Kirjoitukset odottavat

Huomisaamuna, 19.9 ne odottavat, ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset ja psykologia. Juuri nyt en tunne itseäni ahdistuneeksi tai epätoivoiseksi, mutta tunteeni ovat kyllä menneet melkoista vuoristorataa viimeaikoina. Olen seilannut hiljaisen rauhallisuuden ja niin valtavan ahdistuksen väliä, että se vyöryy päälle eikä päästä vapaaksi. Kyllä minua nytkin hiukan pelottaa, mutta luultavasti pelkään enemmän sitä, etten tunne lainkaan jännitystä huomenna, kuin sitä, etten osaa mitään. Oikeanlainen stressi parantaa suorituskykyä, joten toivon, että vähän jännittäisi. Lamaannuttava jännitys, jota oikeasti pelkään, pilaisi kaiken. Pitää vain yrittää pysyä rauhallisena ja lukea kysymykset useampaan kertaan. Se vain on jossain tilanteissa helpommin sanottu kuin tehty. 


Tilannetta ei lainkaan helpota se, että psykologia on ehdottomasti suosikkiaineeni äidinkielen ohessa. Ei siis ole todellakaan sama miten ensimmäisistä kirjoituksistani selviän. Hyvän arvosanan saavuttaminen on tärkeää monestakin syystä. Toisaalta tiedän, että pysyessäni rauhallisena ja tekemällä sen mihin oikeasti pystyn voin pärjätä jopa erinomaisesti. 


Yllätyin hiukan, kun tunsin itseni aidosti surulliseksi viimeisen psykologian oppitunnin jälkeen. Meillä on ollut aivan erinomainen opettaja. Psykologia on opettanut minua oikeasti ymmärtämään erilaisia asioita. Toisaalta se on edellytys syväsuuntautuneelle opiskelulle ja mahdollistaa hyvät koearvosanat, koska opiskelija pyrkii aidosti ymmärtämään opetetut asiat ja jäsentämään sekä selittämään sitä omin sanoin. Myös motivaation pitäisi olla kohdallaan. 


Onhan sitä muistakin oppiaineista psykologian ohella kaikessa hiljaisuudessa luovuttu, jopa yhden kurssin jälkeen ja ilman minkäänlaista kipuilua. Sen viimeisen oppitunnin  jälkeen näin kuitenkin hetken ajan hyvin kirkkaasti, että on aika siirtyä uuteen vaiheeseen. Se unelma, joka heräsi 11-vuotiaan pikkutytön mielessä käsittämättömän ihmeellisenä ja ehdottomasti tavoittelemisen arvoisena, on nyt loppusuoralla, lähempänä kuin koskaan, mutta ei silti tunnu yhtään todellisemmalta. Tiedättehän te ne juoksukilpailujen loppusuorat, joilla ureilijat ottavat itsestään kaiken irti ja kaatuvat maaliviivalle lopenuupuneina. Joskus joku on tällaisessa kisassa aivan ylivoimainen, toinen tekee mahtavan ohituksen ja kolmas kompastuu kengännauhoihinsa ja kisa menee pieleen. Tärkeintä on kuitenkin, että tietää kisan jälkeen tehneensä parhaansa ja on tyytyväinen tulokseen on se sitten mikä hyvänsä. Pelkään kuitenkin ettei suoritus, johon huomenna yllän ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi hyvä minulle. Itseni kanssa minä tässä kilpailen, mutta kaikki tuntuu niin käsittämättömältä ja on vaikea ajatella yhtään kaemmäksi kuin tähän hetkeen. 


Ensi kevääseen on ikuisuus, jos huominenkin on vielä hämärän peitossa. Puhumattakaan siitä, että tietäisin mitä kahden vuoden päästä teen. Tuleeko minusta todella ylioppilas? Juhlinko keväällä kuten toivoin vai saanko syksyiset juhlat? Kumpi on tärkeämpää, se että juhlin kesän kurkkiessa kaikkialla vai se että saan itseäni tyydyttävän ylioppilastodistuksen, haluanko korottaa arvosanoja?


Anteeksi tämä epäselvä vuodatus. On tässä kyse muistakin aineista kuin vain psykologiasta. Se on ensimmmäinen kokeeni ja kaikkein tärkein minulle. Yritän varautua pahimpaan ja muistaa, että hyvänä arvosanana koulusta lähtenyt koe voi tulla huonompana takaisin, joten ei saisi ikinä toivoa liikoja liian aikaisin.


Minulla on kaikissa ylioppilaskirjoituksissa kaikki mahdolliset lisäjärjestelyt. Saan käyttää kuuden esseen kirjoittamiseen yhteensä 8 tuntia, eli maksimaalisen ajan. Minulla on käytössä tietokone koulun puolesta. Kirjoitan kokeen erillisessä tilassa. Saan käyttää myös avustajaa, joka tulee viemään minut wc:hen tarvittaessa. Ajattelen kauhuissani sitä kuinka puutunut ja jäykkä olen kahdeksan tunnin istumisen jälkeen. Saattaa olla niin, että pyydän päästä wc:hen vain päästäkseni liikkumaan, mutta toisaalta kaikki tämä "ylimääräinen" on pois esseiden kirjoittamiseen käytettävissä olevasta ajasta... Ruotsin kuuntelukoetta varten  saan pidempitaukoisen äänitteen, jotta ehdin kirjoittaa rauhassa, lisäksi minulla on siihenkin lisäaikaa. Olen myös saanut vapautuksen äidinkielen esseekokeen puhtaaksikirjoittamisesta. Minulla on tietenkin silloinkin tietokone, jolla kirjoitan, joten en usko, että minulta olisi edes odotettu kokeen puhtaaksikirjoittamista, mutta olen erikoisjärjestelyjä hakiessani yrittänyt varautua kaikkeen mahdolliseen. 


Toivon, että saatte edes jotain selvää päälimmäisistä ajatuksistani. Ne tuntuvat tekstin perusteella olevan aivan sekaisin. Tosin minusta tuntuu, että olen valmistautunut koko kesän ja tiedän, etten oikeastaan voisi tehdä paljon enempää huomisen osalta. Kunhan en vain pettäisi itse itseäni. Saatte varmasti vielä kuulla senkin miten tämän pelottavan ja kaukaisen tuntuisen kummajaisen kanssa kävi.