sen ympäri on kävellyt.

Olen vasta aloittanut tämän matkani, mutta se on jo hyvässä vauhdissa se päättyy varmasti, varmemmin kuin koskaan ennnen, hyvin, koska nyt minusta tuntuu, että olen samalla tavalla turvassa kuin aloittaessani ensimmäisen luokan tai lopettaessani ala-asteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti