Rohkeus

Vammaisuuden taakse oli niin helppo paeta, sanoa, että minulta saa kysellä, että voin kyllä puhua siitä. Nyt en yhtäkkiä haluakaan tehdä niin. En koe mitään tarvetta tunkea ympäristöni ihmisten silmiä ja korvia täyteen itsekkäitä esitelmiä erityislaatuisuudestani.  Meillä jokaisella on tietenkin tarinamme, mutta istuttuani kuukauden yhdessä huoneessa poikkeuksellisen lähellä nykyisiä opiskelutovereitani ja kuunneltuani heidän tarinoitaan olen hiljalleen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minun tarinassani ole paljonkaan erityistä. Ei ainakaan sellaista, joka ehdottomasti ylittäisi muiden tarinoiden erityisyyden. Minulta saa edelleen kysyä, mutta niinhän minäkin kysyn muilta.

”Elämä alkaa vasta lukion jälkeen.” Kerran kuulin erään ystävän sanovan noin. Minusta tuntuu, että hän oli oikeassa. Lukioaika oli elämäni siihen asti parasta. Kävin maailman ihaninta lukiota, minulla oli kavereita, hyvä avustaja ja loistavat opettajat.

Nyt minulla on todeksi eletty unelma, valkolakki, jonka ihan itse ansaitsin ja paljon, paljon enemmän. Käyn maailman parasta koulua, minulla ei ole avustajaa, mutta minulla on ystäviä, jotka tuntuvat välittävän ja ovat valmiit tarjoamaan apuaan.

 Tunnen olevani enkeleiden ympäröimä, vaikka he ovatkin vain tavallisia ihania ihmisiä. Minusta tuntuu siltä, että olisi turvallista pudota, romahtaa täysin tekstinsä kanssa ja olla siinä, luottaa siihen, että joku tarjoaisi vain nenäliinaa tai pehmeän kosketuksen merkiksi ymmärryksestä ja hyväksyisi minut sellaisena kuin olen. Olen alkanut pohtia kipeitä asioita, sellaisia joiden juurten olen tajunnut olevan vuosien takana menneisyydessä, ei tässä hetkessä.

Ne pelot, joista nyt kärsin, ovat peräisin vuosien takaa yläasteelta. Silloin useampien tapahtumien summana tunsin tulleeni hylätyksi. Olin osa ryhmää, johon minut oli sysätty, mutta jossa minulla ei oikeastaan ollut yhtään ystävää ja avustajiakin vuoden aikana aivan turhan monta.

Vasta hiljattain, muutamien viimeksi kuluneiden kuukausien aikana, olen ymmärtänyt, ettei vammaisuuteni ole kovinkaan kiinnostavaa. Ne ihmiset, joiden ympäröimä nyt olen, eivät määritä minua sen kautta. Minussa on paljon muuta, paljon suurempia asioita. Jokaisella on tarinansa ja kiinnostavia ovat ne hetket, kun uskallamme pudottaa suojakilpemme ja paljastaa haavoittuvuutemme. Se että, uskaltaa luottaa toiseen ihmiseen niin paljon, että on valmis näyttämään herkimmät puolensa, on suurinta rohkeutta.