Valittu

Hei!

En tiedä käykö tämä sininen väri jo tylsäksi, mutta minusta se sopii tähän hyvin. Hiihtolajien MM-kisat alkoivat tänään. Suomalaisittain mainiosti vaikka eivät ehkä ihan niin kuin olisin toivonut.

Tämä on julmaa Aino-Kaisa Saarista kohtaan, joka voitti upean ensimmäisen maailmanmestaruutensa. En tarkoita etten olisi iloinen hänen puolestaan, mutta tunneihmisenä ja sokeana Virpi Kuitusfanina ensimmäinen ja käsittämättömän vahva tunne oli pettymys, kun Kuitunen jäikin neljänneksi. Se hyökkäsi salamana heti, kun Saarinen ylitti maailiviivan. Itkin ja raivosin enkä kuunnellut ketään - mitä väliä sillä on, että Saarinen voitti, kun Kuitunen jäi mitalien ulkopuolelle?

Tunne oli oikeasti pelottava. Rauhoituttuani puhuin siitä äitini kanssa. Olen ennenkin ylireagoinut Kuitusen suhteen, sitä ennen reaktioideni kohde oli Janne Ahonen. En tiedä onko muilla vammaisilla tämänkaltaisia reagtioita, mutta eivät ne kuulemma niin harvinaisia ole.

En ole ennen tullut ajatelleeksi tätä, mutta ehkä reagoinkin näin, koska en voi itse hiihtää vaikka haluaisin, joten kannustan hiihtäjiä sohvalta. Ihmettelin ääneen miksi reagoin näin, äiti ei osannut sanoa, mutta siskoni totesi siihen "koska ne tekee jotain mitä sä et pysty." Mietin sitä ja totesin, että se on juuri niin.

Ehkä olen tiedottomasti ajatellut, että hiihtäessään omien mitaliensa perässä Kuitunen tavallaan toteuttaa minunkin unelmiani, ikäänkuin hiihtäisin hänen kanssaan. Olen seurannut Kuitusta nyt kaksi vuotta, aloittanut Sapporon MM-kisojen aikaan, kun Kuitunen oikeasti putsasi pöydän. Ehkä olen tajuamattani ottanut Kuitusen toteuttamaan omia unelmiani, tehnyt hänestä ikäänkuin "valittuni." Luottanut häneen niin kovasti, ollut varma hänestä.

Näin jälkeenpäin, kun ajattelen niin on suomella kyllä rautainen viestijoukkue. Minusta oli myös ihanaa kuulla kuinka Kuitunen totesi haastattelussaan: "parempaan en pystynyt, mutta hyvä päivä, kun Aikku voitti." Katsoin nyt ilalla hiihtokoostetta ja näin kuinka Kuitunen oli ensimmäisenä halaamassa itkevää voittajaa, jotenkin niin liikuttavaa ja turvallista, maalissa ensimmäisenä vastassa oma kilpasisko, jo kaiken voittoon liittyvän kokeneena.

Ensimmäiseksi olen anteeksipyynnön velkaa Aino-Kaisa Saariselta, joka antoi kaikkensa eikä muka silti riittänyt minulle. Sitten minun pitää kiittää siskoani, joka sanoi asiasta niin suoraan ja sai minut tajuamaan. Ja hyvät lukijat, älkää pelästykö, en ole hullu, vaikka en aina ole siitä itsekkään varma.