Koulua - kesälläkin

En ole oikein vieläkään päässyt kesälomafiilikseen. Se johtuu varmasti siitä, että ilmoittauduin kesälukioon loman kahdeksi ensimmäiseksi viikoksi. Olen siis Käynyt koko alkuloman ajan koulua melkein kirjaimellisesti aamusta iltaan, sillä päivät ovat pitkiä. En alunperinkään hyppinyt riemusta ajatellessani kesälukioa, mutta kolmen hylätyn englanninkurssin sarja ei ollut kovin imarteleva näky lopputodistuksessa, tai ovathan ne suorituksia, mutta eivät läpi menneitä. Se uhkaa muodostua esteeksi haaveelle, jota olen vaalinut 12-vuotiaasta asti, eihän sellaista riskiä voi sentään ottaa!

Tämä kesäinen opiskelu on ollut paljon rennompaa kuin koulussa ikinä. Opettaja soittaa usein musiikkia, kun teemme tehtäviä. Se ei kuitenkaan ole ollut häiritsevää. Rankkaa tämä on kuitenkin ollut. Olen kahdella kurssilla samaan aikaan, se tarkoittaa, että meillä on joka päivä kuusi 45 min. oppituntia englantia. Tietysti se sisältää välitunnit. Ensimmäisinä päivinä olin niin väsynyt, että kotiin tultuani itkin vain. Nyt loppusuoralla ei tunnu enää yhtään niin pahalta ja ajoittain tuntuu jopa siltä, että "hei, nyt mä tajusin."

Varsinaisen kouluvuoden päättyminen tuntui yllättäen jopa haikealta. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi tuntenut oloni haikeaksi koulun oven sulkiessani. Oli mukavaa nähdä vajaat kaksi viikkoa sitten ensimmäisen kerran miten ylioppilaat lakitetaan, kun joukossa oli opiskelutovereita, varsinkin semppaporukka on omalla tavallaan ollut niin tiivis, että on varmasti hiukan outoa mennä vuoden ensimmäiseen semppaan, kun tietyt tutut kasvot ovat hävinneet ja parhaassa tapauksessakin vain piipahtelevat joukossamme, uusille on kuitenkin aina tilaa, ja heitä tarvitaankin nyt kipeästi, koska aktiiviabimme ovat jättäneet meidät.

Kuulostan nyt yltiöpäisen runolliselta, mutta tältä minusta todella tuntui, kun ensimmäisen kerran astuin kouluuni sisään ja tuntuu edelleen, kun joskus pysähdyn kuulostelemaan itseäni. Siinä rakennuksessa on jotain satumaista. Sen seinät tuntuvat kuiskivan. Se talo huokuu aikaa ja turvallisuutta. Meidän koulumme on vanha ja sen seinät puhuvat, aivan niin kuin L.M. Montgomeryn kirjoista tuttu Anna aina halusi, että hänen kotinsa seinät puhuvat, hänen talonsa ei ole koti, jos sen seinät eivät puhu.
Koulumme seinät kuiskivat entisten oppilaiden, ylioppilaiden äänin, ja ne kuiskivat lämpöä ja ottavat avosylin vastaan. Sen talon käytävissä kaikuvat menneet ja nykyiset asekleet. Sen tulevat opiskelijat oppivat rakastamaan sitä samoin kuin entiset ovat sitä rakastaneet.

Tämä on nyt koristeellista ja ehkä liioiteltuakin, mutta jotain siinä talossa on eikä sitä voi olla aistimatta, se on vain hyvin vaikea pukea sanoiksi. Kävin tänään uteliaisuudesta tutkimassa kouluumme valittujen uusien oppilaiden listoja. Kirjallisuuslinjalle on valittu peräti 11 uutta opiskelijaa, jotka eivät ilmeisesti ole säikähtäneet semppaa, vaikka usiemmiten uteliaat ovat tulleet kurkistamaan luokkaamme niin, että olemme vasta lämmitelleet, puhuneet siis jostain aivan muusta kuin kirjoista. Joku ei ehkä ole lainkaan käynyt tutustumassa, en minäkään käynyt ja ehkä ihan hyvä niin, mutta nautin sempasta silti. Tulevien kirjallisuuslinjalaisten joukossa on jopa kolme poikaa, se on hyvä, koska pojat ovat olleet joukossamme ehdottomana vähemmistönä.

Onnittelen kaikkia mahdollisia lukijoitani, jotka ovat tulleet valituksi kouluumme, saatte kokea sen sanoinkuvaamattoman taian.