Musiikkia suurella sydämellä

siitä on jälleen lähes viikko, kun Resonaari soi 10.5. Viimevuonnakin kirjoitin konsertista vasta viikkon kuluttua itse tapahtumasta. Tänävuonna konserttikokemus oli hiukan erilainen. En jännittänyt paljoakaan siitä huolimatta, että bändimme aloitti koko konsertin. Vasta hetkeä ennen kuin meidän piti mennä lavalle sydämeni alkoi hakata. Vaarallista sinänsä, että hallitsemattomasti tärisevät kädet vaikeuttavat soittamista ratkaisevasti. Käteni eivät kuitenkaan tärisseet ja sydämenikään ei hakannut enää lavalla. En edes mokannut kovin pahasti.

Yleensä takahuone on tuskastuttavan kuuma. Tälläkertaa konsertti tuntui kuitenkin menevän vaivattomasti ja nopeasti siitä huolimatta, että soittajia oli yli 60, koska kyseessä oli Resonaarin 15-vuotis juhlakonsertti. Oppilaita oli siis ennätyksellisenpaljon. Se, että konsertti meni suhteellisen vaivattomasti johtuu ehkä siitä, että ovet lavalle olivat koko ajan autki, joten esitykset kuuli hyvin. Toisekseen osa soittajista istui kokoajan katsomossa, me toisella puoliajalla, koska esiinnyimme ensimmäisellä, ja jotkut toiset päinvastoin.

Minun on aina ollut kovin vaikea selittää tuntemuksia joita tuo tapahtuma herättää. Koen voimakkaasti ihmisten kautta. Näen kuinka esiintyjät laulavat ja soittavat koko sydämestään, samoin tiedän, että opettajat parhaimmillaan antavat kaikkensa musiikin ja oppilaidensa eteeen ennen kuin kaikki konsertin lopuksi seisovat yhdessä lavalla. Tuo tieto ja musiikin rytmi, jonka voi kokea koko vartalossaan herättää selittämättömän vahvoja tunteita. Se, jos jokin on musiikkia suurella sydämellä ja me oppilaat olemme turvassa heidän keskellään. Aivan turvassa, ei meidän tarvitse kuin luottaa, sillä ihmisten, jotka opettavat musiikkia meille, erityisryhmille ja lisäksi vielä ehkä keikkailevat omien bändiensä kanssa täytyy todella rakastaa musiikkia.

Tänään kamppailin taas säveltämisen tuskan kanssa. Olen kokenut sitä joskus aiemminkin. Siinä on jotain samaa kuin siinä tilanteessa, kun melodia pyörii päässä, mutta ei aivan onnistu tavoittamaan sitä pianon koskettimilta. Se on äärimmäisen turhauttavaa. En oikein tidä kumpi minun pitäisi luoda ensin, hyvä teksti vai sopiva melodia, mutta jonain päivänä minä vielä sävellän jotain.

Tänään on ollut ihanan lämmin päivä. Onneksi päädyin kuitenkin käymään ulkona. Sai laittaa aurinkolasit silmille ja lähteä kelaamaan. Kaltevat tiet ovat hankalia, kun toisella kädellä, sillä jonka puolelle viettää, täytyy pitää tuolia linjassa, ettei löytäisi itseään autotieltä jalkakäytävän sijaan. Pyörätuolilla pääsen kuitenkin liikkumaan aivan eritavalla kuin kävellen, se on todella kuin lentäisi. Kelaaminen on myös mainio akressionpurkukeino, kun tulin pihaan en ollut enää lainkaan niin kiukkuinen kuin sieltä lähtiessäni. Keinuminenkin onnistuu vielä, jarruttaminen vain on kovin rasittavaa, kun minulla on kengät joissa on tarkoituksella reikiä päällä, ne ovat sellaiset valkoiset kevyet tarralliset kesäkengät. Niihin menee vain tolkuttomasti hiekkaa, kun jalaat iskee keinua jarrutettaessa soraan.

Halukkaat voivat käydä katsomassa Resonaari soi - konsertin taltiointia netistä. Juhlavuoden kunniaksi konsertista tehdään myös taltiointi. http://www.resonaari,fi