Kykenemätön kiistämään

Olen varmasti jo lukemattomia kertoja kertonut, että olen Helsingin uuden yhteiskoulun kirjallisuuslinjalla. Se kesä ennnen opiskelupaikan varmistumista, tai oikeastaan loman kaksi ensimmäistä viikkoa, olivat kidutusta. Olin laittanut lukion hakulomakkeeseen kaksi muutakin vaihtoehtoa. Toisena listallani oli saman koulun yleislinja. Kolmanneksi olin valinnut Koilishelsingin lukion, joka oikeastaan olisi ollut lähilukioni. Ennen opiskelupaikan varmistumista olin myös sisäistänyt muutamat kiistämättömät faktat liittyen uuteen opiskelupaikkaani. En oikeasti edes halunnut mihinkään muuhun kouluun, en edes yleislinjalle nykyiseen kouluuni. Lisäksi kirjallisuuslinjalle valitaan vuosittain korkeintaan 15-16 opiskelijaa. Helpotus oli siis valtava, kun sain kuulla, että pääsin sinne minne eniten halusin.



Myöhemmin sain kuulla, että kaikki halukkaat ovat oikeastaan tervetulleita käymään sempassa. Siitä huolimatta olen ehkä jopa iloisempi siitä, että minut valittiin kirjallisuuslinjalle. Kirjallisuuslinjan opiskelijat on ikäänkuin jo valmiiksi merkattu, niin on helpompi päästä "suoraan sisäpiiriin".



Koulullamme on myös lehti, Sarastus, jota toimittavat kaikki halukaat, mutta pääasiassa se pyörii kirjallisuulinjan opiskelijoiden voimin. Me sekä taitamme, että toimitamme sen. No taittajia on vain yksi, mutta idea tuli varmasti selväksi. Opettaja, joka on vastuussa sempasta totesi kerran, "mä en puutu Sarastukseen mitenkään, mä oon vaan fani." Siitä huolimatta uskon, että Sarastus pyörii, koska myös rehtori on kiinnostunut sen toiminnasta. Rehtori tarkistaa aina ennen uuden numeron ilmestymistä taittajan kanssa, että numeroon tulevat jutut ovat asiallisia ja ulkomuoto asianmukainen. Lupasin ryhtyä Sarastuksen toimittajaksi, mutta en tiedä mistä kirjoittaisin.



Tarkemmin ajateltuna voisin itse asiassa kirjoittaa sempan toiminnasta. Se on vapaamuotoista keskustelua "kirjoista ja elämästä", koska kirjat kertovat myös elämästä, kuten opettaja usein sanoo. Opettaja, joka semppaa vetää sattuu opettamaan äidinkieltä ja filosofiaa. Sen myös kuulee hänen puheistaan. Ilmaistessani asian näin saan sen kuulostamaan kuolettavan tylsältä. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa sitä, että hänen vetämänsä keskustelut ovat hyvin mielenkiintoisia, koska hän nostaa esiin asiaoita ja teemoja, joita itse ei useinkaan tule ajatelleeksi. Esimerkiksi eilen joku meistä oli lukenut Torey Haydenin kirjan. Hayden on toiminut erityisluokanopettajana ja psygologina puhumattomuudesta kärsivien lasten parissa ja kirjoittanut heidän selviytymistarinoitaan. Keskustelimme siis ensin kirjasta teoksena, mutta harhailimme lopulta historian julmuuksissa ja psygologian kehityksessä tieteenä.

Luulisi, ettei tuollainen vapaasti aiheesta toisenn pomppiva keskustelu opeta mitään. Se kuitenkin opetaa hyvin paljon. Lisäksi siinä piirissä istuva oppii asioita, joita muilla tunneilla ei opita. Muiden oppiaineiden tunnit eivät ainakaan tarjoa yhtä hyviä olosuhteita niiden asioiden oppimiselle.

Kirjallisen tuntemuksen laajenemiselta ja uusien lukuvinkkien saamiselta ei oikeastaan voi välttyä ellei istu korvat suljettuina. Semppa opettaa kuitenkin paljon muutakin tärkeämpää. Keskustelu -ja kuuntelutaidot sekä ajattelu kehittyvät vääjäämättä, kun kuuntelee pohdintoja, joissa aina on jotain syvällistä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat täyttä hepreaa. Jotkut eivät kertakaikkiaan kestä hänen esittämiään kysymyksiä, koska ne haastavat ajattelemaan. Minä kuitenkin nautin niistä, koska ne tuovat keskusteluun syvyyttä ja auttavat ilmaisemaan asioita, joita muuten ei olisi ehkä osannut ilmaista oikein.

Muistan, kun katsoin ensimmäisen kerran elokuvan kuolleiden runoilijoiden seura. Eteenkin sen loppu oli mielestäni hyvin koskettava. Elokuva kertoo sisäoppilaitoksessa opiskelevista pojista ja eteenkin heidän äidinkielentunneistaan sekä kuolleiden runoilijoiden seurasta, jonka valikoitu poikajoukko herättää henkiin. Elokuvassa on jotain hyvin draagista. Elokuvan äidinkielenopettaja on äidinkielen opettajan ihannekuva. Opettaja, joka todella rakastaa opettamaansa ainetta ja tahtoo saada oppilaansakin rakastamaan sitä. Lisäksi Mr. Keatin tahtoo saada oppilaansa myös ajattelemaan itse, vaikka sitten kaikkia vanhan koulun sääntöjä uhmaten. Lopulta hän maksaa kovan hinnan siitä mitä on saanut pojille opetettua, mutta heidän sieluihinsa on jäänyt lähtemätön jälki ja he kiittävät siitä kauneimmalla mahdollisella tavalla.

Elokuvan nähtyäni aloin etsiä omistakin opettajistani, jotain sellaista. Semppaa vetävä opettaja tyrmäsi ajatuksen sellaisen opettajan olemassa olosta sanomalla, että mr. Keating on romantisoitu hahmo, eikä sellaisia ole olemassa. Siinä hän on kyllä aivan oikeassa, että mr. Keating on aivan liian täydellinen ollakseen todellinen, mutta siitä huolimatta, tahtomattaankin äidinkielen opettaja, josta olen koko ajan puhunut on vääjättämättä niin lähellä tosielämän mr. keatingia kunin vain voi. Hän pitää kirjoista, osoittaa meille, että jokaisessa kirjassa on pala elämästä ja panee meidät myös ajattelemaan niitä palasia. Noita ominaisuuksia en osannut vain silloin hänelle luetella, jos olisin osannut hän ie olisi voinut kiistää.