tiistai 1. maaliskuuta 2011

Kahdentoista vuoden odotus..

Virpi Kuitunen (nykyään Sarasvuo) edusti minulle viime talveen asti jotain sellaista, mikä on vaikeasti selitettävissä, se täytyy kokea itse.Virpi oli jotain sellaista mitä vain Janne Ahonen on aiemmin edustanut. Käytin heistä myöhemmin termiä valittu, vaikka en tietoisesti valinnutkaan heitä, heistä vain tuli sellaisia. Minä rakastin heitä, puolustin heitä viimeiseen asti ja pelkäsin koko ajan pahinta, kun he lensivät minäkin lensin.  No. te jotka olette ennenkin lukeneet blogiani ehkä muistatte. Yllätyin itsekin miten helposti sisäistin, että Virpi lopettaa uransa. Siinä viimeisessä tekstissäni hänestä totesin, että tulen varmasti seuraamaan hiihtoa jatkossakin, mutta en koskaan enää samalla tavalla, kuin hänen aikanaan.

Tänä talvena en olekaan katsonut hiihtoa samoin, en yhtä orjallisesti. Oikeastaan ensimmäisen kerran tällä kaudella olen seurannut hiihtoa vasta nyt, Oslon MM-kisojen aikaan. Eikä sillä kuinka kisassa oikeastaan käy ole ollut niin väliä. Kisat alkoivatkin hiukan takkuisesti suomalaisten osalta, mutta  tämä ja eilinen päivä ovatkin olleet loistavia hiihtäjiemme osalta. Mäkihyppääjillä ja yhdistetyssä sitä vastoin edelleen takkuilee. Viidestä tavoitellusta mitalista kaksi on kuitenkin ladulta jo haettu.

Kummallista miten sitä oppii itsestäänkin uusia asioita seuratessaan tuollaisia kilpailuja. Hiihtoon kohdistamani hysteria alkaa nyt ehkä olla sitä yleistä normaalitasoa, ainakin huomattavan paljon lähempänä sitä. En edelleenkään pysty istumaan paikoillani, kun seuraan jännittävää kisaa, vaan pompin ja kiljun. Siskoni mukaan kuulostin tänään aivan pillastuneelta porsaalta, kun kannustin Matti Heikkistä kohti MM-kultaa. Onneksi osaan nauraa itselleni ja tiedän, ettei siskoni tarkoittanut kommenttiaan pahalla. En kuitenkaan voi itselleni mitään, minut valtaa aina tietty hysteria, edelleen. 

Sain huomata, että väliaikalähdolläkin kisa voi olla jännittävä, se voi olla suorastaan piinallinen. Ymmärrän hyvin miksi urheilijat itse pitävät väliaikalähdoista enemmän. Ne vähentävät kolarointia lähdossa, mutta pakottavat urheilijat tekemään parhaansa koko matkan ajaksi. Itse olen ennen pitänyt yhteislähdöistä enemmän siksi, että ne ovat olleet niin selkeitä seurata, se joka johtaa letkaa johtaa myös kisaa, se joka ylittää maaliviivan ensimmäisenä voittaa kisan. Sekä naisten eilinen että miesten tämän päiväinen perinteisen kilpailu olivat suorastaan piinallisen jännittäviä. Kaikki suomalaiset olivat molemmissa kilpailuissa loistavia. Jokaisessa väliaikapaikassa pohja-aika oli suomalaisen nimissä, mutta naisten lenkillä tuli kaksi aina ohi Aino-Kaisa Saarisesta.

Urheiluselostajiamme on usein huvittavaa kuunnella. Suomalaisten suksien voitelu oli onnistunut täydellisesti, joten selostajiemme kehut huoltotiimille olivat ehdottomasti paikallaan. Selostajien käyttämät kielikuvat olivat silti huvittavia. Suomalainen huoltotiimi oli tänään koottu taikureista, kyllä, ehdottomasti, mutta esimerkiksi ruotsilla jonka voitelu epäonnistui taas, kolmannen kerran peräkkäin, oli huoltotiimissään selostajiemme mukaan vain pelle Hermanneja, hauskaa.

Matti Heikkinen oli tänään lyömätön. Kuuntelin miesten kilpailua  radiosta jo tullessani koulusta kotiin, vaikka Heikkinen oli loistava en silti suoraan sanottuna uskonut suomalaisten mitaliin vielä silloin. Kaikkensa se mies kuitenkin oli antanut ylitettyään maaliviivan, makasi maassa ja yökki. Siskoni mietti, että mahtaako itkeä, kun valmentaja kävi olkaa taputtamassa ja mies makaa kasvot lumessa liikkumatta.

Tavallani nautin siitä menneiden vuosien tunteesta, kun elin niin täysillä urheilijan mukana, minusta todella tuntui, että aistin hänet, muistan eräänkin yön, kun heräsin pohtimaan tulevan kilpailun tulosta, päädyin johonkin ja kisa päättyi juuri niin. Alan taas kuulostaa hullulta ja vaikka puhunkin tässä totta olen onnellinen, ettei enää ole sellaista. Voin kannustaa urheilijoita edelleen sydämestäni ja katosa palkintojenjakoja hymyillen. Minun ei kuitenkaan tarvitse itkeä sitä, ettei juuri HÄN voittanut. Nyt jokaisen onnistuminen on hyvä ja jokaisen epäonnistuminen harmillinen, mutta kaikki suomalaiset mitalit ovat kirkkaita riippumatta siitä kenen ne ovat.

Kuten sanottu, siskoni mukaan kuulostin aivan pillastuneelta porsaalta kannustaessani Heikkistä ne viimeiset kilometrit. En kuitenkaan ymmärtänyt kuinka iso asia suomalaiselle miesten maastohiihdolle tämä mestaruus oli, ennen kuin selostaja sanoi sen ääneen illan palkintojenjakolähetyksessä ja äiti vielä toisti. Ensimmäinen suomalainen mestaruus mieshiihtäjälle kahteentoista vuoteen, se on todella iso asia, mutta kahden ihmisen vakuutelut siihen tarvittiin ennen kuin sen itse ymmärsin, ja kuitenkin olen vain suomalainen nuori tyttö. Miltäköhän Heikkisestä itsestään mahtoi tuntua..?


1 kommentti:

  1. Hienoa todellakin!
    Oli pakko kommentoida, koska bongasin blogisi kaksi vuotta vanhasta Demistä. Niin, ihan vain sen takia.

    Kaikkea hyvää sinulle! ♥

    VastaaPoista