Maailmanparhaat yksin, parina ja joukkueena

Koulussamme oli tänään urheilupäivä. Menin uimaan, koska se oli ainoa minulle sopiva laji, sellainen jossa todella voin tehdä jotain.

Suomalaiset voittivat eilisen naisten joukkueviestin hiihdossa. Muranen hiihti Suomen kakkosena vaihttoon. Kuitunen teki omalla osuudellaan yli puolenminuutin eron muihin, mutta Roponen toi Suomen taas kakkosena vaihtoon. Saarinen hiihti taas Suomen voittajana maaliin. Haastattelija kysyi mitä Saarinen oli ajatellut lähtiessään omalle osuudelleen. Vastaus: " Minä syön tuollaisia pikkutyttöjä iltapalaksi." Siitä tuli sitten sellainen kyselyn aihe, mutta myöhemmin korjattiin, että iltapalaksi oli tarkoitus syödä vain mansikkajugourtia ja vihreää teetä.

Eilen voitettu kisa oli jännittävä toisin kuin pariviesti. Minulla oli samanaikaisesti fysioterapiaa, joten kuuntelin viestin kulkua ja vilkaisin, kun ennätin. Yleensä jännitän hiihtoa niin, etten pysty keskittymään mihinkään muuhun. Tavallisesti minua on myös hyvin helppo ärsyttää, kun olen keskittynyt hiihdon seuraamiseen ja Suomalaisten puolesta jännittämiseen, mutta nyt fysioterapeuttini epäonnistui yrityksessään.

Voitosta huolimatta Riitta-Liisa Roponen oli pettyneen oloinen. Ymmärrän sen hyvin, kaikki muut hiihtivät niin loistavasti, että Roponen tunsi varmaan pettäneensä muut. Tuli ihan paha mieli Roposen puolesta. Toivoin, että joukkuekaverit vähän lohduttaisivat häntä. Päävalmentaja oli kuitenkin sitä mieltä, että Roponen oli ihan yhtä tärkeä osa joukkuetta kuin kaikki muutkin, niin se tietysti onkin. Vaikka Roposen kommentit olivat hiihdon jälkeen hyvin pettyneitä, ja siskoni kertoi lukeneensa tekstiteeveestä hiihtäjien haastattelut, jossa Roponen oli ihan itkenyt ja todennut seesteisempänä hetkenä, että: onneksi mulla on nää tytöt joukkueessa." Illan palkintojenjaossa löytyi Roposenkin huulilta hymy. Saarinen ja muistaakseni Kuitunen ihan nostivat hänet palkintokorokkeelle.

Taas tuli vahvistus sille, että Saarinen ja Kuitunen ovat maailmanparhaat hiihtäjät. Kuitunen repi osuudellaan valtavan eron ja Saarinen nosti Suomen voittoon. Muistan lukeneeni iltalehdestä artikkelin, jossa kyseistä parivaljakkoa verrattiin kuin kissaan ja koiraan. Toisen menestyessä toinen joutuu aina pettymään. Luin jutun juuri ennen naisten perinteisen kympin MM-kisa starttia. Siinä kisassa tuo väite tuli todistetuksi. Saarinen voitti ja Kuitunen jäi neljänneksi. Heillä on kuitenkin sama valmentaja, ja olen varma, että Saarisen ja Kuitusen välillä täytyy olla jonkinlaista ystävyyttä tai ainakin tosi hyvää työkaveruutta. Muuten ei olisi mahdollista, että pettymyksestä huolimatta juuri Kuitunen on ensimmäisenä halaamassa voittanutta Saarista. Tai kaikkensa antanut Kuitunen makaamassa tour de ski:n voittajana maaliviivalla ja halaamassa naista, jonka kanssa on taistellut koko kisan. Halaamin ilmeisesti kuuluu tapoihin, mutta silti. Ikuinen taistelupari. Jos suomen taso pysyy tuollaisena. Ensivuoden talviolympialaisissa on mahdollisuuksia.

Saarinen ja kuitunen ovat taistelupari, kun hiihdetään henkilökohtaisella tasolla ja maailmanparhaat, jos hiihdetään parina, mutta joukkueessa kaikki neljä ovat tärkeitä.

Hiihtoanalyysia, anteeksi.