Resonaari soi

Hei

Siitä on nyt noin viikko, kun Resonaari soi. Jännitin esiintymistä enemmän kuin muistan aikaisempina vuosina jännittäneeni. Aamulla oli ihan kamalaa, kun heräsin jo aikaisin laittautumaan. Minulla oli niin huono olo, että olisin hyvin voinut jättää aamupalan syömättä, jos minulle ei oltaisi aina sanottu, että aamulla täytyy syödä.

Sama jännityksen ja pahoinvoinnin aikaansaama möykky vatsanpohjassa seurasí minua kouluunkin. Tunneilla sain itseni pakottamalla keskittymään, mutta välitunneilla laskin menneitä ja tulevia oppitunteja ennen lähtöä. Matkalla taksissa istuessani pystyin jopa vitsailemaan kuskin kanssa tulevan illan tapahtumista. Tuttu kipristely palasi kuitenkin, kun istuin teatterisalin penkissä, kuuntelin ihmisten tervehdyksiä ja yritin yhdistää tutut kasvot tuttuihin ääniin. Lavalle ei nähnyt kunnolla ja suurinosa soittajista oli jo tullut.

Tänä vuonna saimme poikkeuksellisesti istua katsomossa läpimenon ajan niin, että näimme konsertin ennen sen alkua. Konsertti tilanteessa on mielenkiintoista seurata äänetöntä viestintää ja sitä miten opettajat ohjaavat muita oppilaita. On järjetöntä huutaa metelissä, jossa ei kuule edes omia ajatuksiaan.

Opettajamme vinkkasi meidät lavalle sormeaan koukistamalla. Jos hän olisi kutsunut nimeltä emme olisi kuulleet, varsinkin, kun edellinen bändi vielä esiintyi ja soittimet olivat kovalla. Kosketinsoittimen takana istuessai tunsin oloni turvalliseksi ja rauhalliseksi, olin "kotona" taas. Edellisen päivän harjoituksissa eräs opettaja oli puheissaan varomaton. Se loukkasi minua erityisesti siksi, etteivät omat opettajani olisi koskaan sanoneet mitään sellaista. Tämä mielikuva vain vahvistui, kun minua ohjannut opettaja vinkkasi kitaristille ja antoi minulle mahdollisuuden näyttää, että osaan soolon, jossa olin viimeksi epäonnistunut. Silloin minuun virtasi epämääräinen kiitollisuuden ja liikutuksen aalto.

Minua tarvitsee ohjata niin, että ohjaava opettaja voi piiloutua kullisseihin tai istua matalana tarvittaessa näyttämässä nuottia, jos näin ei voi tehdä, vaan täytyy näkyä, pitää kuitenkin huolehtia siitä, että näyttää siltä kuin kuuluisi lavalle. Tässäkin opettajat onnistuivat.

Hyvät ystävät, lavan takana oman vuoron odottelu ei todellakaan ole glamouria parhaimmillaan, vaan oikeasti kuolettavan tylsää. Ihmisiä on paljon ja kuumuus on tukahduttava. Pelkästään lavalla keikkumisen kokemusen puutteessa ei kannata haluta laulajaksi. Keikkaa edeltaa aina ankara harjoittelu.

En jännittänyt lainkaan läpimenossa, mutta varsinaisessa esiintymistilanteessa käteni kuitenkin tärisivät. En soittanut niin hyvin kuin olisin voinut - se jäi harmittamaan minua. Tilanne oli nopeasti ohi ja yleisö räjähti. Viileät varmat ja turvalliset kädet ohjasivat minut pois lavalta, takaisin tukahduttavan kuumiin takatiloihin, odottamaan hetkeä jona kaikki soittajat, opettajat ja raittius- ja urheilureura ZOOMin jäsenet astuvat yhdessä loppuhuipentumaksi lavalle.

Konsertti loppui ja esiintyjät virtasivat lavalle "Simple the bestin" säveleen tehdyn kappaleen, voitosta voittoon soidessa. Rumpujen iskut tuntuivat rinnassa asti eivätkä kyyneleet olleet kaukana. Oppilaille jaettiin neilikoita. Joku opettajista avusti minut tavaroineni pois lavalta ja äiti odotti portaiden alapäässä.

Kysyin harjoitusten jatkumisesta seuraavana päivänä, tavalliseen tapaan. Minulle vastattiin asiallisen todenmukaisesti, että opettajat kyllä olisivat paikalla, mutta ei ole pakko tulla. Totesin toiselle opettajalleni hiukan myöhemmin "mä tuun teitä sitten huomennaki kiusaamaan." "Tottakai sä tuut, huomenna on treenit."
- Niin, niin tietysti, miten voisin olla tulematta. Ulkona leppeässä ilmassa minut valtasi tyhjyys ja rinnassani kummitteli raastava kipu kyyneleistä, jotkka eivät olleet päässeet ulos.