Tuossa Kuitusen viimeisessä maaliin tulossa oli jotain käsittämättömän, selittämättömän suurta. Noin he tulivat viimeiset metrit, käsikkäin. Se oli hieno teko Saariselta ja vahvisti entisestään sitä käsitystä, jonka olen saanut Saarisen ja kuitusen suhteesta. Minulle se kuvasti niin suurta lämpöä ja ystävyyttä heidän välillään, että piti hammasta purra, ettei itku tullut. Toki viikko sitten vaihdetut halaukset maaliviivalla kertoivat siitä, että kaikkien A-maajoukkueen naishiihtäjiemme suhteet Kuituseen olivat lämpimät, mutta vain Saarisen osasin kuvitella Kuitusen saattajaksi. Se oli kaunista ja liikuttavaa, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ei oikeastaan yllättävää. Tuo maalisuora muistetaan varmasti pitkään. Se oli ainutlaatuinen päätös Maailman parhaimpiin kuluneen hiihtäjän uralle. Myöhemmin Kuitunen kertoi haastattelussa pyytäneensä Saariselta juuri tuota. Se ei himmennä tuon hetken loistoa kuitenkaan lainkaan, koska Kuitunen kertoi myös Saarisen vastanneen "niin mä vähän ajattelinkin." Noin olisi siis luultavasti kuitenkin käynyt.
Ovathan nuo kaksi naista kokeneet yhdessä paljon muutakin suurta. Se oli Kuitunen, joka yritti Sapporossa matkalla 30 km maailmanmestaruuteensa hidastaa sen verran, että Saarinen pääsisi mukaan mitaleille, mutta hänen oli pakko kiristää tahtia, kun kenttäkuuluttaja tajusi suunnitelman ja aikoi kavaltaa sen. Se oli Kuitunen ensimmäisenä vastassa halaamassa itkevää urheilijaa. joka oli juuri voittanut ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Ja Kuitunen ja Saarinen, he kaksi kamppailivat viimeiseen asti Tourde ski:n voitosta, mutta Kuitunen oli silloin vahvempi ja vei voiton toistamiseen, tälläkertaa aivan kilpasisarensa nenän edestä, halaten tätä kuitenkin lämpimästi. He kaksi ovat myös olleet kilpailemassa MM-kullasta. jonka toivatkin Suomeen, paitsi, ettei se ollut mikään kilpailu, he olivat niin ylivoimaisia.
Minun on ollut hyvin vaikea päättää mitä mieltä ollaVirpi Kuitusen lopettamispäätöksestä. Aiemmin kaudella luin hänen kirjoittamiaan tekstejä ja ihmisten niihin kirjoittamia kommentteja. Ihmiset olivat suorastaan kauhistuneita siitä ajatuksesta, että Kuitunen lopettaa uransa. He kirjoittivat kyyneleisiä ja anelevia kommentteja, jottei hän lopettaisi. Toiset toivottivat vain tyynesti menestystä siviilielämään ja kiittivät kaikista hienoista hetkistä hänen kanssaan. Ajatukset, jotka nuo viestit saivat pyörimään päässäni tuntuivat omituisilta, kun muistelin kaikkia hänen kanssaan elettyjä hetkiä ja jokaista vuodattamaani kyyneltä. Olisin voinut yhtyä jokaiseen lukemaani kommenttiin. Menneisyyden valossa minun olisi pitänyt kirjoittaa juuri tuollaisia kyyneleisiä kommentteja. Mitä lähemmäksi kauden päätöstä tultiin sitä haikeammaksi tunsin itseni, mutta jokin osa minussa kuitenkin muistutti jatkuvasti niistä sanoista, jotka hän oli sanonut lopettamissuunnitelmistaan jo vuosia sitten, vihjeistä joita hän kirjoitti päiväkirjaansa ja ylen hiihtäjä-blogiin pitkin kautta, ja siitä, ettei yhtään ihmistä voi omistaa. Heitä voi ihailla ja rakastaa, heidän vuokseen voi vuodattaa kyyneleitä, mutta samalla, kun he ovat kaikkien meidän tuttavia ja ihailunkohteita, yksikään meistä ei voi heitä omistaa.
Näen Kuitusen kulkeman matkan tienä. Tienä jolla on ollut kuoppia ja kivikoita, varjoja ja auringonpaistetta, hankalia mäkiä ja suoria sileitä pätkiä. Niihin kuoppiin on kompuroitu, varjoihin eksytty, mutta on ollut myös auringonpaistetta ja sileitä helppoja pätkiä, joilla on suorastaan lennetty eteenpäin. Nyt on tultu tienristeykseen, joka kiinnostaa enemmän, kuin se tie, jolla on kuljettu jo pitkään. Valta on annettu toiselle kapteenille, jonka kättä on puristettu lämpimästi.
Saarinen kuvasikin Kuitusta oppiäidikseen ja kertoi tämän luvanneen. että aina saa ottaa yhteyttä.
Kuitunen on kompuroinut varjoihin ja kuoppiin, mutta noussut viisaampana ylös. Hänen uransa onkin ollut hyvin värikäs ja sen synkät sävyt ovat tehneet siitä kiehtovamman, mutta vääjäämättä myös vaarallisemman tarinan. Hän on varmasti ollut yksi 2000-luvun keskustelluimmista, rakastetuimmista ja vihatuimmista urheilijoista vaikka ne ovatkin voimakkaita sanoja.
Tulen varmasti katsomaan hiihtoa ensivuonnakin, mutta en koskaan enää samalla tavalla kuin menneinä vuosina. Täytyy myöntää, että säikähdin itsekin sitä voimakasta tunnekuohua, joka minussa viimeviikkoina velloi. Olin kuin valtavan iso uima-allas, joita koteihin myydään pihoille. Tuntui, etten mahdu mihinkään, ja olen niin täynnä vettä/tuskaa, että pienikin tönäisy loiskauttaa sitä altaan reunan yli. Tuntuu toki omituiselta ajatella, ettei Kuitunen hiihdä enää ensikaudella, mutta hänen jättämänsä suuren aukon luultavasti hahmottaa todellisuudessa vasta sitten, kun se ammottaa tyhjyyttään, sillä, vaikka hän ei ollutkaan parhaassa kunnossa enää tällä kaudella häneltä jäi silti suuret saappaat täytettäviksi.
Jos minulla olisi ollut mahdollisuus ja olisin uskaltanut. olisin halunnut halata häntä lujasti, kiittää niin monien muiden tavoin kaikista niistä hetkistä, jotka hän on meille suomalaisille hiihtofaneille antanut ja hyvästellä hänet lämpimästi. En kuitenkaan voinut tehdä sitä. Minun on siis vain mielessäni tehtävä kaikki tämä ja toivottava sydämestäni, että joku järkevä ihminen auttaisi häntä uuden elämän alkuun. Ei Kuitunen tyhmä ole, mutta toivon silti, että joku näyttää hänelle tien niiden sudenkuoppien yli, joihin monet muut ovat turhaan pudonneet.
Siis hyvästi ja näkemiin, sanoin, joissa on jo enemmän kuin jäähyväisten kaiku. Hymyssäsuin ja levollisin mielin. Kuten hänkin hyvästeli meidät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti