Paluu menneisyyteen

Janne Ahonen ja Virpi Kuitunen, mitä erityistä heissä on, sellaista, jota ei ehkä tulisi huomanneeksi? No, he molemmat kuuluvat "valittuihini." He molemmat ovat sellaisia urheilijoita, joihin olen luottanut miltei sokeasti ja samalla pelännyt kaikkein pahinta.



Lisäksi olen tutustunut heihin molempiin sillä ylivoimaisen hallinnan kaudella. He ovat olleet niitä, jotka sinä vuonna ovat putsanneet pöydät kaikissa kisoissa kaikista mahdollisista palkinnoista, voittaneet varmemmin kuin hävinneet. Tuo ylivoimainen hallitseminen on asia, josta Ahonen totesi elämäkerrassaan suunilleen näin: Ei sitä hallinnan tunnetta, kun tietää olevansa paras, voi kokea kuin yksi mies kerrallaan. Tuo on varmasti totta. Itse uskon myös, ettei sellaista voi kokea kuin kerran urallaan.

Eilen katsellessani vuoden 2009-2010 mäkiviikon ensimmäistä kilpailua tunsin itseni taas 1o-vuotiaaksi pikkutytöksi. Pikkutytöksi, joka istui uskollisesti joka viikonloppu olohuoneen sohvalla sydän hakaten, luottaen ja peläten. En useinkaan kyennyt peittämään kasvojani edes silloin, kun näytti pahalta, istuin sohvalla ja kärsin. Ahosen voittaessa riemunkiljahdukset olivat valtavat, Ahosen hävitessä vain itkin enkä kyennyt näkemään vaikka Ahonen itse olisi ollut tyytyväinen 2. sijaansa. Järjettömistä kyyneleistäni huolimatta en tietenkään syyttänyt Janne Ahosta itseään "huonosti menneestä" kisasta, ei se ollut kenenkään syy, olin vain pettynyt.

Olen ihaillut molempia mainitsemiani urheilijoita yllä leijuvista vaaroista huolimatta, rakastanutkin heitä sillä tavalla kuin urheilusankareita rakastetaan. Molempien yllä leijuvat vaarat ovat olleet erilaisia. Aina on mahdollista, että Ahonen kaatuu hyppynsä. Virpi Kuitusen yllä leijuu aina se tietty vaara, menneisyyden varjo. Molempien kanssa olen kuitenkin kasvanut.

Olen päässyt ylireagoivista tunteenpurkauksistani eroon Kuitusenkin kohdalla ymmärrettyäni syyn siihen. Viikonloppuisin ennen naisten hiihdon lähtöä totean jotain Kuituseen ja muihin liittyvää. Tai eilen. kun katselin mäkikisan toista kierrosta Ahosen 146 m hypyn jälkeen jännittäen kuinka moni menee Ahoosen edelle, siskoni sanoi jotain tähän tapaan: Selda älä viitsi. Jännitin Ahosen hypyn jälkeen eilen aivan samoin kuin pikkutyttönä ja ymmärrän kyllä siskoni huomautuksen. Silti pieni osa minusta yhä usein huutaa: Miksette te anna minun olla, miksei kukaan ymmärrä? Eikä kukaan ymmärrä, todella.