maanantai 3. syyskuuta 2012

Liian hyvää ollakseen totta

Viimeisimmässä Heinäkuulta peräisin olevssa blogimerkinnässäni kielsin täysin sen mahdollisuuden, että minusta tulisi kirjailija. Eihän tämäkään tilanne, jossa nyt olen, suoraan sitä tarkoita, että minusta tulisi kirjailija, mutta elämä näköjään kuljettaa eikä siihen ihan älyttömästi  voi vaikuttaa. 

Yliopiston ovet eivät minulle vielä auenneet, joten hain Laajasalon opiston toimittajalinjalle, jotta tänäkin vuonna tekisin jotain järkevää. Päädyin lehtitoimittajalinjan sijaan kirjailijalinajalle ja hämmennyn joka päivä siellä opiskellessani, hyvällä tavalla. 

Selasin vanhoja blogimerkintöjäni enemmänkin ja löysin yhden, jossa hehkutan lukioaikaista ilmapiiriä ja siten miten saan olla oma itseni muiden joukossa. Se oli totta silloin, mutta ei sen aikaista voi verrata millään tavalla siihen mitä nyt koen joka päivä. 

Hain Laajasalon opistoon täydennyshaussa. Tämän vuoksi en ollut ehtinyt hoitaa esimerkiksi kaikkia avustajaan liittyviä asioita ennen kuin opiskelupaikka varmistui ja lukuvuosi alkoi. Minun oli siis aloitettava opiskelu ilman avustajaa.  Viikossa huomasin, että tarvitsen oikeastaan hyvin vähän apua, koska siirtymisiä luokasta toiseen ei oikeastaan ole. Kyseenalaistin ensimmäistä kertaa elämässäni sen, tarvitsenko todella avustajan koulussa. Siis jonkun ryhmän ulkopuolisen, joka istuu päivät nurkassa mahdollisimman hiljaa. Ainoat asiat mitä hän tekisi ovat tietokoneen nostaminen kaapista pöydälle eteeni, teemukin tuominen iltapäivisin minulle silloin, kun teetä tai kahvia keitetään tai avustamiseni ruokalassa astioiden kanssa. 

Vähäiseltä, vaikkakin todelliselta tuntuvan avuntarpeeni vuoksi puhuin ensin opettajan kanssa ja kysyin voinko ehdottaa opiskelutovereilleni Kalle Könkkölä-tyylistä avustajarinkiä. Ajatukseni oli silloin se, että viisi halukasta tekisivät kanssani työsopimuksen. Jokaisella olisi oma avustuspäivänsä ja kulloinkin vuorossa oleva saisi muutaman tunnin palkan siitä, että päivän aikana avustaisi minua kaikessa tarpeellisessa. Tällaista järjestelmää ehdotin, koska ajattelin, että näin minun ei tarvitsisi ottaa avustajakseni ketään ryhmän ulkopuolista, mutta en liioin sitoisi ketään tiettyä ihmistä itseeni liikkaa, kun hän saisi avustamisestani vielä palkkaakin ja avustajani vaihtuisi päivittäin. 

Uudet toverini kuitenkin kyseenalaistivat itse ehdotukseni. Eivät siten, että olisivat vaatineet minua ottamaan ulkopuolisen avustajan vaan kysymällä: Miksi kaikki eivät voi auttaa? He siis itse valitsivat systeemin, joka meillä nyt on käytössä. Minulla ei ole avustajaa - tai on - 18 kappaletta, aivan miten asian haluaa nähdä. 

En milloinkaan ajatellut, että meillä voisi olla tällainen ryhmä. Se ei pelkästään avusta yhtä ryhmänsä jäsentä ilman ongelmia. Se on ryhmä, joka innoittaa ja innostaa muita jäseniään, tarjoaa mahdollisuuden keskusteluille ja palautteen jakamiselle. Joka päivä hämmennyn siitä miten kivuttomasti pääsin osaksi tällaista ryhmää, jonka jokaisen jäsenen sydämessä palaa halu kirjoittaa. Se on siellä olennaisinta. Joka päivä hämmennyn ja olen kiitollinen siitä, miten helposti avustamiseni käy. Saan tietokoneen nenäni eteen joka aamu, enkä vielä milloinkaan ole jäänyt kärvistelemään nälissäni. Olemme olleet koossa kolme viikkoa ja meillä on jo selkeästi toimintatavat.

Olen saanut ympärilleni ihania ihmisiä, mutta sisimmiltäni taidan olla pessimisti. Tämä on ehdottomasti liian hyvää ollakseen totta. Hämmennyn joka päivä onnesta, joka minua on kohdannut, koska sisimmässäni taidan pelätä jatkuvasti sitä, ettei seuraava aamu valkene yhtä mutkattomana. Pelkään, että jään istumaan yksin pulpettiini, koska muuallakin on tilaa ja minä, minä olen rasittava. Pelkään, että saan pyytää apua kaikilta ennenkuin joku sitä irvistellen tarjoaa. 

Minun on vaikea ajatella ja uskoa, että olen kenties oikeasti tuonut jotain erityistä ryhmääni. On vaikea uskoa, että minusta ehkä jopa pidetään itseni vuoksi, pienistä erityistarpeistani huolimatta. En välttämättä olekaan kaikkien inhokki eikä minua ehkä alkuhuuman jälkeen hylätäkään. Jokainen ryhmä kokee alkuhuumaa. Silloin kaikki ovat, ja kaikki on ihanaa. Ainakin toistaiseksi kuitenkin tuntuu siltä, että meidän ryhmämme on oikeasti tiivis. Viihdymme yhdessä, koska jaamme jotain erityistä. 

Viimeviikolla olimme nuhaisia. Siis ei vain yksi tai kaksi meistä vaan kaikki yhtä aikaa. Se oli jollain kierolla tavalla hauskaa, huvittavaa. Sen siitä kuitenkin saa, kun joutuu istumaan aivan kiinni toisessa koko päivän. En ole kuitenkaan kuullut kenenkään vielä valittavan. Olemme myös löytäneet paikkamme luokassa. Jonkun ollessa poissa jollekin toiselle ei tulisi mieleenkään ottaa poissaolijan istumapaikkaa. Joku totesi viimeviikolla, kun olimme sen kammottavimman nuhan kourissa, että olemme perheytyneet. Se on kauneinta ja parasta mitä olen yhdestäkään ryhmästä ikinä kuullut sanottavan. Allekirjoitan sen täysin. Saamme olla sellaisia kuin olemme ja silti meidät hyväsytään. Yhdessä sitten hymyilimme sille ajatukselle, että ompas meillä ihana uusi perhe, kun sairastammekin yhdessä. Sellaista meillä on. 

Olen onnellisempi kuin yhdenkään ryhmän jäsenenä milloinkaan ennen. Saan olla minä ja saan olla kokonaisvaltainen ryhmän jäsen. Minulla ei ole avustaja-nimistä varjoa. Saan kirjoittaa, olla tekemississä kielen kanssa. Se on minulle myös tärkeää. Saan jakaa mielipiteeni ja ajatukseni ystävieni kanssa. Minun on hyvä olla. Ehkä minusta sittenkin tulee kirjailija. Nyt en enää voi täysin tyrmätä sitä ajatusta. 

1 kommentti:

  1. Aivan mahtavaa, Selda! Että olet päässyt osaksi noin hienoa porukkaa ja että ehkä olet löytämässä oman polkusi kirjoittamisesta!

    Usko pois vaan, että sinä voit olla juuri niin hieno tyyppi, että sinusta pidetään ihan itsesi vuoksi. Mutta sen lisäksi olet antanut ryhmälle jotain arvokasta muutakin: mahdollisuuden parantaa ryhmän ilmapiiriä (tai luoda sen heti alusta hyväksi) tekemällä jotain jonkun toisen hyväksi. Voit lukea Jani Kaaron kolumnista (http://www.hs.fi/kotimaa/Kannustin+kaverille+kanssa/a1305573533613) lisää aiheesta, mutta esimerkiksi näin siinä sanotaan:

    "Kun olemme epäitsekkäitä, annamme pois tai teemme pyyteettömiä palveluksia, mielihyväkeskuksemme tulkitsee sen yhtä palkitsevana kuin suklaan syömisen."

    Ja näin: "--- ryhmässä, jossa rahat käytettiin työkaverin hyväksi, kaikki oli toisin. Työilmapiiri parani ropisten, ja ihmiset kertoivat olevansa huomattavasti kiinnostuneempia sen työtoverin elämästä, jolle he olivat palveluksen tehneet, ja halukkaita auttamaan häntä jatkossakin."

    Tiesithän senkin, että vastaanottaminen (avun tai lahjan tai minkä vaan) on yhtä arvokasta kuin antaminen? Kuten Gösta Ågren on kirjoittanut:

    Antaminen ja ottaminen ovat samaa tekoa
    Hän, joka ottaa, lahjoittaa ottamisensa.
    Hän, joka antaa, saa näin toiselta antamisensa.
    Antaminen ja ottaminen ovat samaa lahjaa."


    VastaaPoista