olen vammainen - miksen puhuisi siitä?

Hei!

Tänä sunnuntaina vietetään isän päivää. 11-vuotias veljeni tuli herättämään minua ja siskoani jo klo. 8.00. Seuraavan kerran sama tapahtui puolen tunnin kuluttua. Luulin jo, että hän malttaisi odottaa, mutta näemmä ei. Isäkin heräsi vasta, kun raahauduimme ylös sängyistämme.

Eilen olin uimassa. Selkäuinti on aina ollut minulle hieman vaikeampaa kuin rintauinti. Tai ehkä ne ovat vain niin eri tavalla vaikeita. Selkäuinnin vaikeus johtuu siitä, että vasenpuoleni on jostain syystä hiukan vahvempi. Tästä johtuu se, että uin usein siksakkia. Eilen uimaopettajamme kuitenkin väitti, että uin parempaa selkää kuin koskaan, hyvältä se tuntuikin, mutta en tiedä oliko se parasta ikinä. Vesi on minun elementtini, siellä pystyn liikkumaan erilailla kuin maalla, esimerkiksi tekemään kuperkeikkoja itse. Olen joskus verrannut itseäni pingviiniin, nehän liikkuvat kömpelösti taapertaen maalla, mutta vedessä muuttuvat sulaviksi taitureiksi. Sovimme, että ensiviikolla pidetään tunnin uinti, se merkitsee altaan kauhomista edestakaisin tunnin ajan ilman taukoja. Se on rankkaa, mutta jälkeenpäin tulee hyvä olo.

Meillä on tapana käydä kaupassa uinnin jälkeen, miksi emme niin tekisi, kun olemme malmilla jo valmiiksi. Eilen tapasimme sattumalta aika monta tuttua tai puolituttua, muummuassa ala-asteen opettajani, joka opetti minua 5-6 luokilla. Olen pitkään halunnut käydä tapaamassa häntä. Eilen sitten totesin hänelee, että meidän varmaan pitäisi sopia joku tapaamisaika. Hän sitten totesi siihen, että tervetuloa, mutta jäi siitä silti vähän paha maku suuhun, kun menin sen niin töksäyttämään, siitä huolimatta, että äiti oli jo alustavasti puhunut siitä hänelle. Lupasin lähettää hänelle sähköpostilla oman aikatauluni.

Katselimme myös uutta talvitakkia minulle. Halusin yhdessä kaupassa kokeilla jotain viitaa. Näin kyllä päältäkin, että se on kepeillä kävelevälle epäkäytännöllinen, mutta halusin kokeilla sitä, koska olemme äidin kanssa joskus puhuneet viitasta, tosin silloin on ollut kyse sadeviitasta. Myyjä alkoi sitten tietysti oikein kunnolla myydä sitä viittaa meille, se oli vielä siedettävää, mutta kerran olimme kenkäkaupassa ja myyjä alkoi oikein palvelemalla palvella meitä. Hänen kysyessään tarvitsemmeko apua vastasimme kieltävästi, se ylitti sietokyvyn, mutta sitten vain poistuimme liikkeestä. Meillä on tarkoitus mennä toimintaterapeuttini kanssa vaateostoksille, luultavasti etsimme housuja. Paitoja on paljon helpompi löytää.

Lupauduin elämänkatsomustiedon tunnilla opettajalle, että teen tutkielman vammaisuudesta. Luulin sen olevan helppo tehtävä, mutta tajusinkin, että se voi olla minulle vaikeampaa kuin muille olisi, en osaa ajatella asiaa niin ulkopuolisena kuin olisi ehkä hyvä, mutta toisaalta minulla on kokemuksia ja mielipiteitä asioista. Se on taas uusi keino tuoda mielipiteitä esiin. Sitä paitsi, kun kerran olen vammainen miksen sitten puhuisi siitä?

Nyt täytyy mennä venyttelemään ennen kuin unohtuu tai tulee joku muu estävä tekosyy.