maanantai 7. marraskuuta 2011

Sanokaa vammainen

Luin juuri muutama päivä sitten Invalidiliiton tekemästä tutkimuskesta, joka kartoitti ihmisten ajatuksia vammaisia ihmisiä ja vammainen-sanaa kohtaan. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että vammaisia kohdellaan alentuvasti. Harva kuitenkaan myöntää, että hänen omassa asenteessaan olisi vikaa. Ihmiset myös vierastavat vammainen-sanaa ja puhuvat mieluummin esimerkiksi liikuntarajoitteisista. 


Elämässäni olen tavannut vain yhden vammaisen, joka ei missään nimessä halunnut käyttää itsestään sanaa vammainen. Olen kuitenkin ollut paljon tekemisissä vammaisten kanssa. Tässä valossa ihmettelen miksi muut ihmiset pitävät vammainen-sanaa niin kammottavana, lähes kirosanan kaltaisena. Eikö minun vammaisena pitäisi ensimmäisenä loukkaantua kyseisen sanan käytöstä? Kyseistä sanaa oikein tarkasti pohdittaessa huomaa kyllä miten kamalana sen voi halutessaan nähdä. Vammainen sanana osoittaa selvästi vailinaisuuden, minussa on jotain vikaa, en osaa kaikkea, on monia asioita joihin en pysty. Miksi kuitenkaan loukaantua yhdestä ainoasta sanasta, joka kuuluu suomenkieleen siinä missä muutkin sanat. Mieluumin käytän itsestäni yhtä sanaa kuin rakennan poikkeavuuksieni peitoksi monimutkaisia kulisseja, jotka kuitenkin joskus romahtavat. 


Puhun vammastani mielelläni, joidenkin mielestä ehkä liiankin herkästi ja usein. Olen kuitenkin todennut sen parhaaksi keinoksi poistaa vammaisuuteen liittyvää epätietoisuutta ja mahdollisia pelkoja. Pienet lapset ovat saaneet aina istua pyörätuolissani tai kokeilla keppejäni, jotta apuvälineeni tulisivat tutuiksi. Isompia olen kehottanut kysymään rohkeasti mitä mieleen tuleekin. Minulle vammaisuus ei ole tabu ja, jos siitä kertomalla voin estää sitä muodostumasta tabuksi kenellekään muulekaan teen sen mielelläni. On tilanteita, joissa lapset haluavat vain leikkiä kepeilläni, tai ihmiset käyttävät vammainen sanaa ilman mitään merkitystä, sopimattomasti. Se ei merkitse mitään eikä ole hauskaa Silloin kyllä puutun asiaan.


Olen useammin kuin kerran järkyttänyt ihmisiä vitsailemalla vammastani. Kerran mursin suklaalevystä palan niin, ettei se pysynyt aivan kokonaisena. Totesin, että palasta tuli hiukan vammainen, mutta kai se silti maistuu ihan hyvältä. Sisarukseni ja minä räjähdimme nauruun, mutta äitini oli suorastaan kauhuissaan. Myöskään avustajani ei pidä siitä, että käytän itsestäni vammainen-sanaa. Seuraavalla kerralla pitää kai kysyä mitä inhottavaa kiertoilmaisua hän mieluumin käyttäisi. 


Puhun vammastani, jotta ihmiset ymmärtäisivät, että se on vain osa minua, kun kysymättömien kysymysten tulva ei ahdista ihmisiä he voivat nähdä ihmisen vammaisuuden takana. Se on kaikkein tärkeintä. Mahtavimpia ovat ne tilanteet, kun ihmiset selvästi unohtavat vammaisuuteni. Saatetaan olla menossa jonnekin sellaiseen paikkaan, että tarvitsen siellä pyörätuolia. Joskus joudun kuitenkin muistuttamaan siitä, kun kanssani jonnekin lähdössä ollut henkilö vain yksinkertaisesti unohtaa sen. Se ei kuitenkaan haittaa, se on mahtavaa. Se osoittaa, että on tapahtunut juuri se johon kaikella vammastani puhumisella olen pyrkinyt. Itse vamma on menettänyt merkityksensä ja siitä on tullut vain luonnollinen osa minua.


