Hei!
Tänään meillä oli viimeinen yhteiskuntaopin koe. Tunnin alussa opettaja teki tilanteen juhlallisuuden hyvin selväksi. Pidän opettajastani, mutta yritä nyt sitten olla nauramatta, kun toinen esittää asiaa oikein juhlallisesti.
No, varsinaiseen asiaan. Kuva varmasti kertookin sen jo. Luimme eilen Helsingin sanomia äidinkielentunnilla. Löysin sieltä juuri yläpuolella olevalla kuvalla varustetun jutun, jossa tehtiin asiallisesti selväksi, että Janne Ahonen aikoo palata hyppytorniin. En oikein tiedä miten asiaan suhtautuisin. Aikaisemmin, silloin, kun vielä fanitin Ahosta silmittömästi olisin varmaan kiljunut riemusta. Ei minulla nytkään mitään sitä vastaan ole, että suomen paras mäkihyppääjä tekee comebacin. En vain ole, koskaan ajatellut, että näin saa/voi tehdä.
Muistan kuinka vuosi sitten arvuuteltiin aikooko Ahonen jatkaa vai eikö, ei aikonut. Lehdistötilaisuutta, jossa asia virallisesti ilmoitettiin pyöriteltiin sitten, joka paikassa. Katsoin sen itsekkin muutamaan kertaan haikein mielin, olihan Janne Ahonen ensimmäinen urheilija, jota fanitin. Haikeuden lisäksi tunsin ärtymystä lehdistöä kohtaan. Janne Ahostahan kutsuttiin "kivikasvoksi." Hän hymyili harvoin, puhumattakaan siitä, että olisi joskus itkenyt. Viimeisessä lehdistötilaisuudessa tuon kivikasvon silmät kuitenkin kostuivat. Siitä alkoi sitten kameroiden mieletön räpse. Kirjoitin jälkeenpäin tuohtuneen tekstin, jossa kritisoin mediaa. Siinä taisi olla jotain tällaista:
" Ei kamalinta ollut se, että hän itki, vaikka häntä kivikasvoksi kutsuttiin, vaan se, että juuri tuolla heikoiommalla hetkellä kamerat räpsivät eniten."
Se oli hienompi ja siinä oli enemmän lauseita, mutta pääasia oli, jotain tuollaista.
Sitä tuohtunutta tekstiä kirjoittaessanikin tiesin kuitenkin, että juuri kyyneleet myisivät parhaiten. Kyyneleet ovat kiukuttaneet minua Virpi Kuitusenkin kohdalla sillointällöin. Ei se, että on itketty vaikkei se kuuluisikaan tapoihin kuten Kuitunen on joskus todennut, vaan se, että kamerat suuntaavat juuri sinne missä itketään, ja selostajat ja haastattelijat kertovat pikkutarkasti mitä tapahtuu. Seraavana aamuna jokaisen lehden kannessa oli kuva itkevästä Ahosesta. Minulla taitaa vieläkin olla tallessa Iltasanomien tai Iltalehden iso juttu kyseisestä aiheesta. Siinä on pikkutarkka kuvasarja jokaisesta liikkeestä jolla Ahonen on pyyhkinyt kyyneleisiä silmiään. Se on oikeasti jo röyhkeän ällöttävää.
Mukavaa, jos ahonen tosiaan palaa. Toivottavasti menestyy niissä isoissa kisoissa joihin on aikonut osallistua.
Nyt on olemassa se vaara, että Kuitunen ja Ahonen jäävät samaan aikaan eläkkeelle. Siihen ei voi vaikuttaa, joten unohdetaan se. Seuraavan kerran, kun Ahonen aikoo lopettaa uransa häneltä varmasti kysytään onko hän varma päätöksestään.
Luin sunnuntaina Elixir-ohjelman nettisivuilta viimeviikkoisen verkkovieraan Virpi Kuitusen vastauksia hänelle lähetettyihin kysymyksiin. Harmitti vähän, kun kuulin siitä vasta uusintaa katsoessani enkä päässyt esittämään kysymyksiä. Joku oli kysynyt: "Miten sun kanssa pääsee naimisiin?" Vastaus: "ööh tarttis varmaan tutustua ensin..." Siis onhan Kuitunen aika kaunis, mutta jotain rajaa hei. No, rakkaus on sokea.
Äidinkielenopettajamme antoi meille tehtäväksi aineen, jonka piti käsitellä sankaruutta. Otsikoin aineeni "Minun sankarini." Aineeni käsittelee sekä Kuitustä, että Ahosta kuten arvata saattaa. Mukana on muitakin kyllä. Laitan linkin. Jos joku haluaa lukea niin voi sen tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti