Sydämen ääni

Alkaessani kirjoittaa tätä blogia ajatukseni ei ollut kirjoittaa täällä valittavaan sävyyn kaikesta siitä mikä maailmassa on huonosti. Tietenkin kirjoitin blogini otsikoksi "vammaisen nuoren elämästä" joten tarkoitus oli tarttua myös räikeisiin epäkohtiin, kuten busseihin joissa ei ole turvavoitä pyörätuolin käyttäjille tai juna-aseman hisseihin, jotka eivät toimi. Perimmäinen tarkoitukseni on kuitenkin ollut kirjoittaa elämästäni, joka on oikeastaan aika samanlaista kuin muidenkin nuorten. Toivoakseni olen onnistunut tekemään sen tähän asti mielenkiintoisella ja hauskalla tavalla.

Olen aina käynyt tavallista koulua, se on onnistunut ihan hyvin, koska minulla on ollut avustaja, vaikka heidän kanssaan on ajoittain ollut ongelmia. Minulta on aina myös vaadittu asioita, eikä vain tyydytty ajatukseen, etten pystyisi, koska olen vammainen. Ajattelenkin, että elän tavallaan kahden maailman rajalla. Ympärilläni, koulussa, ystävissäni, perheessäni ja suvussani on vammattomia ihmisiä, joiden keskelle tunnen kuuluvani ja jotka ovat oppineet hyväksymään minut. Minulla on kuitenkin myös vammaisia ystäviä ja tuttavia. kuten nyt luonnollista on.

Itse kuitenkin koen kuuluvani enemmän tähän "tavalliseen maailmaan." Olen esimerkiksi aina ajatellut, että jos tulevaisuudessa seurustelen, perustan perheen ja saan lapsia mieheni tulisi olemaan vammaton. Tietysti, jos kolahtaa niin sitten kolahtaa, en minä sitä sano, mutta vammaton puoliso on ollut luonnostaan osa "haavekuvaani", luonnollisemmin kuin vammainen.

Viimeviikolla tulin kuitenkin havainneeksi yhden melko varman tosiasian. Uskon, että aika moni vammainen tyttö kuitenkin haaveilee vammattoman puolison löytämisestä, mutta kuinka moni poika haaveilee vammaisesta puolisosta, ei varmasti kovin moni. Tässä on ristiriita. Toisaalta minulle tulee kyllä heti mieleen useampia tuntemiani poikia, jotka varmasti voisivat olla vammaisenkin tytön kanssa, hekään eivät lulakseni suorastaan haaveile siitä.

En saa mieleeni yhtään tuntemaani poikaa, jolla olisi ollut ennakkoluuloja minua tai näin ollen muitakaan vammaisia kohtaan. Tämän vuoksi oletan, ettei vammainenkaan seurustelukumppani tai puoliso olisi heille mikään ongelma, heidän olisi varmasti helppo hyväksyä se. Aina on kuitenkin niitäkin joilla on ennakkoluuloja vammaisia ja vammaisuutta kohtaan. Sellaisille henkilöille olisi varmasti kauhea shokki tajuta olevansa rakastunut vammaiseen. Toisaalta siinä punnitaan ennakkoluuloisen henkilön valmiudet niellä pelkonsa ja ennakkoluulonsa paremmin kuin missään muualla.

Tavallaan sitä varmasti etsiikin tietynlaista täydellisyyttä. Vammainen haluaa seurustella vammattoman, tai ainakin lievemmin vammaisen henkilön kanssa. Toisaalta vammainen seurustelukumppani saattaa rikkoa vammattoman luomaa kuvaa täydellisyydestä, siksi myös ennakkoluuloilla ja niiden voittamisella on iso osansa, vaikka loppupeleissähän puhuukin sydän.

Oliko tässä jokin punainen lanka? Kertokaa, jos löydätte, mutta ajattelin, että tämän huomion voisi silti kirjoittaa.