Kun Suomi sekosi...

Vuonna 1995, kun suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden olin vasta muutaman vuoden ikäinen. En tietenkään muista siitä mitään, mutta näkemäni arkistokuvat ja se, että suomalaiset jaksavat yhä muistella tapahtunutta kertovat, että se oli iso asia. En saanut katsoa suomen finaalipeliä loppuun asti sunnuntai-iltana, koska minun oli mentävä ajoissa nukkumaan Resonaarin kevätkonsertin vuoksi. En tietenkään saanut unta ennen kuin kuulin lopputuloksen. Sen jälkeen nukkuminen vasta vaikeaa oli, enkä oikein vieläkään käsitä mitä tapahtui. Olin kuitenkin eilen sattumalta osana sitä valtavaa ihmisjoukkoa, joka täytti Helsinginkeskustan leijonien juhlinnan merkeissä. Ajoin taksilla kotiin Savoy-teatterilta Resonaarin vutuisesta kevätkonsertista.

Pienistä asioista sitä välillä tuleekin iloiseksi. Eilen olin iloinen esimerkiksi siitä, että saatoin käydä kotona koulun jälkeen ennen illan konsertin läpimenoa. Minun ei tarvinnut pukeutua kouluun esiintymisvaatteisiin tai raahata raskasta reppua mukanani. Läpimeno tuntui menevän ennätysmäisen hitaasti. olimme kaiken lisäksi myöhässä aikatauluista. Pääsimme kuitenkin aloittamaan konsertin suunnilleen oikeaan aikaan. Mokasin läpimenossa pahemman kerran. Kosketinsoittimen asetukset olivat pielessä ja sieltä kuuluva "soundi" oli aivan väärä. Tälläisten asioiden kanssa täytyy pystyä elämään, mutta en pysynyt yhtään muun bändin perässä. No, minulle näytettiin nuottia väärin ja rumpali kiilasi, mutta olisi silti pitänyt pystyä laulusta kuulemaan missä mennään, ja on sitä treeneissäkin nopeasti soitettu. Aina on niin hyvä syyttää muita. Onneksi konsertissa meni hyvin.

Tänävuonna, kuten viimeksikin saimme istua osan konserttia yleisössa. Esiinnyimme toisella puoliajalla, joten yleisön joukossa nautiskelin ensimmäisen puoliajan. Yleisössä istuminen keventää hiukan tunnelmaa, ei ole niin kuumaa tai raskasta, eikä myöskään tylsisty niin helposti.
t
Tänävuonna meitä Resonaarin oppilaita oli lähes 80, parikymmentä enemmän kuin viimevuonna. Tähtiesiintyjänä oli Anna Puu ja Zoomin porukka oli oikeastaan se sama tuttu, Merja Larivaara, Liisa Nilsson, Rele Kosunen, Reiska Laine ja muutamia muita. Tänävuonna takahuoneporukassa oli muutamia "ulkopuolisia" aikuisia, Resonaarin entisiä harjoittelijoita. He tunsivat meidät ja tiesivät mitä illan aikana tulee tapahtumaan, se toi turvallisuudentunteen. Siitä huolimatta, että joka vuosi tulee hiukan uusia soittajia, perusporukka pysyy melko samana. Niinpä sitä aina tietää kenen suoritusta kannattaa erityisesti odottaa.

Olen ollut konsertissa mukana jo monena vuonna. Meillä on ollut tapana kutsua konserttiin jokakerta joku uusi ihminen. Varmaan jokainen, joka on minun mukanani tullut meitä kuuntelemaan, on seuraavan kerran tavatessamme hehkuttanut kuinka Resonaari soi on paras musiikkikokemus, jpionka hän on ikinä saanut. Sen kuuleminen tuntuu aina yhtä hämmentävältä, vaikka muistan yhä hämärästi kuinka itse kuljin ensimmäisen konserttini jälkeisen päivän aivan toisessa todellisuudessa ja itkin kun se oli ohi.

Olen soittanut Resonaarissa monta vuotta, kun konserttejakin on useita. Olen istunut luokassa pianon takana ja kokenut oppimisen riemun, olen ollut mukana siinä suuressa konsertissa ja kokenut kliimaksin. On upeaa, että meille erityisryhmien edustajielle on annettu menetelmät ja mahdollisuus ilmaista itseämme musiikin keinoin ja todella edistyä sillä saralla. Totuus, aianakin minun kokemani totuus kuitenkin on, ettei mistään konsertista, eikä välttämättä edistymisestäkään tulisi mitään ellei meillä olisi tuollaisia opettajia kuin meillä on. En voi lakata kunnioittamasta ja ihailemasta sitä kärsivällisyyttä ja rakkautta musiikkiin, joka heillä täytyy olla, kun he opettavat meitä. Sillä he eivät tee työtään leipääntyneinä siihen, ja he tulevat lähelle, se on turvallista.

Eräs ystäväni kiteytti opettajistamme tekemänsä huomionsa jotenkin näin: "rakkaudesta musiikkiin ja niihin ihmisiin." Jokainen oppilas saa olla mitä on ja häneen uskotaan. Siltä minusta tuntuu ja sen täytyy näkyä, se on varmasti suuri osa sitä voimaa, joka saa ihmiset tuntemaan vahvasti ja kulkemaan sumussa, sillä minä uskon heitä, vaikka se tuntuukin hämmentävältä. Rakkaudella tätä työtä tehdään ja se tekee siitä niin ainutlaatuista. Se tekee meistä vapaita, jotta voimme antaa yleisölle kaikkemme.

Konsertti päättyi perinteiseen lopetuskappaleeseemme, voitosta voittoon, jolla oli tänävuonna hienot uudet sanat ja mahtava uusi tulkitsija. Kappaleen perusrunko oli toki pysynyt saman, joten kyllä sen oikeaksi kappaleeksi tunnisti. Tapasin myös opettajan, joka oli toinen kahdesta ensimmäisestä bändiopettajastani ja on ollut nyt vanhempaivapaalla. Se oli todella mukavaa.


Jo kolmen jälkeen iltapäivällä, kun olin vasta menossa savoy-teatteriin, näin kuinka lavaa leijonien juhlia varten rakennettiin. Konserttimme loppupuolella kuuntelimme takahuoneen avonaisesta ikkunasta rakettien pauketta ja ihmisten huutoja. Konsertin loputtua ajoimme taksilla ihmisjoukkojen ja autojonojen seassa. Auton ikkunoista roikkui suomenlippuja. Silloin hetkenaikaa todella tiesin millaisesta tunteesta oli kysymys 16 vuotta sitten, millaisesta kansallistunteesta oikeasti on kysymys. Ainoa lausahdus, jonka silloin sain suustani oli, kun suomi sekosi...

Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen edessä oleva kesäloma tuntuu aivan liian pitkältä, kaipaan jo pianon taakse pändin seuraan.