Hiihdon juhlaa

En ole koko talviurheilukaudella kirjoittanut montaakaa sanaa hiihdosta. Nyt kuitenkin aion sen tehdä. Eilen illalla jostain alitajunnastani iski tieto illan urheilugaalasta. Eilinen päivämäärä oli iskostunut tärykalvoilleni. Niin usein olin urheilulähetysten jälkeen jäänyt katsomaan listaa vuoden hienoimmista urheiluhetkistä.

Hienoja hetkiä sillä listalla olikin. Naisten jalkapallon EM-kilpailut, Taitoluistelun EM-kilpailut, Hannu Mannisen paluu, Virpi Kuitusen toinen Tour de skin voitto, Aino-Kaisa Saarisen ensimmäinen maailmanmestaruus... Minut yllätti positiivisesti sekin, että Leo-Pekka tähti oli nostettu yhdeksi vuoden hienoimman urheiluteon tekijöistä.

Olin aivan varma siitä, että joku talviurheilijoistamme voittaisi yleisön äänestämän vuoden urheiluhetki palkinnon. Koko gaalasta tulikin sitten hiihdon juhlaa. Matti Heikkinen, mieshiihtäjä, voitti läpimurtopalkinnon, Hiihtomaajoukkueen päävalmentaja Magnar Dalen voitti valmentaja palkinnon, Suomen naisten hiihdon viestijoukkue voitti vuoden joukkue palkinnon ja Aino-Kaisa Saarinen pokkasi vuoden naisurheilija, vuoden urheilija ja vuoden urheiluhetki palkinnot, ansaitusti. Veljeni kärsi, hän nimittäin inhoaa hiihtoa vähintään meidän tyttöjen kiusaksi.

Minullekin hienoimpia urheiluhetkiä viimevuonna olivat Kuitusen Tour de ski, ja lopulta, Saarisen Maailmanmestaruudet. Näin jälkeenpäin. kun mietin Kuitusen viimevuotinen Tour de Ski:n voitto oli ensimmäinen hiihtokisa, jota katsoin vain kilpailuna. Jännitin toki hänen puolestaan sitä viimeistä nousua ja toivoin, että hän jaksaisi sen ylös asti, mutta, kun Kuitunen voittikin kisan se ei aiheuttanut riemunkiljahduksia.

Saarisen voitettua ensimmäisen maailmanmestaruutensa kirjoitin tänne otsikolla valittu. Olin vihdoinkin ymmärtänyt mistä oli kysymys suhteessani Kuituseen. Kirjoitin myös siitä miten Kuitunen ensimmäisenä kaikista riensi halaamaan kilpasisartaan, vaikka olikin jäänyt neljänneksi. Vasta hiljattain ymmärsin, että tuo Saarisen ensimmäinen maailmanmestaruus oli luultavasti se hetki, kun minä päästin irti Kuitusesta. Se oli silloin helppoa. Hänen voittonsa eivät enää ole minun voittojani. En kuitenkaan halua päästää häntä niin kauaksi, etten tosissani uskoisi ja toivoisi Kuitusen voittavan, etten tosissani kynnet kämmenpohjissa seuraisi taistelua Olympiamitaleista ja uskoisi siihen, että Kuitunen nousee. Etten hyvän sijoituksen tullen liikuttuisi siitä.


Saarisen voitettua kaikki palkintonsa ja itkiessä lavalla seisten minäkin melkein itkin. Ensimmäistä kertaa jostain muusta syystä kuin Kuitusen hävitessä, ensimmäistä kertaa siksi, että olin iloinen Saarisen puolesta. Itkin melkein, kyyneleet olisivat valuneet silmistäni, jos olisin istunut tv:n ääressä vielä hetken. mutta joillakin oli aikainen herätys...