Frida

Katsoimme kuvaamataidon tunnilla taiteilija Frida Kahlosta kertovan elokuvan. Tehtävänä oli katsoa elokuva, luonnostella jokin kohtaus tai elokuvan herättämä tunnelma ja maalata se myöhemmin vesiväreillä. Maalaaminen tai piirtäminen ei ole koskaan ollut lempipuuhiani. Hahmotuskykyni ei vammani vuoksi ole koskaan riittänyt sellaiseen piirtämiseen, joka minua itseäni tyydyttäisi. Elokuvasta jäi useita selkeitä ja vahvoja mielikuvia, jotka olisin halunnut siirtää paperille, mutta en kykyene siihen. 


Elokuvaan liittyvä tehtävä on turhauttava. En saanut maalaustani vielä valmiiksi, enkä tiedä saanko lainkaan. Sain nimittäin eilen taas uuden idean tehtävän toteuttamiseksi. Sen pystyisin jopa toteuttamaan. Elokuva itsesään oli kuitenkin hyvin vaikuttava kokemus. Käsittääkseni elokuvan pohjana ovat Frida Kahlon päiväkirjamerkinnät, mutta ainahan taiteilijat käyttävät vapauksiaan tehdessään elokuvia tai muita produktioita.


Kuten kuvaamataidonopettaja sanoi ennen kuin aloimme katsoa elokuvaa, Frida Kahlo eli hyvin tunteikkaan elämän. Frida Kahlo joutui vakavaan onnettomuuteen, jossa menetti kävelykykynsä. Elokuvassa hän kuitenkin oppi uudestaan kävelemään. En löytänyt mistään mainintaa tästä kävelytaidon uudelleen oppimisesta, joten se voi hyvin olla taiteilijan vapautta, jota on käytetty elokuvaa tehdessä. Myöhemmin elokuvassa Frida saa jalkaansa kuolion ja hänen toisen jalkansa varpaat joudutaan amputoimaan, eikä hän sen jälkeen enää kävele.


Elokuva käsittelee Frida Kahlon taiteilijauran lisäksi hänen avioliittoaan uskottoman ja häntä huomattavasti vanhemman miehen kanssa. Tarinassa kuvataan myös suhteita muihin miehiin. Hän oli ihastunut myös useampiin naisiin, joten siinä suhteessa hän ja hänen miehensä Diego Rivera  olivat tasavertaisia. 


Ehkä minä jollain tasolla näin Frida Kahlon hahmossa itseni ja siksi elokuva teki minuun niin suuren vaikutuksen. Näkemäni piirsi eteeni selkeän kuvan hyvin temperamenttisesta ja intohimoisesta naisesta. Katsoin elokuvaa lähinnä luonne ja taiteilijakuvana, vaikka siinä käsiteltiin myös Kahlon suhdetta mieheensä ja muihin ihmisiin. 


Vain sellaisella intohimolla ja päättäväisyydella, joka oli elokuvan Frida Kahlolle luonteenomaista voi nousta yliajon jälkeen kokovartalokipsistä ja pyörätuolista jaloilleen, mikäli se nyt on totta. Olen aina kiinnittänyt erityistä huomiota sellaisiin televisio-ohjelmiin tai elokuviin, jotka jollain tavalla käsittelevät vammaisuutta. En tiennyt Kahlon joutuneen onnettomuuteen ja menettäneen kävelykykynsä eikä sillä ollut minulle mitään merkitystä. Se kuitenkin teki Kahlosta sellaisen kuin hän oli. 


Tiedän, etten osaa piirtää. Yleensä se ei häiritse minua mitenkään hirvittävästi. Frida Kahlo tehtävä on kuitenkin toisenlainen. En osaa piirtää edes aidon ihmisen näköistä moniulotteista kuvaa, miten siis ikinä saan paperille sen voiman, tuskan ja rikkinäisyyden, jotka Frida Kahlossa aistin? Rikkinäinen Frida Kahlo selvästi oli, kaikkien elämänsä vastoinkäymisten pirstaleiksi lyömä, mutta myös luonteeltaan vahva. Siksi hän maalasi sellaisia inhorealistisia maalauksia kuin maalasi. 


Frida Kahlolla ei ollut jalkoja, mutta hänellä oli pensseli ja värit. Hän käytti niitä, maalasi toinen toistaan kammottavimpia kuvia ehkä tullakseen kokonaiseksi, jäsentääkseen jotain itsessään. Hänen teoksensa olivat kaikessa kammottavuudessaan vahvoja ja taidokkaita ja ne saivat minut ajattelemaan itseäni kirjoittajana. Kirjoittaminen, kynä, merkitsee minulle sitä mitä ajattelen pensselin ja värien merkinneen Frida Kahlolle. 


En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään kuvitteellista. Näiden blogitekstien tai muiden päiväkirjamaisten katkelmienkin aikaansaaminen on ollut joskus hankalaa. Ehkä minun ei kuitenkaan tarvitse. Ehkä en juuri nyt ole elämän niin pieniin palasiin lyömä, että kirjoittaminen olisi ainoa asia, joka minut pitää jotenkin kasassa.