Kattona tähtitaivas

Alkaessani kirjoittaa pohdin hetken minkä värin valitsisin. Olin eilen katsomassa ystäväni kanssa elokuvaa Kattona tähtitaiaivas. Mielestäni valitsemani väri sopii elokuvan tunnelmaan. Kattona tähtitaivas on ruotsalainen nuorten elokuva, joka perustuu saman nimiseen kirjaan. Se kertoo tytöstä jonka äiti sairastaa syöpää.

Alussa on vain pieni tyttö jolla on liikaa huolia ja liian vähän ymmärtäväisiä kuuntelijoita. Sen tytön sisällä oli valtavasti hiljaista tuskaa. Ensin inhosin hänen mummoaan, koska mummo oli kylmä ja tunteeton. Lopussa tajusin, että se oli hänen tapansa hallita omaa suruaan ja pelkoaan.

Elokuva oli hyvä ja katsomisen arvoinen, mutta ei kuitenkaan sellainen, jonka itse ostaisin sitten, kun se ilmestyy dvd:llä. Elokuvateatterissa istuessani kuulin jonkun takanamme istuvan niiskuttavan. Minussa elokuva ei kuitenkaan herättänyt liikutusta.

Valitsin tämän värin, koska se mielestäni kuvaa hyvin itse elokuvaa, kaunis ja herkkä, mutta silti jotenkin kylmä.

Kattona tähtitaivas oli selkeästi sen teinitytön kasvutarina. Tyttö oli niin täynnä tuskaa, että odotin koko ajan vain sitä, että hän itkisi oikein kunnolla. Itkeminen auttaa usein, sen tiedän omakohtaisesta kokemuksesta.

Kauneimmatt osat koko elokuvasta olivat mielestäni sen tytön, Jennan kirjoittamat viestit äidilleen. ensin pelkän tuskan ja epätoivon täyttämä tyttö kirjoitti: Äiti, jos sinä kuolet, minä tapan itseni. Myöhemmin, kun Jenna oli ymmärtänyt ja hyväksynyt asian hän kirjoitti toisen viestin: Äiti, jos sinä kuolet, minä elän, sinun takiasi.

Olin ensimmäistä kertaa kahdestaan ystäväni kanssa elokuvissa. Oikeastaan olin ensimmäistä kertaa ystäväni kanssa ylipäätään missään muualla kuin esimerkiksi heillä, jonne pääsee taksilla oven eteen. Se kuulostaa varmasti järkyttävältä, koska olen jo 16-vuotias, mutta niin vain on päässyt käymään.

Ihan hyvin se kuitenkin meni, vaikka melkein jäimmekin hissiin jumiin. Hissin ovi ei auennut toisessa kerroksessa, mutta onneksi pääsimme kolmanteen ja siitä porrashissillä alas. Alunperin minulla oli pyörätuolipaikka ja ystäväni paikka oli heti rivin ensimmäisenä. Teatteri ei kuitenkaan tullut aivan täyteen, joten istuin kuiten penkissä ystäväni vieressä. Ovimies oli kuulemma katsonut vähän oudosti, kun ystäväni työnsi tuolini ulos salista.

Elokuvan jälkeen kävimme vielä Hesburgerissa syömässä. Olimme kuitenkin juoneet jo elokuvan aikana limonaadia, joten minun oli pakko päästä wc:hen. Sain taas olla kiitollinen kävelytaidostani. En ollut tajunnut, että invawc:n oveen tarvitaan avain. Kukaan ei tietenkään ollut osannut tarjotakaan sellaista, koska en itse ollut pyytämässä tuolini kanssa korttia jolla pääsee sisään. Niinpä jätin tuolini käytävään tavallisen wc:n ulkopuolelle ja kävin siellä.

Elokuvan ja ruokailun jälkeen tulimme vielä taksilla molemmat meille. (Aiemmin päivällä hain ystäväni hänen kotiosoitteestaan, joten olisin myös voinut tiputtaa hänet sinne.) Pelasimme Davincin haastetta. Se on peli, jossa pelaajille jaetaan joko mustat (siniset) tai valkoiset pelinappulat. Niitä on kolmion tai pitkulaisen muotoisia. Ideana on asettaa nappuloita vuorotellen pelilaudalle ja muodostaa kuvioita, jotka vastaavat tiettyjä pistemääriä. Vuorottaisuudessa ideana on tietysti se, että kuvion muodostumisen voi estää.

Pelasimme ainakin tunnin, joten se ei ole mikään pikapeli. Mitä pidemmälle peli eteni sitä haastavammaksi se minulle tuli. Eilen huomasin taas pitkästäaikaa, että minulla todella on hahmotusvaikeuksia. Tyhjällä pelilaudalla on selkeitä kolmion ja pitkulaisen muotoisia alueita, mutta pelin edetessä, kun tyhjiä alueita oli yhä vähemmän ja kuvioita oli muodostunut jo sisäkkäinkin minun oli yhä vaikeampi löytää mahdollisuuksia pisteiden saalistamiseen. Silti tuo peli on mielestäni mukava. Ensikerralla kannattaa ehkä valita tummat nappulat ja kokeilla auttaako se hahmottamaan.

Tuntuu hämmentävältä ajatella, että näen oikeasti ihan kohtalaisesti useimmiten, mutta sitten tulee eteen tilanne, jossa en vain pysty näkemään. Tietynlaista sokeutta kai sekin on. Lisäksi se on vielä paljon pahempaa kuin kaventunut näkökenttä toisessa silmässä. Kaventuneen näkökenttäni kanssa olen oppinut elämään, mutta tuossakin pelitilanteessa tunsin itseni ihan avuttomaksi siskoni ja ystäväni suuntaa anttavista vinkeistä huolimatta. Heräsin tajuamaan tämän asian ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.