Invalidiliiton tutkimuksessa käsiteltiin myös sitä miten vammaisia kohdellaan alentuvasti. Olen itsekin kokenut sitä joskus. Kerran vuosia sitten olin sairaalassa lasten osastolla. En kuitenkaan ollut enää mikään pikkulapsi. Sänkyyni oli tuotu kasoittain pehmoleluja. Olisi sairaalan hyllystä varmasti joku kirjakin löytynyt, mutta ei kenellekään ollut tullut mieleen, että vähän isommat lapset voisivat nauttia lukemisesta. En muista sainko kirjoja pyynnöstä, mutta silti. Myöhemmin hoitaja tuli kertomaan jostain puuduttavasta rasvasta, jota voitaisiin levittää jalkoihin ennen toimenpidettä. Hän kuitenkin alkoi selittää ominaisuuksia äidilleni eikä minulle. En ikinä unohda kuinka hoitaja kääntyi kannoillaan, kun äiti kehotti häntä puhumaan minulle. 


Ei vammaisuus tee ihmisestä tyhmää. Hyvät ihmiset, älkää pelätkö pyörätuolissa istuvia tai kepeillä käveleviä ihmisiä, älkää säikähtäkö vaikeaa puhetta. Menkää juttelemaan ja kysymään kysymyksiä, tutustukaa ihmiseen. Sanokaa vammainen, koska kiertelystä ei ole hyötyä, ei se asiaa muuta, jos satuttekin törmäämään ihmiseen, joka ei missään nimessä halua käyttää kyseistä sanaa itsestään, saatte kyllä tietää sen, mutta sanokaa vammainen, ei se ole kirosana. 























3 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus!!! Itse olen myös vammainen eikä se ole minulle tabu. Puhun ja kirjoitan sokeudestani avoimesti ja toivottavasti omalta osaltani pystyn edes hiukan poistamaan ennakkoluuloja ihmisiltä. Vaikka olemme vammaisia ja siten erilaisia, olemme kuitenkin hienoja yksilöitä erilaisuudestamme huolimatta. Itsekin vastaan lasten kysymyksiin, annan kokeilla valkoista keppiä, silittää opaskoiraa silloin kun se ei ole valjaissa jne. On aika surullista kun joskus aikuiset pyrkivät hyssyttelemään lapsensa hiljaisiksi ja estämään sen vilpittömän kysymyksen. Varmaan jo yli kymmenen vuotta sitten olimme muutaman sokon kanssa liikkeellä ja olimme juuri uimahallin ovista menossa ulos kun lapsen kirkas ääni kuului "Äiti, miksi sä tuijotat noita?" Ja voi sitä hyssyttelyä. Mukanamme ollut näkevä henkilö totesi "Olipas siinä hyvä kysymys". Lapsen äiti oli punainen!!!

    VastaaPoista
  2. Selda, kiitos puheenvuorostasi. Muistan yhden tapauksen, jossa tutun vammaisen nuoren lähipiirissä joku loukkaantui minulle: "Etkö muista, että hän on sitä ja sitä (siis diagnoosi)?" Olin huomauttanut hänen jostain tekemisestään, vaikka en mitenkään ikävästi.
    Vastasin, että "En tosiaankaan ajattele kaiken aikaa hänen vammaansa. Hän on minulle ihana nuori, jolla on paljon hienoja ominaisuuksia ja pari hankalaa."
    Niinhän meistä monilla. Suurimmalla osalla ne eivät vain näy ja aika monella ei ole diagnostisoitu.

    VastaaPoista
  3. Hei Selda, hienoa, että löysin googlaamalla blogiisi, kun etsin erilaisia näkemyksiä lainattavaksi blogiini (http://lastentahden.blogspot.com/). Itse kirjoitan ammatti-ihmisen ja tutkijan näkökulmasta, mutta ajattelen hyvin samansuuntaisesti sinun kanssasi. Hyvä siis huomata, etten ole aivan hakoteillä :)

    VastaaPoista