Olin perjantain 19.11. veljeni kanssa elokuvissa. Olimme katsomassa Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 1. En ole ennen ollut katsomassa Harry Potter-sarjasta tehtyä elokuvaa, mutta nyt minä halusin mennä, koska se oli ensimmäinen niistä kahdesta elokuvasta, joka sarjan viimeisestä kirjasta on tehty. Elokuva oli hyvä. Tietenkin siitäkin oli jätetty asioita pois tai tehty toisin kuin kirjassa, mutta ei niin paljon, kun yleensä, koska koko seikkailua ei tarvinnut puristaa kahteen tuntiin. Matkalla kotiin minulla oli outo olo. Minun tulisi ikävä Harry Potteria.
Olimme yksityisessä elokuvateatterissa, joten emme saaneet, emmekä tosin kysyneetkään sitä, etua, jolla pyörätuolissa istuvan avustaja pääsee elokuviin ilmaiseksi finkinon teattereissa. Minulla oli ensimmäistä kertaa käyttöä opiskelijakortilleni. Lisäksi Meitä opastettiin ystävällisesti siinä, mihin pyörätuolin voisi jättää, palvelu oli muutenkin ystävällistä. Istuin koroketyynyn päällä, joita teatterisalissa oli. Istuin korkeammalla, mutta epämukavasti.
En ole koskaan ajatellut olevani niitä fanaattisimpia Harry Potter faneja, enkä olekaan. Muistan kuitenkin ne uutisjutut, joissa kuvattiin mustiin velhonkaapuihin ja suippohattuihin pukeutuneita faneja, jotka viettivät viimeisen yön ennen kirjan ilmestymistä kirjakaupan oven takana ja juoksivat kaupan läpi yksi ainoa kirja kädessään ja ymmärsin heitä. Muistan kuinka uutisten kiinnostavin juttu oli aikoinaan se, jossa kerrottiin Potterelokuvien päänäyttelijöiden vierailusta suomeen ja näytettiin kaikkia niitä ihmisiä turva-aitojen takana. Muistan kuinka innokkaasti odotimme niitä valtavia c-kasetti laatikoita, joita tilasin Celia näkovammaisten kirjastosta. Sitten kuuntelimme niitä yhdessä, kaikki kolme, minä ja sisarukseni. Saadessani ensimmäisen potter-kirjan, Harry Potter ja Viisastenkivi lainaan, kuuntelin sen moneen kertaan. Loppuun päästyäni laitoin soittimeen kasetin numero yksi. Taisin silloin osata aika pitkiä katkelmia kirjasta ulkoa ja silti jaksoin kuunnella kirjan alusta loppuun yhä uudestaan ja uudestaan.
Harry Potter on todellinen ilmiö, jonka kanssa me, minun ikäiseni ja hieman vanhemmat olemme kasvaneet. Osa Potterin taikaa on siinä, että hänen maailmansa on rakennettu tavallisen maailman sisään, ei ole varsinaisesti pyritty rakentamaan kokonaan uutta maailmaa.
Onneksi Potter-elokuvan pääosan esittäjiä ei koskaan vaihdettu, jos niin olisi tehty elokuvat eivät olisi niin hyviä. Näyttelijät eivät ehkä ole super taitavia, mutta He ovat eläneet Potterin elokuvamaailmassa niin kauan toistensa kanssa, että heidän keskinäiset kemiansa pelaavat yhteen. Daniel Radcliffe on Harry Potter, Emma Watson on Hermione Granger ja Rupert Grint on Ron Weasly. Ei, en minä uskon niin, tai oikeastaan en ole aivan varma nyt, kun sadun ja todellisuuden välinen verho on vasta sulkeutunut, mutta tarkoitan vain, että ketkään muut eivät voisi näytellä Harrya, Ronia tai Hermionea, en osaisi kuvitella. Aavistan, että nämä kolme näyttelijää tulevat kärsimään, elleivät jo kärsi rooleistaan taikamaailmassa, koska niin monet tuntevat heidät velhoina ja noitana. Aina on niitä, jotka ovat todella kadottaneet sen oven joka erottaa "velhomaailman jästimaailmasta", eli meistä, jotka emme taio, kuten kirjoissa sanottaisiin.
Tuntuu oudolta tietää, että sen jälkeen, kun Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2 kesällä ilmestyy, ei ole enää mitään siihen taikamaailmaan liittyvää odotettavissa. J.K. Rowlinista kertovassa Wikipedia artikkelissa tosin lukee, että kirjailija on ajatellut kirjoittaa vielä yhden Tylypahkasta (velhokoulusta) kertovan kirjan jonka päähenkilö ei tosin olisi Harry Potter. Tällä tiedolla ei tosin ollut lähdettä, mutta toivon kovasti, että se pitäisi paikkansa. Vielä on silti yksi elokuva, mutta sitten meidän on sanottava haikeat jäähyväiset...
olet muuttanut käsitystäni vammasista todella paljon. Kiitos siitä :))
VastaaPoista